Kitinä

martza kirjoitti:Olen onnellinen ja kriiteerit tähän omaan onneeni ovat:
- Perusterveys OK
- Olen sinut itseni kanssa. Tiedän virheeni ja hyvät puoleni ja hyväksyn ne
- Lapseni ovat päässeet hyvin aikuistumisen ikään, ovat terveitä, saaneet hyvät opiskelupaikat. Loppu heidän onnestaan on kiinni, heistä itsetään kuinka käyttävät nyt saamansa avut.
- Parisuhteeni on hyvä ja toimiva
- Raha-asiat ovat kunnossa
- Osaan nauttia myös arkisista pienistä asioista kuten viikonloppuna, pihaa kesäkuntoon laitettaessa. Uutta elämää alkaa pukata maasta ja odotan innolla, miten kasvit pärjäsivät talven koetuksista.

Tässä tärkeimmät.

Iästä on myös hyötyä. Ihminenhän on onnettomimmillaan hiukan päälle nelikymppisenä ja sitten taas alkaa helpottaa.

Eli kaikki alle 40-vuotiaat: pahin on edessä

urpiainen kirjoitti:. Ei, oikeasti syvän ajattelun näistä asioista edes alustava ymmärtäminen vaatii vuosien todella raskaan opiskelu-urakan, mielellään ryhmässä. Siksi kai ne (siis humanistit ja yhteiskuntateoreetikot), jotka ovat tämän tehneet, ovat toisaalta pudonneet teknis-kaupallisesta kelkasta, mutta toisaalta ovat saavuttaneet immuniteetin EW:n fanittamalle puurolle. Onko se sitten sen arvoista olla köyhä mutta sivistynyt, en tiedä.

Joka tapauksessa, EW:stä tulee (ja mutatis mutandis prosessi) toistuvasti mieleen, että jos hän olisi opiskellut osaavassa ohjauksessa oikeita asioita, tulos olisi voinut olla loistava. Mutta kun koettaa tehdä kaiken itse, saattaa joutua helppoheikkien pauloihin.

Mitä hyötyä olisi siitä, että EW olisi käyttänyt ko. prosessin vaatiman ajan ja energian kuvaamallasi tavalla? Ehkä de Mello ei sitten uppoaisi, mutta mitä sitten?

Kuten totesit, näitä kysymyksiä ovat todella fiksut pohtineet tuhansia vuosia. Varsin epätodennäköistä, että mitään uutta validia pystyy helpolla keksimään. Ja mikä olisi siitä (opiskelusta) saatava subjektiivinen hyöty? Panos-tuotos suhde kuulostaa mielestäni erittäin huonolta.

IMNHO paljon parempi käyttää vastaava aika vaatesuunnitelluun tai kaupallis-tieteellis-teknisen koulutuksen hankkimiseen.

Ja minä EN siis halveksu tai vähättele kuvaamaasi asiaa, vaan kysyn, missä subjektiivinen tai objektiivinen hyöty vs. panostus?

NuoriD kirjoitti:

martza kirjoitti:Olen onnellinen ja kriiteerit tähän omaan onneeni ovat:
- Perusterveys OK
- Olen sinut itseni kanssa. Tiedän virheeni ja hyvät puoleni ja hyväksyn ne
- Lapseni ovat päässeet hyvin aikuistumisen ikään, ovat terveitä, saaneet hyvät opiskelupaikat. Loppu heidän onnestaan on kiinni, heistä itsetään kuinka käyttävät nyt saamansa avut.
- Parisuhteeni on hyvä ja toimiva
- Raha-asiat ovat kunnossa
- Osaan nauttia myös arkisista pienistä asioista kuten viikonloppuna, pihaa kesäkuntoon laitettaessa. Uutta elämää alkaa pukata maasta ja odotan innolla, miten kasvit pärjäsivät talven koetuksista.

Tässä tärkeimmät.

Iästä on myös hyötyä. Ihminenhän on onnettomimmillaan hiukan päälle nelikymppisenä ja sitten taas alkaa helpottaa.

