Rouva Pupu kirjoitti:Ompas terapeuttista jauhaa pitkästä aikaa
![:]](./images/smilies/icon_hymy.gif "Iso Hymy")
Kiva kun jauhat!
Jäsentelemätöntä ajatusvirtaa...
EveryWoman kirjoitti:Mutta kuinka moni vanhempi toivoo, että hänen lapsensa ei kiusaisi muita?
Mulla se on kyllä ollut tyttäreni suhteen juuri näin. On ihan pienestä asti osoittautunut sen verran hallitsevaksi ja ympäristöään dominoivaksi persoonaksi, että jo 1-vuotiaana tuppasin (muiden äitien mielestä) liiankin kovasti rauhoittelemaan ja ohjaamaan kiltteihin leikkeihin muiden kanssa. Jokaisesta hiekkalapiolla päähän kumauttamisesta on käyty armoton keskustelu ja aina korostettu liiankin kanssa, kuinka muut on otettava huomioon ja kaikkien kanssa tultava toimeen. Rankkaa pistää leikkimään ihan kaikkien kanssa, mutta oli se helpompaa ihan pikkuselle yrittää opettaa niin. Ja onhan kusipäidenkin kanssa aikuisena tultava toimeen, vaikkei toki leikkiä sen enempää tarvitse.
Nyt tarhassa isompien kanssa tyttö on usein jäänyt porukan ulkopuolelle. Ei niinkään iän vaan sukupuolensa takia. Meilläkin käyty kotona melkoset keskustelut tulevaisuuden mahdollisista koulukiusaamisista (joita meillä vanhemmilla ei oikein kummallakaan ole, kiusattuina tai kiusaajina) ja tässä 2-5-vuotiaiden kirppujen ryhmässäkin asiaa puitu. Tyttö on onneksi melko kovapäinen ja poikia höykyttävä tapaus, olen jo vakuuttunut näkemäni ja kuulemani perusteella, ettei poikien ajoittaiset kiusaamiset ja ulkopuolelle jättämiset ole välttämättä yhtään huono juttu. Tasapainoa, jeah...
Paras ystäväni on rankan kiusaamisen uhri, ja luoja miten se näkyykin hänestä. Vasta vuoden sisällä on asioita alkanut käsittelemään ja niistä puhumaan, nyt on kokoajan tarjoamassa tukea ja mielipiteitä kun pohdiskelen miten omien lasten kiusaamiseen tulisi puuttua. En tunne muita kiusatuksi joutuneita, kiusaajia sitten monia. Heitä kaikkia yhdistää se, että häpeävät silloisia tekojaan, enemmän tai vähemmän.
Argh! On se niin surkeeta katsoa ja kuulla kun tyttö illalla sängyssään itkeskelee ja kun menee siihen viereen makaamaan, kysyy mikä toista painaa, saa vastauksen "**** ei leiki mun kanssa pihalla kun sen mielestä tytöt ei osaa leikkiä tarpeeksi hyvin ja *** löi mua autolla naamaan kun ei tykkää punasista tumpuistani" ... Kumma kyllä olen fiksumpi kuin vielä muutama vuosi sitten kuvitellessani tätä tilannetta. Tuolloin olisin ollut valmis hyppäämään ihan jokaisen pikkunulikan kimppuun ja opettanu miten MINUN lastani kohdellaan mut nyt automaattisesti aloin selittämään tytölle ihmisten eroavaisuuksista, hyvistä ja huonoista päivistä ja siitäkin miten noista hylkimistilanteista kannattaisi yrittää pois. Yllättävän hyvin tuollainen liki 4-vuotias jo ymmärtää tarkasti valitut sanat ja täytyy myöntää, että olen useammastakin keskustelustamme lähtenyt jo ylpeänä ja levollisena, nimenomaan molemmista meistä ylpeinä.
Toivon, että omat lapset kääntyvät hitusen enemmän sinne kiusaajan puolelle kuin kiusatun. Kuulostaa pahalta. Kuvittelen ja toivon, että perityillä ja opituilla luonteenpiirteillään ja taidoillaan pääsevät nopeasti sinuiksi itsensä kanssa ja tulevat muiden kanssa toimeen.
Tärkeintä mitä haluaisin molemmille;
hyvä itsetunto. Se riittää niin maaaahdottoman pitkälle. Sen eteen teen kyllä kaikkeni.
Toivottavasti tällaisia ihmisiä on enemmänkin.
