Sitoutuako vaiko eikö?

[BettyB.]

Koirasta tulisi söpö sormuksen kantaja!

Luuletko että jätetty tyttöystävä suostuis lainaamaan sitä??

[Vaola]

Koirasta tulisi söpö sormuksen kantaja!

Luuletko että jätetty tyttöystävä suostuis lainaamaan sitä??

No, jos teet hänestä kaason..?

[BettyB.]

No, jos teet hänestä kaason..?

Aika hyvä idea! Paitsi jos se mimmi on paremman näkönen kun mä... hmmm... ja mä muutenkin kyllä ajattelin pienimuotoista ja intiimiä tilaisuutta... minä, runkkis, ankka jne... tarttee ehkä vähän vielä miettiä.

[Georgina]

No pitäiskö huolestua jos toisen naama ei koskaan vituta, ei koe että joutuisi tekemään töitä parisuhteen eteen tai luopumaan jostain omastaan? Entä jos se tuntuu hyvältä omalla painollaan?

Pitäiskö niitä ongelmia olla? Kauanko on normaalia olla ilman?

[Bliss]

Paitsi jos se mimmi on paremman näkönen kun mä...

No eihän se voi olla!!!!11

[BettyB.]

Paitsi jos se mimmi on paremman näkönen kun mä...

No eihän se voi olla!!!!11

[SaintJohnPerse]

Pitäisikö tavata ennen kesää tavata ja sopia käytännön jutuista tarkemmin, ihan face-to-face?

No joo, kyllä tässä pari juttua pitää sitä ennen sopia. Ja miten sä ajattelit kertoa tästä sun tyttöystävälle? Ja sille koiralle??

Ai, niin se tyttöystävä? Tarviiko sen tietää? Jos sanoisi, että käyn työmatkalla?

Ja koira kyllä rakastaa kaikkia, joten siitä ei ole huolta.

[Googlebot]

Mikä on mun rakkauskäsitys?

Toivoin että sinä kertoisit meille.

[Geetz]

Pitäiskö niitä ongelmia olla? Kauanko on normaalia olla ilman?

Omalla kohdalla ne ketutukset alko löytyä kai jossain kolmannen vuoden tienoilla. Siihen asti pidin itseäni vähän epänormaalina mutta suhdetta tosi normaalina. Don't worry hon!

(Eikä vieläkään se naama ketuta, en ymmärrä... Tosin aika harva naama mua koskaan edes tympäsee, taidan olla super-hyvä jossain eli ainaski huomion ohjaamisessa toisaalle.)

[Googlebot]

Joka tapauksessa, päätöksen kautta itsensä rakastamaan pakottaminen kuulosta minusta järkipäätökseltä eikä romanttiselta tunnepäätökseltä. Olet aivan oikeassa, monissa elämäntilanteissa se on, noh, järkevä valinta.

On kai se alun perin ollut romanttinen tunnepäätös ah-ihanien endorfiinien vallassa. Pahaa kyllä pelkään, että jos aikoo pelkästään niiden romanttisten tunteiden perässä juosta, niin kovin monivuotista suhdetta ei saa aikaan. Aina kun tulee niitä vaiheita, jolloin se toisen naama vituttaa. Näiden vaiheiden ylipääsyyn sitä järkipäätöstä voisi hyödyntää, mutta tämä siis oletuksella, että kyseessä on ohimenevä tilanne eikä lopullinen.

Niinhän sitä väitetään että kaikki parisuhteet muuttuvat (parhaimmassa tapauksessa) lopulta kaverisuhteiksi. Kavereidenhan kanssa ei sitten harrasteta seksiä.

Pointtini lähinnä oli että mitä enemmän joutuu aktiivisesti ja tietoisesti tekemään mielikuvaharjoituksia tehdäkseen toisesta itselleen validin rakastamisen kohteen ja näkemään vaivaa pitääkseen parisuhteen elinkelpoisena, sitä heikommilla hangilla ollaan. Tahtotila olisi kai Georginan mainitsema tilanne jossa ei tarvitse yrittää rakastaa toista, vaan se tulee luonnostaan. Toinen on Se Oikea ihan ilman pakottamistakin.

