Toisen huomiointi suhteessa

[EveryWoman]

Meillä tämä tilanne ei ole käsittääkseni mitenkään väliaikainen jostain tietystä ohimenevästä syystä johtuva. Päätin lopettaa suhteen, koska se muutoin se lopettaa minut.

Toivottavasti päätöksesi on harkittu (sen tiedät itse). Joka tapauksessa: tsemppiä teille molemmille. Joskus yrittäminenkään ei riitä.

[EveryWoman]

Ainoat vaihtoehdot eivät ole "ollaan kaikki liikenevä aika yhdessä" tai "toinen tai molemmat pakenevat jatkuvasti erilleen".

Eivätpä tietenkään. Sitä vaihtoehtoa tässä yritin markkinoida, että erilleen hakeutuminen (tapahtuipa sitä paljon tai vähän) ei merkitsisi pakenemista ensinkään. Jos merkitsee, ja tämä olotila on pysyvä perseelleen menee. Ennemmin tai myöhemmin.

Sanon vielä sen että miehesi varmasti tuntee olevansa tilanteessanne niskan päällä.

Minä veikkaisin lähes päinvastaista.

Ihan vapaasti. Voimme veikkailla näillä vähäisillä lähtötiedoilla ihan mitä vaan. No joka tapauksessa, Zeb taisi mainita että hänestä vaikutti samalta kuin mitä minä epäilin. Tiedä sitten.

Jätän spekuloinnin Zebin suhteesta tähän, koska aihe näyttäisi joka tapauksessa olevan loppuunkäsitelty. Jokainen saa toki pitää mielipiteensä.

Mielestäni mies ei tuossa kylläkään ole täysin hakoteillä. En tiedä minkälaisesta sitoutumispyynnöstä siinä tarkalleen ottaen on kyse, mutta sen tiedän ettei erouhkan alla ole kovin helppoa opetella muuttamaan urautuneita toimintamallejaan. Epäonnistumisen pelko kasvaa helposti liian suureksi ja tukahduttavaksi.

Nyt putosin hieman kärryiltä. Ei ole valmis muuttamaan toimintamallejaan pelastaakseen suhteen jonka haluaa itsekin jatkuvan, koska pelkää suhteen silti epäonnistuvan?

Voi olla valmis, mutta kokea ettei osaa. Näin ainakin meillä. Minä en osaa, mies ei osaa. Kumpikin on ymmällään ja yrittämisen luovuus tyrehtyy siitä pelosta että Jos nyt en heti osaa olla just niin kuin toi haluaa, menetän sen. Tämän pelon poistuminen auttoi meitä aivan selvästi. Toki se auttanee vain tilanteessa, jossa kumpikin on jo lähtökohtaisesti sitoutunut ratkaisemaan ongelmia ja muuttamaan toimintaansa/ajatteluaan.

Kuten aiemmin sanoin, suhteen alkuvaiheessa nautitaan toisen seurasta koska se on pakoa arjesta. Siinä vaiheessa kun siitä seurustelusta ja yhdessäolosta tulee keskeinen osa harmaata arkea...

...on jo menty metsään. Olen tosiaan tätä mieltä. Mitä suhteesta jää jäljelle, jos yhdessäolo tuntuu "harmaalta arjelta", josta on paettava? Ei mitään muuta olennaista kuin yhdessä asumisesta koituva taloudellinen hyöty ja se, että joku muukin tekee välillä kotitöitä. Se ei ole paljon se. Minulle toimiva parisuhde = pakoa arjesta, vaikka toisen kanssa ei tekisi mitään muuta kuin arkisia asioita, riippumatta siitä kuinka monta vuotta yhdessä on oltu.

Oikeesti: toisen viihdyttäminen sillä motiivilla, että tämä olisi sitten kiinnostuneempi silittämään paidat ja laittamaan ruuat vielä seuraavanakin päivänä on --- no: masentavaa. En suosittele.

En ymmärrä oliko tuo viittaavinaan johonkin mitä minä kirjoitin.

Ehkä ymmärsin väärin mitä tarkoitit. Käsitin sinun väittäneen, että vakiintuneet parit viettävät yhteistä aikaa lähinnä testatakseen sitä, onko toinen vielä kiinnostunut jatkamaan suhdetta.

[Hellu]

Miksi seurustelukumppanit haluavat viettää luppoaikaa yhdessä, jos kyse ei ole yhteisistä harrastuksista tms.? Uskon tärkeänä syynä olevan varmistus siitä, että toinen välittää edelleen. Miehesi ei välttämättä tunne epävarmuutta kyseisen asian suhteen (toisinkuin sinä?), joten hän tuntee vähemmän tarvetta viettää vapaa-aikaa kanssasi.

