Kitinä

Tämä vähän sivuaa aihetta. Huomaan, että vuosi vuodelta jotenkin sitä on rauhallisemmin itsensä suhteen.

Oikeastaan ainut suuri negatiivinen tunne elämääni liittyen on tieto sen päättymisestä joskus.

Tämä tieto joskus saa pohtimaan, että olisiko syytä tehdä kurssinmuutoksia niin kauan kuin vielä jaksaa ja uskaltaa.

Jaa juu, ja jälkikasvu tuntuu muuttaneen ajatuksia elämästä erilaiseen suuntaan ja opettanut jotakin myös omasta itsestään.

Tää "millainen oikeasti olen" on mun mielestä aika suhteellinen juttu. Riippuu kovasti mm. siitä, minkälaisessa seurassa viettää aikaansa. Jos seuran laatu muuttuu merkittävästi, oma interaktio suhteessa muihin muuttuu siinä mukana. On sitten semanttinen kysymys, oliko henkilö aina ollut sellainen, miksi hän paljastui uudessa seurassa, vai muuttuiko hän ihmisenä toisenlaiseksi.

Toisaalta muuttua voi muistakin syistä. Itse olen muuttunut viime vuosina synkempään ja huonommin voivaan suuntaan. Kun voin huonommin, minusta tulee esiin sellaisia piirteitä, joita en ole aiemmin tunnistanut itsessäni olevankaan, vaikka varmasti potentiaali niihin onkin ollut olemassa syntymästä asti. Mm. vähän aikaa sitten havaitsin kokevani mielihyvää erään minua ikävästi kohdelleen oman alani toimijan epäonnistumisesta. Oli eka kerta aikuiselämässäni kun tunsin näin (tai ainakin eka kerta kun huomasin sen), ja sitä tunnetta oli todella vaikea sietää ja käsitellä.

Onneksi minulla on sekä välineet että apuvoimia niiden asioiden tunnistamiseen, jotka huonontavat vointiani, ja jonkin verran mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Lisäksi on kokemusta muuttumisesta ihmisenä parempaan (ja siis myös paremmin voivaan) suuntaan, joten en suuremmin epäile etteikö se olisi mahdollista nytkin.

Oikeastaan olen lapsesta asti ja myös koko aikuisikäni ollut jatkuvasti muuttuvassa tilassa, joten sen sijaan, millainen _oikeasti_ olen, minua kiinnostaa havainnoida millainen _tällä hetkellä_ olen. Toisaalta kai jokaisessa on myös piirteitä, jotka eivät koskaan muutu. Ehkä oma muuttumiseni ei niin yllätä itseäni, koska en pidä mitään piirrettä lähtökohtaisesti pysyvänä. Paitsi ehkä sitä, että olen altis muutokselle.. Tai no, muistan kyllä vuosia sitten kovasti yllättyneeni, kun silloinen poikaystäväni totesi pitäneensä minua aiemmin tosikkona. Sittemmin (mm. kitinäkeskusteluissa) vastaavat luonnehdinnat eivät enää ole yllättäneet.

Mä en tiedä, minkälainen mä olen ja en tiedä, mitä muut musta ajattelevat.

Joskus olen hämmästyksekseni kyllä ollut aistivinani, että jotkut pitävät mua kovana jätkänä, mikä on ollut kovin hämmentävää.

NuoriDaavid kirjoitti:Mä en tiedä, minkälainen mä olen ja en tiedä, mitä muut musta ajattelevat.

Joskus olen hämmästyksekseni kyllä ollut aistivinani, että jotkut pitävät mua kovana jätkänä, mikä on ollut kovin hämmentävää.

Ei kukaan ole niin pullamössö etteikö joku olisi vielä enemmän.

Just meinasin sanoa, että eikö sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen ole muka kuningas

Ma olen prosessoimassa nyt vanhempieni suojelemisesta luopumista ja voi elama, etta on kuin paksu pimennysverho olisi nostettu silmilta. Mulla on vihdoin mahdollisuus tulla ehjaksi monella monella tapaa.