Kitinä

Kid kirjoitti:mustakikkeli: Mä ymmärsin se niin että se on pelkoa muutosta kohtaan.

Juu muutosta kai tossa meinasin. Ja en missään nimessä henkkoht oo sun päätöksiäs tai mielipiteitäs tönimässä, kunhan kiinnostaa naisten naima-ajatukset. Itse kun en oikeesti koskaan haaveillu avioliitosta, en koskaan koskaan koskaan ja ihmettelin aina miten lähes jokainen tyttökaveri niin teki. Enkä minäkään sen kummempia syitä osannut sanoa sille miksi en naikkariin astuisi, oli vaan lujana mielessä, että ei oo mun juttuni.

Nyt se on mulle oikeesti yhä semmonen "ihan sama". Kelaan, että elämämme on aivan samanlaista rakastavaisina, vanhempina, ystävinä, ollaan sitten avio- tai avopari. Ajattelin näin ennenkin päättäessäni toteuttaa mieheni toiveen suostumalla kosintaan. Mieskään ei uskovainen, ei muuten edes mitenkään vanhoillinen ja lapseenkin adoption myötä oikeus jo ennen vihkimistä... Ehkä naikkaripäätökseen vaikutti suuresti se, että oltiin saamassa ekaa biologisesti yhteistä lasta, horrrmoonien piikkiin. ;p

Me vannottiin ne ällöromanttiset 'til death do us apart -valat keskenämme jo vuosia sitten, ei paprulappunen paljoa lisänä paina. Suvulle se jostain kumman syystä on isompi juttu.

hermine kirjoitti:Mulla on vähän sama. Voisin kyllä semmoiset valat vannoa, joissa lueteltaisiin nämä kaikki jutut mihin oikeasti avioliitto juridisesti vaikuttaa (kuten että olen valmis jakamaan omaisuutemme erossa/kuoltua näin ja näin ja saamaan toisen kanssa lain silmissä yhteisiä lapsia). Epäilyttää muutenkin juridiikan ja romantiikan sotkeminen toisiinsa.

Minäkään en noita haluaisi sotkea toisiinsa. Itse asiassa moni ei-naimisiin-ihminen täällä taitaa enemmän vastustaa hääseremoniaa liitännäisineen kuin varsinaista avioliittoa, varsinkin jos tarkoituksena on kehitellä juridisesti avioliittoa vastaava tilanne ilman avioliittoa.

Mutta ei rakkaus ole semmoisia asioita, mitä voin vannoa, tai edes se, että pitäisin toisesta ikuisesti niin paljon, että pystyy jakamaan elämänsä tämän kanssa, tekisi tämä mitä tahansa.

Eräs pappi joskus aikoinaan noista valoista totesi, ettei kukaan vaadi vihkimisen yhteydessä lupaamaan yhtään mitään, juuri koska loppuelämän ajan sitovan lupauksen vaatiminen olisi kohtuutonta. Siksipä vihkikaavassa ei luvatakaan, vaan tahdotaan... Ei välttämättä kovin kirkollinen näkemys, mutta kannatettava.

Mulle vaan tuo yhden, elämänkestävän liiton ajatus on tosi vieras. Toimiihan se joillain (jos ei muuten, niin kulissina, talouden turvaajana tai yksinäisyyden pelosta), mutta pidän silti homman onnistumista aika sattumanvaraisena ja epätodennäköisenä puhtaasti tunnepohjalta. Ei mun mielestä liiton hyvyys ole suoraan kiinni siitä, kauanko se kestää. Asioilla on omat aikansa ja mielesäni tuntuu aika selvältä, ettei ihmislaji edes olemukseltaan ole yksi- vaan sarja-avioinen (vai mikähän se oikea termi on). Jotenkin niin paljon mielummin saisin ja antaisin lupauksen siitä, että kohdellaan toisiamme ihmisiksi sittenkin, kun rakkaus loppuu (missä tilanteessa kai joka tapauksessa on merkittävin juridinen ero avo- ja avioliiton välillä) tai että sitoudutaan huoltamaan yhdessä yhteiset lapset vaikkemme toisistamme enää niin piittaisikaan.