Eli mitä varmempi on toisen tunteista sitä vähemmän haluaa viettää tämän kanssa aikaa?
Aika kusipäiseltä kuulostaa, hankkia ensin itselleen muija ettei ihan yksin tarvitse olla, ja sitten kun alkuhuuma on ohi voikin alkaa taas priorisoimaan menonsa oman mielensä mukaan.
En jaksa millään uskoa että suhde jossa vapaa-aika on mielummin omaa kuin yhteistä voi hyvin.

[irmelianneli]

Mä en oo koskaan tajunnu tätä "arki vietetään yhdessä mutta dokaamaan lähdetään jätkien kanssa" läppää.

En mäkään. Meillä lähinnä päinvastoin

En ymmärrä sitäkään jos syynä on se että illanvietoissa heitetään toisenlaista läppää, tuntuu itsestä ainakin hassulta ajatella että mun miehessä olis joku toinen puoli jota en itse pääse näkemään.

En mäkään. On jotenkin turvallista tietää että tyyppi on samanlainen kavereitten seurassa ku muutenkin, se on kivaa ja niin sen pitää ollakin. Ja siis että ainakaan mun takia ei kenenkään oo koskaan tarvinnu mitenkään 'siivota suutaan' tai käyttäytyä erilailla ku porukassa ollaan. lähinnä kai itse voisin siivota.. suutani siis.

[CandyMan]

Kuten aiemmin sanoin, suhteen alkuvaiheessa nautitaan toisen seurasta koska se on pakoa arjesta. Siinä vaiheessa kun siitä seurustelusta ja yhdessäolosta tulee keskeinen osa harmaata arkea...

...on jo menty metsään.

En ottanut kantaa onko se oikein vai väärin. Ainoastaan totesin että näin tapahtuu usein, jopa niissä suhteissa jotka alussa tuntuvat Vuosisadan Rakkaustarinoilta.

Paasaat kovasti "suhteesta pakenemisesta". Minkä kaiken luet tuohon kuuluvaksi? Myös sen että toinen menee aerobic-tunneille ilman toisen seuraa, tai menee yksinään toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa tai kirjoittamaan Kitinään? Veteen piirretty viiva. Varmasti siinä tarunomaisessa Täydellisessä Parisuhteessakin tulee tilanteita, joissa toinen haluaisi tehdä jotain yhdessä, mutta toinen ei.

Minulle toimiva parisuhde = pakoa arjesta, vaikka toisen kanssa ei tekisi mitään muuta kuin arkisia asioita, riippumatta siitä kuinka monta vuotta yhdessä on oltu.

(Toimiva) parisuhde ei itsessään tule koskaan olemaan osa arkea? Ehkä määritelmämme arjelle eroavat kovin jyrkästi toisistaan.

Oikeesti: toisen viihdyttäminen sillä motiivilla, että tämä olisi sitten kiinnostuneempi silittämään paidat ja laittamaan ruuat vielä seuraavanakin päivänä on --- no: masentavaa. En suosittele.

En ymmärrä oliko tuo viittaavinaan johonkin mitä minä kirjoitin.

Ehkä ymmärsin väärin mitä tarkoitit. Käsitin sinun väittäneen, että vakiintuneet parit viettävät yhteistä aikaa lähinnä testatakseen sitä, onko toinen vielä kiinnostunut jatkamaan suhdetta.

Millä ei ole mitään tekemistä minkään toisen viihdyttämisen sen enempää kuin paidansilitysten kanssa.

Jälleen muistutuksena kun ei tunnu menevän jakeluun: en ole kirjoittanut miten asioiden pitäisi olla, vaan miten ne monesti ovat. On valitettavaa jos todellisuus sotii joidenkin teinimäisen ideaalista rakkauskäsitystä kohtaan. Elämä ei ole Kauniita & Rohkeita sen enempää kuin Salattujakaan.

[CandyMan]

Eli mitä varmempi on toisen tunteista sitä vähemmän haluaa viettää tämän kanssa aikaa?

Monien tapauksissa näin saattaa käydä, kyllä. Oletko eri mieltä? Tämä on mielestäsi aivan mahdoton yhtälö, esim. kyseessä olleessa tapauksessa?

Aika kusipäiseltä kuulostaa, hankkia ensin itselleen muija ettei ihan yksin tarvitse olla, ja sitten kun alkuhuuma on ohi voikin alkaa taas priorisoimaan menonsa oman mielensä mukaan. En jaksa millään uskoa että suhde jossa vapaa-aika on mielummin omaa kuin yhteistä voi hyvin.