Eli kaikki alle 40-vuotiaat: pahin on edessä

Totta puhut. Iästä ja sen tuomista kokemuksista on todella paljon hyötyä.
Kaikkea on nähty ja koettu. Välillä on tehty virhearviointeja, lyöty päätä seinään jne ja välillä arviot ovat menneet OK.

Onkohn se tuo keski-iän kynnyksellä, että moni alkaa miettimään omia tekemisiään ja saavutuksiaan ja pohtii, onko eletty niin kuin olisi pitänyt. Sitten kun hyväksyy vanhemisen ja osaa nauttia myös iän tuomista hyödyistä niin alkaa helpottamaan. Se mua auttaa, että kaikki me vanhetaan ja kauneus on katovaista ja rumuuus sen kuin lisääntyy,.

Minusta onni on sitä, että jos saisi tietää kuolevansa huomenna, voisi silti sanoa eläneensä ja vieläpä hyvän elämän. On kohdannut vaikeuksia, ja selvinnyt niistä. Nauttinut siitä, että on elossa. Arjen kestäminen tekee ihmisestä tyytyväisemmän, ja tämä, kuten useasti jo mainittu, riippuu vastaanottajasta

Itse olen ollut tilanteessa, jossa olin ns. saanut kaiken sillä hetkellä haluamani. Silti lopulta ajattelin, että tätäkö se sitten on, loppuelämä? Nyt onni tulee haasteista ja niiden pikkuhiljaa saavuttamisesta. Pahin este onnelle on sitku -elämä, johon huomaan itsekin toisinaan lipsuvani. Sitkua ei välttis tule koskaan. Osatapa arvostaa sitä mitä on, kun asiat voisivat aina olla huonomminkin.

Piti oikein googlettaa tuo de Mello, ja ilmeisesti kyseessä ei ole mikään valtavan tunnettu hemmo?

http://en.wikipedia.org/wiki/Anthony_de_Mello

En tarkoita, että tunnettuus olisi tae laadusta.

aasi kirjoitti:

annepa kirjoitti:Onnellisuus isona asiana on sitä että ei halua mitään, ei huolehdi mistään eikä ole surullinen. En ole siellä vielä.

Onnellisuuden ja vakavan masennuksen raja taitaa olla aika häilyvä.

Masentuneena halusin että paha olo loppu, huolehdin siitä että tapanko itseni vai en ja olin koko ajan surullinen. Että en sanoisi ihan noinkaan.

nowaysis kirjoitti: Pahin este onnelle on sitku -elämä, johon huomaan itsekin toisinaan lipsuvani. Sitkua ei välttis tule koskaan. Osatapa arvostaa sitä mitä on, kun asiat voisivat aina olla huonomminkin.

Mulla on aika lailla nytku-elämää

Mistä nä oot ton sitkun bongannu? Kävin yhellä päänparannuskurssilla ja siellä vetäjä puhui sitkusta ja nytkusta.

Heh Ovat nuo molemmat aika yleisesti käytössä, googlaa vaikka Ainakin naistenlehdissä ja kaikessa "älä suorita elämääsi/läsnäolohöpinöissä"

NuoriD kirjoitti:Ihminenhän on onnettomimmillaan hiukan päälle nelikymppisenä ja sitten taas alkaa helpottaa.

Eli kaikki alle 40-vuotiaat: pahin on edessä

Bollocks! Mä näen tulevaisuuteni juuri tällä hetkellä suurena mahdollisuutena, a land of opportunities ja neljäkymmentä paukahtaa mittariin syksyllä. Se oli alunperinkin se rajapyykki jonka asetin sille, että kaikki paska pyyhitään pois ja aletaan elämään uudestaan. Matka on vielä kesken, mutta kesäksi kuntoon!

nowaysis kirjoitti:Heh Ovat nuo molemmat aika yleisesti käytössä, googlaa vaikka Ainakin naistenlehdissä ja kaikessa "älä suorita elämääsi/läsnäolohöpinöissä"

On, ajatuksen tasolla, mut noita sanoja en oo ennen kuullu. Ehkä oon ollu tynnyrissä O_o

Asie Payton kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:Ihminenhän on onnettomimmillaan hiukan päälle nelikymppisenä ja sitten taas alkaa helpottaa.