Monista kannanotoista myös tulee kuva että parisuhde on itseisarvo ikäänkuin muuta vaihtoehtoa ei olisi. Siksi on syytä tyytyä käsilläolevaan kumppaniin koska ei se välttämättä vaihtamallakaan parane ja pitää yrittää aktiivisesti herättää/säilyttää itsessään rakkauden tunteita toista kohtaan. Ilman parisuhdetta eläminen ei voisi olla vaihtoehto tälle, edes niin kauan että eteen tulisi (tai olisi tulematta) sielunkumppani jota voi 99% ajasta rakastaa itseään pakottamatta.

Tällainen "parisuhde tänne ja heti!"-ajattelu tuo mieleen että kumppanilla on lähinnä välinearvoa toivotun parisuhteen saavuttamiseksi. Joillekin parisuhteen haikailu voi johtua halusta löytää siittäjä/kantaja tuleville lapsilleen, tarve fyysiseen läheisyyteen ja säännölliseen seksiin, ympäristön muodostama paine pariutumiseen jne. Pitäisi vain löytää tarpeeksi sopiva väline noiden saavuttamiseen, ja silloin olisi kätevää jos voisi mielikuvaharjoittein pakottaa itsensä rakastamaan ehkä vähemmänkin rakastettavaa ihmistä, koska niitä kävelee vastaan useammin.

[Geetz]

Mä oon aina ajatellu, että kriisit (sellaset vähän pienemmätkin mutta etenkin joku iso) kertovat tarpeellisen suhteesta, osapuolten tunteista. Tajuaa mihin itse on valmis ja etenkin mihin se toinen, jotta asiasta päästäisiin yhdessä yli ja eteen päin. Kaikki sen jälkeinen mahdollisesti tuleva "paska-aika" puhumattakaan "plaa-plaa-ajasta" soljahtelee ohi kun muistaa mistä kaikesta on ennenkin selvitty...

Edelleen pidän kiinni siitä, että vaikeina aikoina on ihan ok päättää rakastaa toista samalla volalla kuin hyvinä hetkinä, se auttaa kovasti. Ja eri pää... Voisin kuvitella eläväni toisen rinnalla jonkun hyvin vaikean ajan (sairaus tms.) yli jos olisin niin luvannut ja vaikka se itse rakkaus olisi jo vaihtunut pelkäksi kiintymykseksi ja välittämiseksi.

[Georgina]

Pitäiskö niitä ongelmia olla? Kauanko on normaalia olla ilman?

Omalla kohdalla ne ketutukset alko löytyä kai jossain kolmannen vuoden tienoilla. Siihen asti pidin itseäni vähän epänormaalina mutta suhdetta tosi normaalina. Don't worry hon!

(Eikä vieläkään se naama ketuta, en ymmärrä... Tosin aika harva naama mua koskaan edes tympäsee, taidan olla super-hyvä jossain eli ainaski huomion ohjaamisessa toisaalle.)

Niin varmaan ne tulee vielä vastaan. Vaan ihan oudolta tuntuu kun ei toistaiseksi mikään töki, tää on niin helppoa että ehkä tähän on koira haudattuna tai jotain? (pieni pelko siis alitajunnassa)

Mutta tästä pitää kyllä nauttia, en mä oo ennen tajunnutkaan kuinka helppoa voi olla toisen ihmisen kanssa

[Zeb]

Niinhän sitä väitetään että kaikki parisuhteet muuttuvat (parhaimmassa tapauksessa) lopulta kaverisuhteiksi. Kavereidenhan kanssa ei sitten harrasteta seksiä.

Onhan se vähän huolestuttavaa, että näin väitetään. Ei välttämättä mikään mukava tulevaisuuden visio. Kerran olen tuon kokenut omakohtaisestikin suhteessa joka kesti kymmenen vuotta, josta viimeiset kolmisen vuotta oli tosiaan enemmän ystävyyttä (joka jatkuu edelleenkin). Yritän ainakin uskotella itselleni, ettei noin välttämättä tarvitse käydä.

Pointtini lähinnä oli että mitä enemmän joutuu aktiivisesti ja tietoisesti tekemään mielikuvaharjoituksia tehdäkseen toisesta itselleen validin rakastamisen kohteen ja näkemään vaivaa pitääkseen parisuhteen elinkelpoisena, sitä heikommilla hangilla ollaan. Tahtotila olisi kai Georginan mainitsema tilanne jossa ei tarvitse yrittää rakastaa toista, vaan se tulee luonnostaan. Toinen on Se Oikea ihan ilman pakottamistakin.