En minäkään. On se kuitenkin kauheaa että joskus näinkin saattaa käydä, kun itse parisuhdekin muuttuu osaksi harmaata arkea.

Tosin jälleen se veteen piirretty viiva, eli mikä kaikki luetaan raukkamaiseksi oman mielen mukaan priorisoimiseksi, ja mikä ansaituksi Omaksi Ajaksi?

[CandyMan]

En mäkään. Meillä lähinnä päinvastoin

Lukemani perusteella elät kaukosuhteessa jossa näette toisianne varsin harvoin, eikä teillä ole yhteistä arkea. Suhteenne elinvoimaisuus saa pyhän hyväksyntäni siinä vaiheessa kun olette asuneet tiiviisti saman katon alla sanotaanko nyt aluksi vaikka viisi vuotta. (päästään sen neljän vuoden rajapyykin yli jonka jälkeen monet avioerot muistaakseni tapahtuvat)

[Rouva Pupu]

kun itse parisuhdekin muuttuu osaksi harmaata arkea.

Minä taas olen monesti ihmetellyt, että mitä vikaa oikeastaan siinä "arjessa" ylipäätänsä on... miksi sitä mihinkään pitäisi karkuun edes juosta.
Nämä on näitä asennejuttuja, uskoisin.

[zula]

ylipäänsä suhteissa itse käytän nyrkkisääntönä sitä, että niin kauan homma toimii ku molemmat ovat onnellisia ja valmiita työskentelemään suhteen eteen. jos toinen osapuoli lyö hanskat tiskiin vaikka itse vielä haluaisit jutella ja yrittää parantaa asioita, mitä järkee siinä enää on? et sä voi yksin suhdetta pyörittää.

toki asioista pitää keskutella ja yrittää hoitaa asiat kuntoon. varsinkin jos kyseessä on pidempi aikainen suhde ja on jo esim. yhteistä omaisuutta. mutta jos homma ei toimi, ei kannata loppuelämää kituuttaakaan.

itse oon joskus miettinyt, huonossa suhteessa, että millon sen tietää, ku se on loppu. ja kyllä sen tietää. se vaan on loppu.

[EveryWoman]

En ottanut kantaa onko se oikein vai väärin. Ainoastaan totesin että näin tapahtuu usein, jopa niissä suhteissa jotka alussa tuntuvat Vuosisadan Rakkaustarinoilta.

Okei. Vaikutti vain kuin ajattelisit, että niin sen kuuluukin mennä.

Paasaat kovasti "suhteesta pakenemisesta". Minkä kaiken luet tuohon kuuluvaksi? Myös sen että toinen menee aerobic-tunneille ilman toisen seuraa, tai menee yksinään toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa tai kirjoittamaan Kitinään? Veteen piirretty viiva.

En määrittele juttuja pakenemiseksi tekojen itsensä perusteella, vaan sen fiiliksen perusteella mikä tekijällä on. Jos aerobiciin mennään mentaliteetilla Ihanaa saada hetki lomaa tuosta tyypistä, se on pakenemista. Jos sinne mennään pelkästään liikkumisen halun vuoksi, se ei ole pakenemista.

Minulle toimiva parisuhde = pakoa arjesta, vaikka toisen kanssa ei tekisi mitään muuta kuin arkisia asioita, riippumatta siitä kuinka monta vuotta yhdessä on oltu.

(Toimiva) parisuhde ei itsessään tule koskaan olemaan osa arkea? Ehkä määritelmämme arjelle eroavat kovin jyrkästi toisistaan.

Arkikin voi ilmetä käytännön tasolla (= kotityöt, kauppareissut yms. normipuuhastelu) tai mielentilana (= tylsää, harmaata ja ankeaa). Parisuhde täyttää mielestäni tehtävänsä silloin, kun käytännön arki (siis se puuhastelu) ei tunnu tylsältä, harmaalta ja ankealta vaan hienolta, rentouttavalta ja tarkoituksenmukaiselta. Muunlaiselle suhteelle minulla ei ole käyttöä - tylsää ja harmaata elämää on paljon helpompi elää yksin kuin jonkun erimielisen äkäpussin käsikassarana.

Käsitin sinun väittäneen, että vakiintuneet parit viettävät yhteistä aikaa lähinnä testatakseen sitä, onko toinen vielä kiinnostunut jatkamaan suhdetta.

Millä ei ole mitään tekemistä minkään toisen viihdyttämisen sen enempää kuin paidansilitysten kanssa.

