"Sielu" meidän kulttuurissamme koetaan kristinoppiin kuuluvaksi. Silti käsityksen että sielu olisi kuolematon juuret ovat vähintäänkin hämärät. Vanhan Testamentin ajan juutalaisia kun ei oikeastaan kiinnostanut kuolemanjälkeinen elämä. Kun kuoltiin niin kuoltiin, mitä nyt pari profeettaa nousi tulivaunuilla taivaaseen. Vasta noin 100-luvulla eaa alettiin povaamaan hurskaille onnea kuoleman jälkeen ja kidutuksia pahiksille. Syynä Antiokos Epifaneen (175-164 eKr) toimeenpanemat vainot. Syntyi uusi juutalaisuuden tulkinta, että jos hurskas juutalainen ei tässä elämässä pärjääkään, niin tulevassa sitten. Ja pahakin saa palkkansa.
Moni ei tiedä, että Uuden Testamentin teologiaankaan ei sielun kuolemattomuus kovin selvästi kuulu. Nykyäänkin useimpien kirkkojen ja myös hihhulien mukaan kun kuollaan, niin silloin tosiaan delataan. Ja vasta maailmanlopussa vainaat herätetään henkiin, ihan fyysisesti. Jolloin Jeesus heidät tuomitsee ikuiseen elämään tai ikuiseen kadotukseen. Tuo on ainakin minulla omiaan herättämään epäuskoa kristinoppiin. Siinähän saa lodjussa mädätä ja "odotella".
Kristinuskoon kuitenkin on levinnyt myös käsitys sielun kuolemattomuudesta ja välittömästi kuolemaa seuraavasta ikuisesta elämästä jossain toisaalla. Ja se taas perustuu kreikkalaiseen uskonnollisuuteen, jolle tuo oli itsestäänselvyys. Haades ja Elyusumin kentät.
Uskontojen kuvaaman henkimaailman olemassaolo ja ruumiin käsittäminen kuin koneeksi, jossa sielu tilapäisesti oleskelee, on minulle vaikeasti sulatettava. Mahdollisena pidän vitalististen teorioiden elämänenergiaa, joissa "sielu" olisikin osa fyysistä todellisuutta. Kuitenkaan biologia ei sellaista selitysmallia tarvitse. Eikä sellaista energiamuotoa ole löydettykään. Tai viimeksi 50-luvulla Amerikassa seonnut suosikkipsykiatrini Wilhelm Reich väitti sellaisen löytäneensä ja pystyvänsä varastoimaan sitä ja mittaamaan sitä laitteilla. Cloudbusterit ja orgonienergia-akut. Umpihullu, mutta kiintoisa tapaus. Reich samaisti "orgonienergiansa" sieluun ja Jumalaan.
Tässä ketjussa mietitään, olisiko erikseen "sielua" jota luonnontiede ei selitä. Minusta väärää dualismia, mekanistis-mystistä ajattelua. Ghost in the machine. Zeniläiseen tapaan ajattelen, että tietoisuus on kuin "silmä joka ei voi nähdä itseään". Kognitiotiede ei tule koskaan onnistumaan. Kaikki "perimmäiset" selitykset itse tietoisuudesta ovat nekin vain jostakin näkökulmasta ja osa tietoisuutta itseään.. kuten kaikki tuntemukset, ajatukset, koko maailma niin kuin sen hahmotamme. Jopa mind/body ja subjekti/objekti jaotkin.
Neurofysiologia onnistuu lopulta varmaan oikein hyvin kuvaamaan, mitkä tietoisuusilmiöt vastaavat sen tieteen näkökulmasta kutakin hermosolujen tai aivojen toimintaa. Mutta miksi ihmisillä on niin suuri tarve redusoida? Jos kuvataan, mitä aivoissani tapahtuu kun kuuntelen rookkenroulia, se ei tarkoita että se hermoston signaalien kuvaus on enemmän totta tai perustavanlaatuisempi "totuus" kuin subjektiivinen oma kokemukseni. Vastaavaan reduktionismiin sortuvat toiseen suuntaan humanistitkin, jotka haluavat vähätellä biologisia selitysmalleja ihmisen käyttäytymisestä. Putkiaivoja kaikki.
Tästä sitten siihen, onko symbolifunktion takia ihmisten tietoisuus merkittävästi eritasoinen kuin muiden eläinten tietoisuus. Tai onko symbolikieli suorastaan tietoisuuden edellytys. No, symbolifunktion potentiaalista kykyä on löydetty muiltakin lajeilta. Ja viime aikoina myös alkanut tutkimuksia mm. delfiinien, norsujen ja apinoiden symbolityyppisestä kommunikaatiosta luonnonoloissakin.
Silti symbolifunktio on minusta yliarvostettu tietoisuuden välttämättömänä ehtona. Nyt on havaittu eläinten pystyvän loogiseen ajatteluun ilman symbolifunktiotakin. Alkaen tästä:
http://scicom.ucsc.edu/SciNotes/0101/sealion.htm
Jostakin syystä tuollaista pidettiin mahdottomana. Muistaakseni Daniel Dennetkin on sanonut,, että jos voidaan todistaa ajattelua olevan ilman kieltä, Dan Dennett on väärässä.
Minusta tuossa ei ole mitään ihmeellistä. Näin zeniläis-vittumaisesta katsannosta. Maailmassa yleensä toimiakseen täytyy hahmottaa maailman osia erillisenä, ettei kävele puuta päin tai osaa laittaa banaanin poskeen tai muistaa mitkä oksat kestävät viidakossa. Sellaiset maailman viipaloinnit tapahtuvat pragmaattisesta tarpeesta, ja ne viipaloinnit tavallaan tekevät maailman. Kaikki yhtäaikaa on ja ei ole abstraktia. Ei ole erikseen "tosimaailmaa" abstraktioista erillään. Ja on monta tapaa viipaloida maailma osiinsa, monia relativistisia, mutta yhtä tosia näkökulmia. Fiksummat eläinlajit sitten pystyvät käsittelemään niitä oman hahmotustapansa elementtejä myös mielessään.. sellaisenaan.. ihan antamatta niille nimiä, ilman symbolikieltä sen asioiden-erillisenä-kokemisen lisäksi!
On ihmisiä, jotka väittävät ajattelevansa vain sanoin. Heitä pidän itsetiedottomina vajaamielisinä. Kokeilkaa itse: Kuvitelkaa mielessänne vaikka joo banaanin kuoriminen ja banaanin maku. Ihanko totta mielessänne vilisee tarkka sanallinen kuvaus siitä? Ja jos sanoja tajunnassanne vilahteleekin, riittäisivätkö ne muka siirtämään kokemuksen sellaiselle, joka ei ole banaania nähnytkään saati maistanut?
Symbolifunktiota pidän siis en tietoisuuden välttämättömänä ehtona, vaan lisukkeena. Se on "vain" kommunikaatiotapa. Joka helpottaa merkittävästi yksilöiden välistä kommunikaatiota ja nyttemmin globaalia tiedonvälitystä ja kulttuuria. Ja sitä kautta kyllä tuo tietoisuuteen uusia asioita ja jaotteluja. Toisalta liika käsitteellistäminen voi jumiuttaakin ajattelua, estää uusien näkökulmien käyttöönottoa.