Olisihan se hienoa, jos noin menisi ja kaikki sujuisi aina kuin tanssi vain. Mä uskon valitettavasti kuitenkin siihen, ettei kaikki-on-helppoa-vaihetta voi jatkua yhtäjaksoisesti hirveän montaa vuotta. Vaikka rakastaisikin, niin silti tulee huonompia vaiheita, jolloin vaaditaan sitä vaivannäköä ja uskoa siihen, että asiat taas jonain päivänä ovat hyvässä mallissa.

Monista kannanotoista myös tulee kuva että parisuhde on itseisarvo ikäänkuin muuta vaihtoehtoa ei olisi. Siksi on syytä tyytyä käsilläolevaan kumppaniin koska ei se välttämättä vaihtamallakaan parane ja pitää yrittää aktiivisesti herättää/säilyttää itsessään rakkauden tunteita toista kohtaan. Ilman parisuhdetta eläminen ei voisi olla vaihtoehto tälle, edes niin kauan että eteen tulisi (tai olisi tulematta) sielunkumppani jota voi 99% ajasta rakastaa itseään pakottamatta.

Kyllä mulle sillä parisuhteella taitaa olla jossain määrin ihan tuo mainitsemasi itseisarvo. Samantasoista läheisyyttä ja yhteyttä toiseen ihmiseen en voi saada minkään muunlaisessa suhteessa. Ystävä ei voi koskaan olla samalla lailla läheinen mulle kuin puoliso. En tiedä osaavatko muut, mutta minä en ainakaan osaa päästää ketään muuta niin lähelle. Ystävän kanssa ei myöskään asuta, eletä, eikä perusteta perhettä, ja nuo ovat kuitenkin asioita mitä elämältä toivon.

Tällainen "parisuhde tänne ja heti!"-ajattelu tuo mieleen että kumppanilla on lähinnä välinearvoa toivotun parisuhteen saavuttamiseksi. Joillekin parisuhteen haikailu voi johtua halusta löytää siittäjä/kantaja tuleville lapsilleen, tarve fyysiseen läheisyyteen ja säännölliseen seksiin, ympäristön muodostama paine pariutumiseen jne. Pitäisi vain löytää tarpeeksi sopiva väline noiden saavuttamiseen, ja silloin olisi kätevää jos voisi mielikuvaharjoittein pakottaa itsensä rakastamaan ehkä vähemmänkin rakastettavaa ihmistä, koska niitä kävelee vastaan useammin.

Ei nyt heti, älä suotta kärjistä. Eikä kukaan kai pysty itseään pakottamaan rakastamaan. Silti uskoakseni koko rakastumisen tai rakastamisen perusedellytykset löytyvät ihmisestä itsestään, tietynlaisesta valmiudesta noihin. Ellei ole psyykkistä tilausta asialle, ei mitään rakastumistakaan tapahdu. Ja ellei itse pysty, joko ollenkaan, tai nykytilanteessaan rakastamaan ja kiintymään, niin ei siinä auta vaikka vastapuoli olisi miten ihmeellinen ja ominaisuuksiltaan upea ja erinomaisen rakastettava. Eikä tämä tosiaan tarkoita sitä, että kuka tahansa kelpaisi, tai että niitä potentiaalisia elämänkumppaneita kävelisi jatkuvasti vastaan. Ei jatkuvasti, mutta aina silloin tällöin kuitenkin. Uskonkin Niitä Oikeita olevan loppujen lopuksi aika paljon, ja Se Oikea syntyykin vasta suhteeseen sitoutumisen myötä.

[killkill]

Te täällä, jotka elätte suhteessa. Miltä näyttää? Onko asiat hyvin, riittävän hyvin, vai ettekö vain uskalla erota?

Vaimo tuossa muistutti että parin viikon kuluttua tulee viisi vuotta siitä, kun toinen näki toisen ilmon Deitti.Netissä ja vastasi siihen. Tällä hetkellä yhteinen asuntovelka ja esikoinen tuloillaan.