Paidansilityksestä puhuin siksi, että tuollaisen parisuhteen funktio on kutistunut juuri niiden arkiaskareiden jakamisen ja ehkä myös taloudellisen eduntavoittelun tasolle. Jos ei tee mieli olla toisen kanssa siksi että hänen kanssaan olisi mukavaa, vaan yhteisiä hetkiä vietetään lähinnä sen varmistamiseksi että suhde (= paidansilitys + asumisjärjestelyt) jatkuisivat, kuvio haiskahtaa hyväksikäytöltä. En kiistä sitä, että tällaista voi tapahtua, mutta tavoiteltavana en sitä pidä.

Jälleen muistutuksena kun ei tunnu menevän jakeluun: en ole kirjoittanut miten asioiden pitäisi olla, vaan miten ne monesti ovat. On valitettavaa jos todellisuus sotii joidenkin teinimäisen ideaalista rakkauskäsitystä kohtaan. Elämä ei ole Kauniita & Rohkeita sen enempää kuin Salattujakaan.

Luojan kiitos! Kaunareissa ja Salkkareissahan ihmiset käsittääkseni toikkaroivat impulsiivisuutensa vietävinä sinne tänne kuin mitkäkin aropuput. Toimivaa ja onnellista parisuhdetta ei taida televisiossa juuri päästä näkemään - se kun olisi harvinaisen tylsää katsottavaa (siitä huolimatta että suhteen osapuolille itselleen se on pala taivasta).

Sinuna miettisin hetken ennen kuin alkaisin puhua epäkypsistä rakkauskäsityksistä noin kovaan ääneen.

[CandyMan]

kun itse parisuhdekin muuttuu osaksi harmaata arkea.

Minä taas olen monesti ihmetellyt, että mitä vikaa oikeastaan siinä "arjessa" ylipäätänsä on... miksi sitä mihinkään pitäisi karkuun edes juosta.

Samaa ihmettelen minäkin (ettei jollekin taas tule kuvaa että olisin puolustelemassa jotain tiettyä näkökantaa). Mielestäni tyydyn elämässä varsin vähään, en kaipaa edes maailmanympärimatkoja toisin kuin 'kaikki' muut.

[Flipperix]

Pienellä ihmetyksellä pieni ihminen lukee taas tätäkin ketjua. Onko tosiaan niin, että halu hengata omien ystävien kanssa ilman kumppania on lähtökohtaisesti paha asia? Ymmärtääkseni kaikki pitkien parisuhteiden hyvinvointiin keskittyvät ohjeistukset juuri pyrkivät siihen, että pidetään se oma elämä hengissä sen yhteiselon rinnalla. Sen ymmärrän, että yhdessä tekemistä pitää olla, mutta rajansa silläkin.

On iltoja jolloin tyttöystävät ovat mukana ja on iltoja jolloin he eivät ole. Ihan yhtä lailla on tyttöjen iltoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita. Vai onko? Jos ei ole, ongelma ei taida olla parisuhteessa vaan omien sosiaalisten kontaktien määrässä. Onneksi tämäntyyppiset kysymykset eivät ole seurustelusuhteissani nousseet koskaan esiin, vaan kaikki kumppanini ovat ymmärtäneet omien ystävyyssuhteiden vaalimisen merkityksen myös parisuhteen aikana.

Silloinkin kun ollaan tosissaan yhdessä pitäisi lähtökohtana olla se, että ollaan yhdessä silloin kun molemmat sitä haluavat, vaikoeikö? Jos omat vaatimukset ovat poikkeuksellisen korkeat, on varmaan syytä tarkastella oman elämänsä sisältöä melko kriittisellä silmällä ja pohtia, että voisiko sitä sisältöä kasvattaa muutakin kautta kuin paita & perse -yhdessäololla. Se ei nimittäin kestä koskaan loputtomiin.

[irmelianneli]

En mäkään. Meillä lähinnä päinvastoin

Lukemani perusteella elät kaukosuhteessa jossa näette toisianne varsin harvoin, eikä teillä ole yhteistä arkea. Suhteenne elinvoimaisuus saa pyhän hyväksyntäni siinä vaiheessa kun olette asuneet tiiviisti saman katon alla sanotaanko nyt aluksi vaikka viisi vuotta. (päästään sen neljän vuoden rajapyykin yli jonka jälkeen monet avioerot muistaakseni tapahtuvat)

Kiitos Juurikin näin. Tämänhetkistä asiaintilaa lähinnä kevytmielisesti koskettelinkin.

(Pakko kyllä lisätä, että kaikissa menneissä suhteissanikin olemme kyllä samoissa illanviettoporukoissa yhdessä viihtyneet kumppanin kanssa, loppuun asti. Kaverini eivät ole hyljeksineet puolisoani, eivätkä hänen minua, koskaan )

Tämä meni nyt kyllä melkoisen OT..