Eli kaikki alle 40-vuotiaat: pahin on edessä

Bollocks! Mä näen tulevaisuuteni juuri tällä hetkellä suurena mahdollisuutena, a land of opportunities ja neljäkymmentä paukahtaa mittariin syksyllä. Se oli alunperinkin se rajapyykki jonka asetin sille, että kaikki paska pyyhitään pois ja aletaan elämään uudestaan. Matka on vielä kesken, mutta kesäksi kuntoon!

Tosin keski-ikäiset ilmoittautuvat hitusen onnettomammiksi kuin nuoret ja vanhat. Tilastollisesti syvin notkahdus näyttää osuvan 44. ikävuoden tienoille.

Tämän mukaan mulla vielä kaksi vuotta allaanpohjaan

NuoriD kirjoitti: Tämän mukaan mulla vielä kaksi vuotta allaanpohjaan

Tee jotain ennen sitä. Suosittelen. Toimii.

Niin, kuten jo totesin: Asiat voisivat aina olla myös huonommin!11

NuoriD kirjoitti:Tämän mukaan mulla vielä kaksi vuotta allaanpohjaan

Vaikka ostit jo moottoripyörän! Kyllä se on nyt alettava nuoren isotissisen blondisairaanhoitajan kanssa salasuhteeseen, että keski-iän kriisit menevät niinkuin pitää.

nowaysis kirjoitti:Niin, kuten jo totesin: Asiat voisivat aina olla myös huonommin!11

No tähän ajatusmalliin minä en suostunut enää tyytymään. Voishan sitä olla vaikka kuollut, mutta uskoisin että musta on terveenä ja hyvinvoivana ihmisenä paljon enemmän iloa lapsilleni, kuin sellaisena ihmisenä joka on jatkuvasti kuin myrkyn niellyt siitäkin huolimatta, että asiat voisivat olla huonomminkin.

nowaysis kirjoitti:Niin, kuten jo totesin: Asiat voisivat aina olla myös huonommin!11

Vaikka asiat ovat tänään huonommin kuin eilen, niin kuitenkin paremmin kuin huomenna

^^Tottakai, tuo lausahdus oli tarkoitettu lähinnä tilanteeseen, jossa asiat ovat ns. hyvin ja siltikään ei ole tyytyväinen. Ovatko ne sitten kuitenkaan "hyvin", vai vaan tietyllä tavalla? Toisaalta, miksi kenenkään pitäisi olla tyytyväinen johonkin, jos ei ole? Kolmannelta, jotkut ihmiset ovat harvoin tyytyväisiä elämäänsä. Olitko, Dave, aiemmin elämässäsi onnellisempi? Miksi?

NuoriD kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:. Ei, oikeasti syvän ajattelun näistä asioista edes alustava ymmärtäminen vaatii vuosien todella raskaan opiskelu-urakan, mielellään ryhmässä. Siksi kai ne (siis humanistit ja yhteiskuntateoreetikot), jotka ovat tämän tehneet, ovat toisaalta pudonneet teknis-kaupallisesta kelkasta, mutta toisaalta ovat saavuttaneet immuniteetin EW:n fanittamalle puurolle. Onko se sitten sen arvoista olla köyhä mutta sivistynyt, en tiedä.

Joka tapauksessa, EW:stä tulee (ja mutatis mutandis prosessi) toistuvasti mieleen, että jos hän olisi opiskellut osaavassa ohjauksessa oikeita asioita, tulos olisi voinut olla loistava. Mutta kun koettaa tehdä kaiken itse, saattaa joutua helppoheikkien pauloihin.

Mitä hyötyä olisi siitä, että EW olisi käyttänyt ko. prosessin vaatiman ajan ja energian kuvaamallasi tavalla? Ehkä de Mello ei sitten uppoaisi, mutta mitä sitten?