Matkalle mahtuu todella vaikeita aikoja, tappeluita, yöpakkasia, esineiden heittelyä ja herra ties mitä. Jostain syystä mun parisuhteeni ovat aina olleet saatanan vaikeita - voisiko kenties syy olla minussa? Välillä huomaa, että vuodet ja kilometrit ovat tehneet tehtävänsä, säätäminen ja säheltäminen ei olekaan enää se JUTTU eikä omaa "markkina-arvoa" tarvitse juosta mittaamassa milloin missäkin. 40 vuoden lähestyessä itselle on kirkastumassa, mitä elämältä haluaa - ja ennenkaikkea kenen kanssa.

Arki vaatii välillä veronsa, eikä toista jaksa helliä/huomioida niin paljon kuin pitäisi. Sitä vaan täytyy tasoitella sillä että sitä yhteistä aika otetaan - vaikka väkisin.

Ei tämä helppoa aina ole - mutta missään nimessä en kuitenkaan entiseen elämääni / elämäntapaani haluaisi palata. Nyt on elämässä SE ihminen, jonka haluan siinä pitääkin.

[PerttiMakimaa]

Ei tämä helppoa aina ole - mutta missään nimessä en kuitenkaan entiseen elämääni / elämäntapaani haluaisi palata. Nyt on elämässä SE ihminen, jonka haluan siinä pitääkin.

Deja Vu.

Tosin toisin kuin nuoruuden parisuhdekokeiluissa täällä ei sentään tavaroita olla viskottu eikä öitä tappelun takia ole jätetty nukkumatta.

[Georgina]

Niinhän sitä väitetään että kaikki parisuhteet muuttuvat (parhaimmassa tapauksessa) lopulta kaverisuhteiksi. Kavereidenhan kanssa ei sitten harrasteta seksiä.

no mutta miksi ei muka voisi harrastaa?

Pointtini lähinnä oli että mitä enemmän joutuu aktiivisesti ja tietoisesti tekemään mielikuvaharjoituksia tehdäkseen toisesta itselleen validin rakastamisen kohteen ja näkemään vaivaa pitääkseen parisuhteen elinkelpoisena, sitä heikommilla hangilla ollaan.

Niin tätä mäkin hain mutta en osannut pukea sanoiksi. Ihan hullulta tuntuu että pitäisi nähdä ihan mielettömästi vaivaa sen parisuhteen eteen. Olen mä senkin tehnyt mutta olin silloin melko kroonisesti onneton enkä ollenkaan oma itseni. Sinkkuaikana huomasin taas kuka olen, miten haluan elämääni elää. Mä deittailin aika paljon mutta en niinkään sitoutumismielessä kuin ehkä pitääkseni hauskaa ja hakeakseni huomiota ja itsetunnon pönkitystä tai jotain. (huomio kelpaa edelleen, onneksi mies ei ole mustis ) Sitten vain sattui tuollainen tyyppi vastaan jonka seurassa oli mielummin kuin yksikseen tai jonkun muun. Ja nyt homma toimii niin että kaksi itsenäistä ihmistä täydentävät toisiaan eikä niin että luovutaan jostain vain jotta oltaisiin yhdessä.

[Herra Manala]

10 vuotta sitten oli niin vähän aikaa ja niin paljon naisia.

Nykyään on niin paljon aikaa ja messengerissä "Tulipa iso, tulinen ja musta kakka" -viestejä.

[Vaola]

Ai niin, unohdin etten ole vielä kommentoinut tätä lempi-inhokkiaihettani...

Mä olen jo monta vuotta ollut vähän semmoisessa pattitilanteessa itseni kanssa, mitä näihin seurustelujuttuihin tulee. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut näpeilleen ja tietää kuinka paljon huomiota ja työtä hyvän suhteen ylläpitäminen saattaa vaatia, sitä usein ajattelee että miksi vaivautua?

Aika sekaisin olen asian kanssa ollut jo monta vuotta. Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että en seurustele kenenkään sellaisen kanssa, joka ei aidosti halua olla mukana myös lasteni elämässä. Se on ollut oikeastaan aina unelmani - löytää joku sellainen, jonka kanssa jakaa kaikki tämä, ja joka haluaa sen kaiken. Toisaalta voi olla, että pidän tuota unelmaa yllä lasteni vuoksi. He eivät mielestäni ansaitse elämäänsä vain äidin poikaystävää, vaan jonkun josta ajan kanssa voisi kehittyä turvallinen aikuinen ystävä. Ehkä mahdollisesti isän paikkaaja.