[CandyMan]

En ottanut kantaa onko se oikein vai väärin. Ainoastaan totesin että näin tapahtuu usein, jopa niissä suhteissa jotka alussa tuntuvat Vuosisadan Rakkaustarinoilta.

Okei. Vaikutti vain kuin ajattelisit, että niin sen kuuluukin mennä.

Syytön minä olen sinun ajattelukykysi vajavaisuuksiin.

En määrittele juttuja pakenemiseksi tekojen itsensä perusteella, vaan sen fiiliksen perusteella mikä tekijällä on. Jos aerobiciin mennään mentaliteetilla Ihanaa saada hetki lomaa tuosta tyypistä, se on pakenemista. Jos sinne mennään pelkästään liikkumisen halun vuoksi, se ei ole pakenemista.

Entä jos se onkin jotain noiden kahden ääripään väliltä? Ajatteluasi tuntuu usein värittävän pahanlaatuinen mustavalkoinen kontrasti. Uskon pätevän useisiinkin onnellisiin pareihin että heistä on välillä ihan mukavaakin saada olla yksin tai muulla tavoin irroittautua toisen tai perheen läsnäolosta. Syyllistätkö samalla tavoin vanhemmat, jotka jättävät joskus lapset muualle hoitoon saadakseen viettää aikaa kaksistaan, vaikka ihan vaan kotona? Tarkoittaako se että he vihaavat lapsiaan ja ovat huonoja vanhempia?

Parisuhde täyttää mielestäni tehtävänsä silloin, kun käytännön arki (siis se puuhastelu) ei tunnu tylsältä, harmaalta ja ankealta vaan hienolta, rentouttavalta ja tarkoituksenmukaiselta. Muunlaiselle suhteelle minulla ei ole käyttöä

Onnea siis Virheettömän Parisuhteen etsimisellesi.

Elämä ei ole Kauniita & Rohkeita sen enempää kuin Salattujakaan.

Luojan kiitos! Kaunareissa ja Salkkareissahan ihmiset käsittääkseni toikkaroivat impulsiivisuutensa vietävinä sinne tänne kuin mitkäkin aropuput.

Päinvastoin. Heidän rakkauselämänsähän on niin täydellisen teinixiä jopa vuosien tai vuosikymmenien yhdessäelon jälkeen. Ridgekin on varmaan edelleen niiiiin lääpällään Brookeen tai mihin lie, aivan kuten sarjan alussa. Heillä ei ole harmaata arkea.

Sinuna miettisin hetken ennen kuin alkaisin puhua epäkypsistä rakkauskäsityksistä noin kovaan ääneen.

Miksi? Onhan minulla kuitenkin selvästi realistisempi ja aikuismaisempi rakkauskäsitys kuin vaikkapa sinulla. (voitin piikittelyn, koska käytin enemmän hymiöitä)

[EveryWoman]

Ihan yhtä lailla on tyttöjen iltoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita. Vai onko? Jos ei ole, ongelma ei taida olla parisuhteessa vaan omien sosiaalisten kontaktien määrässä.

Ihmettelee hän: Miksi tavoiteltavaksi elämän sisällöksi lasketaan vain sellainen, johon osallistuminen halutaan evätä kumppanilta

[Rouva Pupu]

Pienellä ihmetyksellä pieni ihminen lukee taas tätäkin ketjua. Onko tosiaan niin, että halu hengata omien ystävien kanssa ilman kumppania on lähtökohtaisesti paha asia?

Ei se ainakaan omasta mielestäni ole paha asia. Mutta ei sellainenkaan tilanne idealistinen oman kokemukseni mukaan ole, ettei mitään tehdä koskaan yhdessä mukaanlukien se, että hengataan yhdessä niiden kavereiden kanssa... koskaan.

Kultainen keskitie tässäkin asiassa, välillä yksin, välillä kaksin.

[CandyMan]

Ihan yhtä lailla on tyttöjen iltoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita. Vai onko? Jos ei ole, ongelma ei taida olla parisuhteessa vaan omien sosiaalisten kontaktien määrässä.

Ihmettelee hän: Miksi tavoiteltavaksi elämän sisällöksi lasketaan vain sellainen, johon osallistuminen halutaan evätä kumppanilta

Mistä tuo vain tuohon eksyi? Elämäsi tuntuu olevan liian mustavalkoista, ei ollenkaan harmaan eri sävyjä.