Kuten totesit, näitä kysymyksiä ovat todella fiksut pohtineet tuhansia vuosia. Varsin epätodennäköistä, että mitään uutta validia pystyy helpolla keksimään. Ja mikä olisi siitä (opiskelusta) saatava subjektiivinen hyöty? Panos-tuotos suhde kuulostaa mielestäni erittäin huonolta.

IMNHO paljon parempi käyttää vastaava aika vaatesuunnitelluun tai kaupallis-tieteellis-teknisen koulutuksen hankkimiseen.

Ja minä EN siis halveksu tai vähättele kuvaamaasi asiaa, vaan kysyn, missä subjektiivinen tai objektiivinen hyöty vs. panostus?

No vähän (tai oikeastaan: täsmälleen) samaa kysymystä virittelin, eksplisiittisellä vastauksella että en oikein tiedä vastausta, kun kirjoitin sinunkin lainaamasi kohdan:

urpiainen kirjoitti:Onko se sitten sen arvoista olla köyhä mutta sivistynyt, en tiedä.

nowaysis kirjoitti: Olitko, Dave, aiemmin elämässäsi onnellisempi? Miksi?

Tällä hetkellä en ole onneton, vaan ajoittain ahdistunut. Onneton olin viime kesänä, kun lopetin ssri-lääkityksen. Kuten jo "kirkas hetki" ketjussa kirjoitin, en ole varma, olenko mitenkään tavallista ahdistuneempikaan (verrattuna muihin). Ehkä pidän vain enemmän ääntä kuin muut.

Tuntuu, että ahdistus on lisääntynyt joskus 30:n jälkeen.

urpiainen kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:. Ei, oikeasti syvän ajattelun näistä asioista edes alustava ymmärtäminen vaatii vuosien todella raskaan opiskelu-urakan, mielellään ryhmässä. Siksi kai ne (siis humanistit ja yhteiskuntateoreetikot), jotka ovat tämän tehneet, ovat toisaalta pudonneet teknis-kaupallisesta kelkasta, mutta toisaalta ovat saavuttaneet immuniteetin EW:n fanittamalle puurolle. Onko se sitten sen arvoista olla köyhä mutta sivistynyt, en tiedä.

Joka tapauksessa, EW:stä tulee (ja mutatis mutandis prosessi) toistuvasti mieleen, että jos hän olisi opiskellut osaavassa ohjauksessa oikeita asioita, tulos olisi voinut olla loistava. Mutta kun koettaa tehdä kaiken itse, saattaa joutua helppoheikkien pauloihin.

Mitä hyötyä olisi siitä, että EW olisi käyttänyt ko. prosessin vaatiman ajan ja energian kuvaamallasi tavalla? Ehkä de Mello ei sitten uppoaisi, mutta mitä sitten?

Kuten totesit, näitä kysymyksiä ovat todella fiksut pohtineet tuhansia vuosia. Varsin epätodennäköistä, että mitään uutta validia pystyy helpolla keksimään. Ja mikä olisi siitä (opiskelusta) saatava subjektiivinen hyöty? Panos-tuotos suhde kuulostaa mielestäni erittäin huonolta.

IMNHO paljon parempi käyttää vastaava aika vaatesuunnitelluun tai kaupallis-tieteellis-teknisen koulutuksen hankkimiseen.

Ja minä EN siis halveksu tai vähättele kuvaamaasi asiaa, vaan kysyn, missä subjektiivinen tai objektiivinen hyöty vs. panostus?

No vähän (tai oikeastaan: täsmälleen) samaa kysymystä virittelin, eksplisiittisellä vastauksella että en oikein tiedä vastausta, kun kirjoitin sinunkin lainaamasi kohdan:

urpiainen kirjoitti:Onko se sitten sen arvoista olla köyhä mutta sivistynyt, en tiedä.

OK. Minä väitän, että se ei olisi sen arvoista (tai mistäs minä tiedän, mutta niin väitän).