Mutta yhtä selkeät ovat ajatukseni yhteenmuuttamisesta ja avioitumisesta. Tuntuu usein siltä etten halua sellaista. Ehkä haluaisin haluta, mutta jokin pistää todella pahasti vastaan. Mutta koska haluan haluta, niin sitten aina välillä ajaudun miettimään että josko sitä kuitenkin pitäisi yrittää. Saatan jopa oma-aloitteisesti ottaa asian esille, ja jopa tuntea suurta tyytyväisyyttä huomatessani, ettei siitä puhuminen tai sen suunnitteleminen koskekaan niin paljon. Mutta kyllä se ahdistus sieltä sitten kuitenkin tulee perästä. Parin päivän päästä saatan olla taas pistämässä päätä puskaan, kun ahistaa.

Eli haluan kumppanin, joka haluaa jakaa kanssani kaiken ja sitoutua meihin kaikkiin kolmeen ja nauttia siitä. Mutta en halua että me sitoudutaan häneen esim. muuttamalla saman katon alle. Makes sense. Ei ihme että ihmissuhteeni ovat olleet aina vähän mutkikkaita.

Mikäkö sitten pelottaa ja ahdistaa? No eniten ehkä kaikki. Oon usein yrittänyt miettiä asioiden hyviä puolia, kuten sitä ettei tarvitsisi ehkä hoitaa kaikkia kotitöitä yksin ja rahaa säästyisi + oikeasti hyvän tyypin kanssa voisi olla nastaakin. Mutta sitten taas... ei. Puhumattakaan siitä millaista se on sitten kun se loppuu! Kun se on jo muutenkin ihan tarpeeksi kuormittavaa, jos eroaa.

Siitä se ei ainakaan ole kiinni, että pitäisi olla uskollinen vain ja ainoastaan yhdelle. Oon aina ollut muutenkin semmoinen "yksi mies kerrallaan"-ihminen. Se ei ahdista, että sitten pitää vaan tota yhtä ja samaa katsella ikuisuuksien päästäkin. Kyse on jostain muusta. Eli sikäli pystyn kyllä sitoutumaan, että kun ollaan yhdessä, niin sitten kanssa ollaan. Vaikkakin oon vähäs hidas siinäkin suhteessa. Eipä ole jääneet yhteen kertaan ne tapaukset, joissa toinen ollaan seurusteltu jo tovi, mutta mä suostun myöntämään asian seurusteluksi ja yhdessä olemiseksi vasta sitten kun on ihan pakko myöntää... Ja lähinnä se myöntäminen on tiukinta itselleen. Sitäkään en ymmärrä. Miten se voi olla niin vaikeaa sanoa itselleen että oon ton kanssa, jos on jo tapaillut toista pitkään ihan mielellään, eikä mielessä pyöri kukaan muu.

Äsh, ei pitäisi valmiiksi ahdistuneena edes koettaa kirjoittaa näitä. Tulee vaan enemmän semmoinen "pää puskaan ja sassiin"-fiilis.

[Vaola]

No pitäiskö huolestua jos toisen naama ei koskaan vituta, ei koe että joutuisi tekemään töitä parisuhteen eteen tai luopumaan jostain omastaan? Entä jos se tuntuu hyvältä omalla painollaan?

Pitäiskö niitä ongelmia olla? Kauanko on normaalia olla ilman?

En tietenkään tunne teidän suhdetta, mutta itse ainakin koen tärkeäksi toisen huomioimisen ja yhteiseen aikaan panostamiseen. Ei tietenkään aina ja tasaisesti kykene samoihin suorituksiin, mutta kyllä sen huomaa jos jostain jää paitsi.

Eli se mitä tarkoitan on, että voihan olla että osaatte ihan huomaamattannekin antaa toiselle sen, mikä riittää pitämään suhteen hyvänä, ilman sen kummempia miettimisiä tai ponnisteluita. Mikä on tietenkin tosi upeaa. Itse en ole vielä koskaan ollut suhteessa, missä ei viimeistään jossain vaiheessa pitäisi vähän rutistaa itsestään irti enemmän. Siinä kyllä sitten punnitaankin se, että mitenkä mielellään näkee vaivaa.