Mutta ei sellainenkaan tilanne idealistinen oman kokemukseni mukaan ole, ettei mitään tehdä koskaan yhdessä mukaanlukien se, että hengataan yhdessä niiden kavereiden kanssa... koskaan.

En usko että kukaan on noin esittänytkään.

[Rouva Pupu]

Mutta ei sellainenkaan tilanne idealistinen oman kokemukseni mukaan ole, ettei mitään tehdä koskaan yhdessä mukaanlukien se, että hengataan yhdessä niiden kavereiden kanssa... koskaan.

En usko että kukaan on noin esittänytkään.

Mutta siis tuo oli lähinnä keskustelun aloitukseen viitaten, että asia tosiaan on niin ettei kumppanin läsnäolo ole suotavaa.

[Flipperix]

Ihmettelee hän: Miksi tavoiteltavaksi elämän sisällöksi lasketaan vain sellainen, johon osallistuminen halutaan evätä kumppanilta

Mitenniin vain? Kuka sellaisesta puhui?

Otetaan esimerkiksi näistä "eväyksistä" vanhojen ystävien perinteinen kalastusretki Lappiin, varpajaiset, kurssikaverien reunion tai muu tilanne, joka on aina tehty jollain tietyllä porukalla ja joka tuntuu oikealta vain sillä tietyllä porukalla. Tai vaikka parhaan ystävän kanssa kaljalle meneminen ja maailman parantaminen. Menoja joista on kiva palata kotiin hymyillen ja joiden aikana voi tulla vähän ikäväkin. Pieni ikävä muistuttaa kivasti toisen arvosta, ja kotiin palatessa on jotain kerrottavaa ja jaettavaa. Varmaan kaikki tuollainen harmittaa, jos ei ole omaa elämää lainkaan, mutta normaali ihminen on vain iloinen siitä, että kumppanilla on kivaa ilman häntäkin.

Sitten on ne menot johon mennään yhdessä ja asiat joista nautitaan yhdessä. Hyvässä suhteessa niitä riittää ilman että toinen tulee jalkaan kahlittuna kuulana mukaan kaljaa ja fudista -maailmanparannussessioihin ja pilaa tunnelmaa koko porukalta. Miehillä ON vapautuneempaa olla ihan keskenään, niin on ymmärtääkseni naisillakin. Se ei välttämättä liity mitenkään kumppanin poissaoloon vaan koko miesjoukon dynamiikan muutokseen, joka kenen tahansa naiskumppanin läsnäolosta tulee. Vaikka nainen olisi miten "hyvä jätkä" tahansa, se ei vain ole sama juttu.

[Rouva Pupu]

[quote="Flipperix"][/quote]

Puhut asiaa.

[EveryWoman]

Okei. Vaikutti vain kuin ajattelisit, että niin sen kuuluukin mennä.

Syytön minä olen sinun ajattelukykysi vajavaisuuksiin.

Eli et ole tätä mieltä? Asia selvä.

Uskon pätevän useisiinkin onnellisiin pareihin että heistä on välillä ihan mukavaakin saada olla yksin tai muulla tavoin irroittautua toisen tai perheen läsnäolosta.

Mielestäni on vain hyvä tehdä juttuja, jotka tuntuvat mukavalta ja joita tekee mieli tehdä sen tekemisen itsensä vuoksi. Silloin kun tehdään juttuja pääasiassa jotta ei tarvitsisi olla toisen kanssa, hälytyskellot alkavat soida. Samalla tavalla arvioin elämisen tasapainoa myös parisuhteen ulkopuolella: henkilö joka tekee asioita silkasta tekemisen riemusta on onnellisempi kuin joku joka tekee niitä pakon (tai pakenemisen) sanelemana.

Tietenkään yksi pakeneva teko muuten tasapainoisen olemisen keskellä ei vielä venettä kaada. Mutta jos pääasiallinen toimintamoodi on pakeneva, tilanteelle kannattaisi yrittää tehdä jotakin. Kuitenkin on jokaisen oma valinta mitä tekee tai ei tee. Jos joku on valmis ja halukas tyytymään parisuhteeseen, jota pitää säännöllisin väliajoin lähteä karkuun, niin mikä minä siihen olen muutoksia ehdottamaan? Kukin tulkoon onnelliseksi haluamallaan tavalla.

Parisuhde täyttää mielestäni tehtävänsä silloin, kun käytännön arki (siis se puuhastelu) ei tunnu tylsältä, harmaalta ja ankealta vaan hienolta, rentouttavalta ja tarkoituksenmukaiselta. Muunlaiselle suhteelle minulla ei ole käyttöä

Onnea siis Virheettömän Parisuhteen etsimisellesi.