Miksipä ei. Jos se oikea löytyis. Tosin vaatii kyllä aika pitkään seurustelua ja kihloissa oloa. Virheistä oppii...

Minusta avioliitto on - siinä mielessä miten se kirjaimellisesti otettuna kuuluisi - enemmänkin lupaus toisille ihmisille, kuin lupaus sille toiselle ihmiselle.

Minusta tuo "ei sellaista voi luvata" -asenne taasen kielii siitä, että ollaan jotenkin hirvittävän kyynisiä, ei tavallaan uskalleta antaa itselleen mahdollisuutta fantasiaan - epätodennäköiseen onneen. Siis että se liitto todellakin kestäisi hamaan hautaan saakka. Mutta toisaalta se on varmaan vain tämän aikakauden tuote eikä sinällään sidoksissa yksittäisiin ihmisiin. Minusta se on harmillista, vaikka ymmärränkin ihmisiä, jotka eivät naimisiin tahdo.

Ja varsinaiseen kysymykseen: ans kattoo.

Olin sitä mieltä, etten halua ennen nykyistä miestäni. Mieli on muuttunut ja haluan naimisiin nimenomaan hänen kanssaan, en vain naimisiin yleensä ottaen.

Joskus olis kiva, ei pakollista.

mustakikkeli kirjoitti:

prosessi kirjoitti:Vaan seuraukset voivat olla todella ikävät, kuten meille läheisen pariskunnan kohdalla, missä 30 vuoden avoliitto ei oikeuttanut edes vaatimaan ruumiinavausta, kun mies kuoli sairaalan töppäillessä. Joutui vaimo jopa tappelemaan oikeudesta tavata kuolevaa miestään.

Eihän se ollut sen vaimo kun ne eivät olleet edes naimisissa. Kuulostaa pitkäaikaiselta fuckbuddy-suhteelta.

Anteeksi asian vakavuus, mutta mua naurattaa mustakikkelin kommentti. Ihana, kyyninen sänkykamarikasvo!

Kyllä vaan haluan naimisiin jos kumppani sellaista kaipaa. Tällä kertaa kuitenkin muistan tehdä avioehdon.

BrianW kirjoitti: Tällä kertaa kuitenkin muistan tehdä avioehdon.

Auts Tuli näpeille?

Avioehto on kyllä ihan must.

Vaikea vastata. Riippuu ihan siitä, millaisia miehiä satun tapaamaan.

Naimisissa oltu ja erottukin on, mutta siltikin taidan olla sen verran romanttinen hömppä, että jos kohdalle osuisi persoona, johon tuntisin halua sitoutua loppuiäkseni ynnä päinvastoin (ja kyynikoille myönnytys, että eihän tuota koskaan tiedä, josko tuo tunnetila muuttuu x vuoden kuluessa, niinkuin siis päässytkin jo käymään), niin kyllä tuo avioon astuminen tuntuisi sitoutumisen viimeistelevältä niitiltä.

Ja kyllähän nuo avioliiton juridiset puolet vs. avoliiton vastaavat puoltavat myös ko. yhdessäolon muotoa pidemmän päälle.

Jalat maassa, pää pilvissä, niin sanotusti..

of course? anyone?

Menisin naimisiin, ei mitenkään uskonnollisessa tai kirkollisessa mielessä, eikä siksi, että se mitään todistaisi (itselle tai muille) vaan ihan lainopillisessa mielessä.

Toki se siis on myös romanttista ja plää plää plää... Mutta siviilivihkiminen maistraatissa ja ehkä kahvit päälle jos joku kaveri tulee paikalle- ei siis mitään sirkusta.

LillyMunster kirjoitti:Menisin naimisiin, ei mitenkään uskonnollisessa tai kirkollisessa mielessä, eikä siksi, että se mitään todistaisi (itselle tai muille) vaan ihan lainopillisessa mielessä.

Toki se siis on myös romanttista ja plää plää plää... Mutta siviilivihkiminen maistraatissa ja ehkä kahvit päälle jos joku kaveri tulee paikalle- ei siis mitään sirkusta.

Toi taitaa olla se käytännöllisin ja vähiten turhaa stressiä aiheuttava vaihtoehto.