Vaikka avauduin tuossa näistä mutkikkaista ajatuskuvioistani, olen kuitenkin siinä mielessä sitoutumiskykyinen/-haluinen, että suhteen siirryttyä tietylle tasolle yhteisen taipaleen jälkeen, eli sille missä toinen on tullut tutuksi ja yhteistä pohjaa on esim. useamman vuoden verran, niin taistelutahtoa kyllä löytyy, jos ongelmia ilmenee. Yleensä ennemmin teen paljon mitä tehtävissä on, mieluummin kuin lyön heti hanskat tiskiin ja otan seuraavan jonosta taas mokattavaksi.

[Georgina]

Eli se mitä tarkoitan on, että voihan olla että osaatte ihan huomaamattannekin antaa toiselle sen, mikä riittää pitämään suhteen hyvänä, ilman sen kummempia miettimisiä tai ponnisteluita. Mikä on tietenkin tosi upeaa. Itse en ole vielä koskaan ollut suhteessa, missä ei viimeistään jossain vaiheessa pitäisi vähän rutistaa itsestään irti enemmän. Siinä kyllä sitten punnitaankin se, että mitenkä mielellään näkee vaivaa.

Vaikka avauduin tuossa näistä mutkikkaista ajatuskuvioistani, olen kuitenkin siinä mielessä sitoutumiskykyinen/-haluinen, että suhteen siirryttyä tietylle tasolle yhteisen taipaleen jälkeen, eli sille missä toinen on tullut tutuksi ja yhteistä pohjaa on esim. useamman vuoden verran, niin taistelutahtoa kyllä löytyy, jos ongelmia ilmenee. Yleensä ennemmin teen paljon mitä tehtävissä on, mieluummin kuin lyön heti hanskat tiskiin ja otan seuraavan jonosta taas mokattavaksi.

Kyllä mä teen joitain asioita siksi että tiedän että niistä tulee toiselle hyvä mieli, en niinkään siksi että ne kiinnostaisi minua itseäni. Mutta mä haluan että sillä on hyvä mieli enkä koe sitä ollenkaan vaivannäöksi että osallistun sen juttuihin. Enkä kyllä usko että täälläkään kovin helpolla ne hanskat tiskiin pamahtaa, mä oon vaan ruennu ajattelemaan että ei sen parisuhteen tarvi olla jatkuvaa työtä, se voi mennä ihan omalla painollaan. Voihan se olla että kaikille ei sellaista olekaan löydettävissä, mun mies on omituisen helppo yksilö.

(jonosta vasta toinen menossa)

[Georgina]

Eli haluan kumppanin, joka haluaa jakaa kanssani kaiken ja sitoutua meihin kaikkiin kolmeen ja nauttia siitä. Mutta en halua että me sitoudutaan häneen esim. muuttamalla saman katon alle. Makes sense. Ei ihme että ihmissuhteeni ovat olleet aina vähän mutkikkaita.

En mä edes usko että tuo on mahdotonta. Varmaan on miehiä jotka pitää lapsista (sillä voi olla omiakin) ja haluaa teidät kaikki pakettina jos säkin haluat sen kaikkineen. Ja ei kai sun vielä kannata noita muuttamisia ja avioitumisia miettiä kun en oo oikeaa tyyppiäkään, mikä kiire niillä on? Jos ottaa ne potentiaaliset poikaystävät vaan hyvinä tyyppeinä joiden kanssa on kiva viettää aikaa (ja harrastaa seksiä). Muuttaa yhteen sitten kun se alkaa tuntua kätevämmältä kuin erikseen asuminen. Ja jos se ei missään vaiheessa ala tuntua niin so what, suhde voi olla toimiva monella tavalla, ei sen tarvi mennä sen perinteisen kaavan mukaan.