Kyse ei ole etsimisestä, vaan olemassaolevan suhteen kehittämisestä haluttuun suuntaan. Virheettömyyteen asti tuskin koskaan pääsemme, mutta eipä ole tarvettakaan. Suhteessa, joka täyttää mainitsemani ehdon, voi olla paljonkin virheitä.

Elämä ei ole Kauniita & Rohkeita sen enempää kuin Salattujakaan.

Luojan kiitos! Kaunareissa ja Salkkareissahan ihmiset käsittääkseni toikkaroivat impulsiivisuutensa vietävinä sinne tänne kuin mitkäkin aropuput.

Päinvastoin. Heidän rakkauselämänsähän on niin täydellisen teinixiä jopa vuosien tai vuosikymmenien yhdessäelon jälkeen. Ridgekin on varmaan edelleen niiiiin lääpällään Brookeen tai mihin lie, aivan kuten sarjan alussa. Heillä ei ole harmaata arkea.

Teinixiäpä hyvinkin. Jatkuvasti juonitellaan, petetään, erotaan, ihastutaan, manipuloidaan, palataan yhteen, petetään taas jne. jne. Henkilö, joka tuolla tavalla juoksee omien lyhytkestoisten mielitekojensa perässä, ei ehdi ollenkaan kokea sitä tasapainoista ja kestävää rakkautta jota ilman omaa ihannesuhdettani ei voi olla olemassa. Harmaata arkea hänellä ei ole, koska hän juoksee karkuun aina kun se uhkaa hänen impulsiivisuuteen perustuvaa poukkoiluaan. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa välttää tuota arjen ikävyyttä. Toinen tapa on yksinkertaisesti elää pitkäkestoisesti miellyttävää arkea - sellaista, jota ei edes tee mieli juosta karkuun.

Sinuna miettisin hetken ennen kuin alkaisin puhua epäkypsistä rakkauskäsityksistä noin kovaan ääneen.

Miksi? Onhan minulla kuitenkin selvästi realistisempi ja aikuismaisempi rakkauskäsitys kuin vaikkapa sinulla. (voitin piikittelyn, koska käytin enemmän hymiöitä)

Jään siis odottamaan (mutta en henkeäni pidätellen), että jaat tuon kypsän voittajakäsityksesi meidän muidenkin kanssa!

[Geetzu]

^ KOMPS Flip.
(Jes mä tosiaan tein ton.)

[EveryWoman]

Mitenniin vain? Kuka sellaisesta puhui?

Luulin, että sinä - ilmeisesti luulin väärin. Bygones.

Otetaan esimerkiksi näistä "eväyksistä" vanhojen ystävien perinteinen kalastusretki Lappiin, varpajaiset, kurssikaverien reunion tai muu tilanne, joka on aina tehty jollain tietyllä porukalla ja joka tuntuu oikealta vain sillä tietyllä porukalla. Tai vaikka parhaan ystävän kanssa kaljalle meneminen ja maailman parantaminen. Menoja joista on kiva palata kotiin hymyillen ja joiden aikana voi tulla vähän ikäväkin. Pieni ikävä muistuttaa kivasti toisen arvosta, ja kotiin palatessa on jotain kerrottavaa ja jaettavaa. Varmaan kaikki tuollainen harmittaa, jos ei ole omaa elämää lainkaan, mutta normaali ihminen on vain iloinen siitä, että kumppanilla on kivaa ilman häntäkin.

Allekirjoitan.

Miehillä ON vapautuneempaa olla ihan keskenään, niin on ymmärtääkseni naisillakin.

Tuo nyt taas on minusta liian pitkälle menevää yleistämistä. Riippuu miehistä ja naisista. Oman alani ihmisillä moista sukupuolittunutta vapautumisasteen vaihtelua ei esimerkiksi pahemmin esiinny. Ihmiset käyttäytyvät samalla tavalla seuran sukupuolesta riippumatta.

Avokillani sen sijaan on miesporukka, joka haluaa kokoontua silloin tällöin vain miesten kesken. Minua tämä harmittaa sikäli, että tykkään kovasti hänen kavereistaan (etenkin siitä Freddie Mercuryn näköisestä!). Koska meillä kaikilla on kuitenkin jatkuvasti paljon tekemistä, tuon kuukausittaiseksi sovitun Gentlemen Only -tapaamisen lisäksi muita ei yleensä järjesty, minkä seurauksena jään useimmiten kokonaan ilman näiden viehkojen miekkosten seuraa. Koska osa poikaystäväni kavereista ei osaa naisseurassa olla aivan vapautuneesti, en tietenkään halua pilata heidän keskusteluilmapiiriään tunkemalla tapaamisiin mukaan. Toisaalta sekin ärsyttää, että minun läsnäoloni vaikeuttaisi heidän vapautumistaan vain sukupuoleni vuoksi - aivan riippumatta siitä miten rennosti itse heidän juttuihinsa suhtautuisin. Mut joo, aina ei voi voittaa ja aika OT:ksihan tää meni.