Viime aikoina omaa onnellisuuttani on vähentänyt lähinnä se, että avokin työkiireet sallivat meille hyvin vähän yhteistä aikaa - ehkä yhden viikonlopun kuukaudessa.

Neljänkympin kriisiä kyllä vähän pukkaa, kun aiemmin olen ollut kaikille ikäkriiseille täysin immuuni. Vähän tässä on sellainen olo, etten oikein tiedä, mitä elämälläni tekisin. Sen verran tiedän, että pitkän tähtäimen tavoite on vähentää työntekoa, työintensiteettiä ja olla mainittavasti etenemättä urallaan.

Jos kuolisin tänään niin eipä kyllä eletty elämä kaduttaisi vähääkään.

elco kirjoitti:Viime aikoina omaa onnellisuuttani on vähentänyt lähinnä se, että avokin työkiireet sallivat meille hyvin vähän yhteistä aikaa - ehkä yhden viikonlopun kuukaudessa.

Onko pitkäkin kiireinen jakso? Pakko sanoa, että meillä se puolen vuoden jakso oli kyllä niin perseestä, rajoittui lähinnä yhdessä nukkumiseen se yhdessä olo, viikonloputkin töissä. Nyt kun loppui, niin oli todella todella vaikea taas sopeutua siihen, että nyt on yhteistä aikaa vaikka muille jakaa. Oikeastaan, toivottavasti ei ihan vähään aikaan tule noin pitkää putkea kummallekaan. Tai koskaan.

Oma onnellisuus koostuu perheestä ja pienistä arkipäivän jutuista, omista pikku puuhistani.

Kaikenkaikkiaan olen suhteellisen onnellinen ihminen, pienet vastoinkäymiset pitää naisen tiellä.

RP kirjoitti: Onko pitkäkin kiireinen jakso?

8kk takana ja jatkuu kunnes työpaikka vaihtuu - siis avokin, ei minun. Vappuna jäädään onneksi kuukaudeksi yhteiselle lomalle, minkä luulisi merkittävästi parantavan onnellisuuttani: olen reissussa ja pari kuukautta reissun jälkeen onnellisimmillani; lisäksi matkustaminen yhdessä on toiminut vallan mainiosti.

Mulla on jotkut ihme serotoniinireseptorit siinä asennossa, että janoan muutosta toimintaympäristössäni: olen onnellisimmillani, kun mulla on iso pläni, joka muuttaa elämääni paljon. Tylsää on se, että kun muutos toteutuu niin tulee tyhjä olo, mihin auttaa ainoastaan uusi pläni. Täytyy vain toivoa, että jossain vaiheessa tulee niin vanhaksi, että kykenee olemaan onnellisena aloillaan (vielä ei ole tuo hetki lyönyt).

Muutoksen jano ei tunnu ulottuvan (nykyiseen) parisuhteeseeni asti, mikä tarkemmin ajateltuna ei oikein sovi psykologiseen profiiliini. Ehkä ihan hyvä niin.

elco kirjoitti: että avokin työkiireet sallivat meille hyvin vähän yhteistä aikaa - ehkä yhden viikonlopun kuukaudessa.

Niinkö usein? Me ollaan vietetty yksi yhteinen laatuyö viimeisen 16 kuukauden aikana

Kai Nalo kirjoitti:

elco kirjoitti: että avokin työkiireet sallivat meille hyvin vähän yhteistä aikaa - ehkä yhden viikonlopun kuukaudessa.

Niinkö usein? Me ollaan vietetty yksi yhteinen laatuyö viimeisen 16 kuukauden aikana

Siis miten tuo on mahdollista Tuntuu, että lapsen tulon jälkeen ei muuta ole kuin yhteistä aikaa, verrattuna siihen mitä oli kun kummatkin olivat työelämässä.

Omaa aikaa ei sitten juuri olekaan, olisi niin paljon tarmoa muutamaan pieneen puuhasteluprojektiin, mutta aikaa ei löydy.