Ei pidä tehdä niistä mutkikkaita, asiat on yleensä hyvin simppeleitä kun ei sotke mukaan mitään sellaisia ulkoa tulevia odotuksia tai paineita. Mennään vain ja ainoastaan sen mukaan mikä teistä kahdesta tuntuu hyvältä. Muksut nyt varmasti hyväksyy melkein minkälaisen tilanteen vaan vaikka saattavatkin kysellä miksi te ette tee niinkuin liisankin kotona tehdään. Jos keskenään on kovin erilaisia tavoitteita, se voi olla hankalampaa. Silloin pitää miettiä paljonko kumpainenkin voi joustaa menettämättä sitä omaa tyytyväisyyden tunnettaan.


Joopapajoo, lähen duuniin.

[Vaola]

Mietin asiaa vielä lisääkin ja totesin oman hämmentyneisyyden johtuvan ehkä ennemmin siitä, että aikaisemmin olin niin ehdoton sen suhteen, että en halua muuttaa yhteen tai mennä naimisiin koskaan ikinä kenenkään kanssa, niin sitten välillä onkin alkanut tuntumaan siltä, että jospa sittenkin... Että sehän voisi olla kivaakin.

Nojoo, ei paineita. Sen enempää kuin että lasteni kanssa en anna kenenkään sellaisen olla tekemisissä poikaystävänäni, kuin sellaisten joiden kanssa on hyvä riski joutua olemaan vaikka aina. Tuosta oon aina pitänyt kiinni ja on tuntunut hyvältä ratkaisulta.

Vielä tuohon miellyttämiseen. Se on kyllä ihan hyvä mittari, että kuinka mielellään pyrkii pitämään kumppaninsa tyytyväisenä. Jos aidosti tykkää toisesta, niin sitten varmaankin mielellään. Erästä minulle tärkeää lainatakseni: "Toisen hyvä olo, on yhteisen suhteen etu!" Ja tuon allekirjoitan täysin.

[Georgina]

Tai sitten olet itse "helppoa" parisuhdemateriaalia, ts. hyvä tyttöystävä/ vaimo?

No kyllä mä myönnän että mun kanssa on varmaan aika helppo tulla toimeen mutta olen mä varmaan tyttöystävänä aika kamala jos totta puhutaan. Mä oon aina tallilla, töissä, ratsastamassa, valmennuksessa tai kisoissa jonka takia rahat on pääsääntöisesti loppu. Ja asiasta ei voi joustaa piiruakaan. Mutta pointti onkin se että niin on mun mieskin. Se vaan on autotallilla. Ja tietää miltä tuntuu suhtautua intohimoisesti johonkin asiaan joka täyttää koko elämän. Meillä on molemmat niin onnellisia kun kukaan ei nalkuta siitä ettei ole koskaan kotona. Yhdessä panostetaan näihin juttuihin ja sen takia rakennetaan taloa ja talliakin että molempien harrastukset keskittyis samalle tontille. Se on niin upee kun sitä oikeasti kiinnostaa että kuinka mulla on tänään mennyt Touhon kanssa ja miksi Jerin kaviot huolettaa. Mutta kiinnostaa mullakin millaisen kytkinlevyn ja vauhtipyörän se on autoon hankkinut vaikken mä niistä kauheena ymmärräkään. Ne on sille tärkeitä juttuja! Vähintään yhtä usein ollaan rallisprintti kuin kenttäkisoissa yhdessä. Ja se on kivaa yhdessäoloa.

Jotenkin tässä ketjussa esille tuoduista tunnelmista löydän eniten järkeä ja lämpöä Georginan ajatuksista.

Kiitos, vähänkö tuli hyvä mieli

Eron jälkeen tapahtui kummia. Sykli jatkui, tietysti, kuten aina. Tapaa uusia ihmisiä, pikkuhiljaa aletaan tunnustella ja haistella, kenessä voisi olla potentiaalia uudeksi kumppaniksi. Yksi lähti koekierrokselle, molemmilla takanaan useampia pitkiä suhteita, ja kaikki vanhat kaavat käytiin läpi. Kaikki tuntui sujuvan luonnostaan ja suht helposti. Kunnes tulivat ne legendaariset ekat ongelmat. Siinä vaiheessa tajusin ensi kertaa muuttuneeni. Esille tulivat aika isot näkemyserot ongelmien hoidosta. Itse tajusin yhtäkkiä, että vaikka kuinka pidänkin tästä uudesta ihmisestä, en lähde tähän sirkukseen enää. Olin juuri alkanut yksin ollessani löytämään itseni ja pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Uuden ihmissuhteen alkumetreillä olisi sitten pitänyt alkaa pikkuhiljaa muokkaamaan itseään, käyttäytymismallejaan ja toiveitaan toisen mukaiseksi. Enkä nyt väitä, että vain minun olisi pitänyt taipua; tottakai kompromissi olisi syntynyt molempien taipuessa. Mutta aika selvästi tajusin heti, etten siihen lähde. Totesin, että olen tällainen, ota tai jätä. Kaveri piti asennettani loukkaavana ja koki jotenkin, etten välitä tarpeeksi koska en ole valmis - niin, tekemään niitä töitä homman toimimisen eteen