Pääosin siis heilutan komppikitaraa.

[Zeb]

Varmaan kaikki tuollainen harmittaa, jos ei ole omaa elämää lainkaan, mutta normaali ihminen on vain iloinen siitä, että kumppanilla on kivaa ilman häntäkin.

Tiedoksi Flipperille, kyllä minulla on omakin elämäni. Ei varmaan kylläkään niin kaikennielevä, kuin ex-kumppanillani, joka on käytännössä koko aiemman elämänsä viettänyt sinkkuna. Hänen vapaudenkaipuunsa ja itseriittoinen tapansa elää eivät vain ole minun tapani. Kyse on prioriteeteista ja siitä miten erilliset menot hoidetaan ja mitä syitä taustalta löytyy. Minusta surullisin vaihtoehto on olla suhteessa, jossa paras laatuaikani löytyy muualta kuin kumppanini seurasta. Olen luonnostani yhdessätekijä, minulle se on helppoa. Vallitsevassa tilanteessa olen mieluummin yksin, se on minun päätökseni, ja olisi hyvä, jos voisit suoda sen minulle ilman epäilyksiä suoranaisesta epänormaaliudestani. Tai saat sinä toki sellaistakin epäillä, mutta minä olen sitä mieltä, että meilläkin saattaa olla vain erilaiset toiveet ja käsitykset hyvästä suhteesta.

En sano olevani mikään suhdeasiantuntija itse, muutoin kuin omalla kohdallani, mutta en sitä viittaa ole valmis sinunkaan niskaasi asettamaan ihan for granted.

Miehillä ON vapautuneempaa olla ihan keskenään, niin on ymmärtääkseni naisillakin. Se ei välttämättä liity mitenkään kumppanin poissaoloon vaan koko miesjoukon dynamiikan muutokseen, joka kenen tahansa naiskumppanin läsnäolosta tulee. Vaikka nainen olisi miten "hyvä jätkä" tahansa, se ei vain ole sama juttu.

En jaa kanssasi tätä sukupuoleen perustuvaa jaottelua seuran viihdyttävyydestä lainkaan. Ex-kumppanini oli kyllä ilmeisesti kanssasi samaa mieltä, ja suodaan tuo mielipide toki teille. Henkilökohtaisesti olen pitänyt sukupuolijaotteluun perustuvaa vapaa-ajanviettotapaa ensisijaisesti varhaisteini-ikään kuuluvana. Olen tottunut sekaporukoihin, eikä tämä koskaan aiemmin ole muodostunut ongelmaksi. En itse harrasta tyttöjen iltoja, enkä ole koskaan harrastanut. Tunnen oloni vapautuneimmaksi ja mukavimmaksi seka- tai miesporukassa, tai sitten ihan kahden joko ystävän tai seurustelukumppanin kanssa. Ja näistä parasta laatuaikaa minulle ovat ehdottomasti hetket sen puolison kanssa, ja silloin kun ne eivät enää ole olleet sitä, tilanne on johtanut eroon. Näin myös kymmenvuotisessa avoliitossani. Just my point of view, of course.

[EveryWoman]

Ihan yhtä lailla on tyttöjen iltoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita. Vai onko? Jos ei ole, ongelma ei taida olla parisuhteessa vaan omien sosiaalisten kontaktien määrässä.

Ihmettelee hän: Miksi tavoiteltavaksi elämän sisällöksi lasketaan vain sellainen, johon osallistuminen halutaan evätä kumppanilta

Mistä tuo vain tuohon eksyi? Elämäsi tuntuu olevan liian mustavalkoista, ei ollenkaan harmaan eri sävyjä.

Ihan siitä, mitä Flipperi kirjoitti. Tuosta tekstistähän seuraa: Jos naisella ei ole tyttöjen iltoja, joihin miehet eivät ole tervetulleita, hänen sosiaalisten kontaktiensa määrässä on ongelma. Eli ei riitä, jos naisella on tyttöjen iltoja joihin miehet ovat tervetulleita. Ongelma poistuu vasta kun miehet eivät ole tervetulleita.

Tulkitsin Flipperin palautteesta päätellen kuitenkin ilmeisen väärin, ja uskon ettei hän oikeasti ole tuota mieltä.