Niin tätä mä just tarkoitin. Mulla tuli sen edellisen suhteen kuolinkamppailussa jotenkin sellainen väsyminen. Että mä en jaksa tapella. Ja olin tosi pitkään sillä asenteella että jos alkaa tökkimään niin sitten kyllä saa olla. Koska mä viihdyn kyllä ihan hyvin yksinäänkin enkä mä mitään perhettä tai pentuja halua. Mutta kun sitä tökkimistä ei tähän päivään mennessä ole kuulunut niin tässä sitä ollaan. Ja voisin mä nyt ehkä vähän yrittääkin jos tarvis. Mutta kun aina sanotaan että rakennusaikana parisuhde on koitoksella ja blaablaa niin ei meillä ainakaan toistaiseksi. Tottakai väsyttää ja vituttaa mutta me kohdataan ne asiat yhdessä ja ollaan samalla puolella pahaa maailmaa ja idioottimaisia ihmisiä vastaan eikä toisiamme vastaan. Ja vaikka mulla kuin väsyttää niin jos toinen pyytää että tulisitko mulle seuraksi kun mun pitää vielä korjata vaihdelaatikkoa tmv. niin tottakai sitä menee koska tietää kuinka hyvä mieli ja lämmin tunne siitä tulee.

Vuodatuksen tiivistys kahteen lauseeseen: Jos vaakakupissa on toisella puolella parisuhde, jonka eteen täytyy nähdä paljon vaivaa jotta se toimisi ja olisi tyydyttävä ja toisella puolella yksinolo ja tyytyväisyys ilman vaivannäköä, ei epäilystäkään että valitsisin yksinäisyyden. Jos haluan seuraa, hankin kissan.

Amen to that. Tosin mä tapasin kissan sijasta hakea baarista jonkun irtonumeron mutta sama asia

[BrianW]

Tottakai väsyttää ja vituttaa mutta me kohdataan ne asiat yhdessä ja ollaan samalla puolella pahaa maailmaa ja idioottimaisia ihmisiä vastaan eikä toisiamme vastaan. Ja vaikka mulla kuin väsyttää niin jos toinen pyytää että tulisitko mulle seuraksi kun mun pitää vielä korjata vaihdelaatikkoa tmv. niin tottakai sitä menee koska tietää kuinka hyvä mieli ja lämmin tunne siitä tulee.

Hieno asenne. Lisäksi tuo mainitsemasi asia, että molemmilla on intohimoinen harrastus on erittäin hyvä juttu. Kun on tutkittu minkälaiset ihmiset ovat onnellisia, niin yksi tekijä siinä on, että kiinnostunut ja harrastaa jotain oikein sydämestään.

[Chap]

Mä oon aina tallilla, töissä, ratsastamassa, valmennuksessa tai kisoissa jonka takia rahat on pääsääntöisesti loppu. Ja asiasta ei voi joustaa piiruakaan. Mutta pointti onkin se että niin on mun mieskin. Se vaan on autotallilla. Ja tietää miltä tuntuu suhtautua intohimoisesti johonkin asiaan joka täyttää koko elämän. Meillä on molemmat niin onnellisia kun kukaan ei nalkuta siitä ettei ole koskaan kotona.

Tästä tulee mieleen ystäväni, joka on konsultti ja arkipäivät töissä aamusta iltaan. Tyttöystävä on lääkäri, joka päivystää kaikki viikonloput. Sitähän se tosirakkaus on, että ei tarvitse ikinä nähdä, niin ei niitä konflikteja pääse syntymään.