Lähetetty: 22.12.2005 18:11
(Vuorossa urpiaisen ylikasvanut jouluevankeliumi)
Oho. Aika järkyttävä keskustelu. Kuten Turbohaltijankin, myös minun on vaikea uskoa, että tässä puhutaan aikuisten ihmisten parisuhteista eikä aikuista leikkivien lasten temppuiluista.
Olin naiivisti kuvitellut, että kiukuttelut, huutamiset, mököttämiset jne. eivät kuuluisi suhteellisen tasapainoisten aikuisten ongelmanratkaisuarsenaaliin. Luulisi olevan aika selvää, että ongelmista kannattaa keskustella - ja pyrkiä ratkaisemaan rauhallisesti ja järkevästi (niin, minua on toisinaan syytetty epäromanttiseksi rationalistiksi). No ehkä tuon äkillisen leimahtamisen ja huutamisen vielä jotenkin ymmärtää, vaikka en itse sellaista harrastavan kanssa haluaisikaan edes koettaa parisuhdetta rakentaa.
Mutta tuo täälläkin mainittu lapsekas kiukuttelu sekä mököttäminen ja loukkaantuminen, joka laukeaa vain kuin toinen on aikansa hyvitellyt, kuulostaa kyllä todella kamalalta. En kyllä kykenisi suhtautumaan noin lapsellisesti käyttäytyvään kumppaniehdokkaaseen kuin, no, lapsena. Ja se taas tekisi kahden tasa-arvoisen aikuisen parisuhteen rakentamisen mahdottomaksi.
Lapsellisuuden lisäksi minusta loukkaantuva ja hyvittelyä kaipaava kiukuttelija tuo parisuhteeseen tasa-arvon tuhoavan valtapelin. Mökötys-loukkaantumiseen turvautuminen kun merkitsee aina sitä, että loukkaantuja ei pyri ratkaisemaan ongelmia yhdessä kumppanin kanssa vaan rankaisee tätä väärästä käytöksestä, ja hyvän koirakoulutuksen hengessä opettaa syntiä tehnyttä uusille tavoille. Aika erikoinen valta-asetelma. Ainakin minun olisi mahdotonta heittäytyä täysillä parisuhteeseen jos en voisi todella luottaa siihen, että jos/kun matkaan tulee mutkia, ne pyritään selvittämään järkevästi yhdessä: Jos kumppani on pikemminkin loukkaantuja/mököttäjä- kuin keskustelijatyyppiä, pakottaa tällainen kumppani toisen pelaamaan pelejä ja miettimään ovelia strategioita siitä, miten asioita voi ottaa esille jne. Aika kaukana ihanteellisesta parisuhteesta, sanoisin.
Tai ehkä tässä on jokin kulttuuriero. Keskustelin näistä asioista aikanaan paljonkin kämppäkaverini kanssa, joka oli oikea hurmaavan latinorakastajan arkkityyppi kaikessa Välimerellisessä charmissaan. Hänen tyttöystävänsä taas olivat tyypillisesti erittäin kauniita (ja lapsellisia) prinsessakompleksisia drama-queen diivoja, jotka olivat mestareita tässä loukkaantumisen ja kiukuttelun jalossa taidossa. Aivan sietämättömiä tyyppejä minun mielestäni siis.
Kun ihmettelin, miten kaverini pystyi elämään tällaisten kiukuttelijoiden kanssa, hän vetosi siihen, että minulla on pohjoismaalaisena aivan vääristynyt kuva naisista ja parisuhteista. Ei hänen mukaansa naisen kanssa ole tarkoituskaan rakentaa tasaveroista parisuhdetta, he kun ovat irrationaalisia ja lapsellisia kiukuttelijoita. Tästä seuraa se, että heitä pitää kohdella kuin lapsia: Imarrella ja hyvitellä, esittää katuvaa jne. Kun tämän pelin pelaa tarpeeksi hyvin, niin naisen voi pitää tyytyväisenä. Älyllisesti tasaveroista seuraa saa sitten miespuolisista ystävistä.
Minusta tämän ystäväni suhtautuminen naisiin ja parisuhteisiin oli jotain aivan karmeaa (vai olinko vain kateellinen niistä kaunotar-tyttöystävistä, joiden mielestä minä oli tylsä ja epäromanttinen...). Saattoipa tämä olla jopa yksi syy siihen, miksi halusin palata Suomeen, järkevien ja rationaalisten sekä ennen kaikkea tasa-arvoisten ihmissuhdepelejä kaihtavien naisten ja miesten maahan, jossa ystäväni edustamaa ajattelua vieroksutaan. Tai niin haluan uskoa. Tässä kohtaa täytyykin oikein kiittää Vaolaa, Annaa, Keikausta ja FagHagiä: Juuri kun Kityn liiallinen lukeminen oli saanut uskoni suomalaiseen rationalismiin horjumaan, toitte ihanilla puheenvuoroillanne toivon takaisin sydämeeni.
No niin, tähän loppui urpiaisen ylipitkä joulusatu. Hyvää lomaa kaikille!
Oho. Aika järkyttävä keskustelu. Kuten Turbohaltijankin, myös minun on vaikea uskoa, että tässä puhutaan aikuisten ihmisten parisuhteista eikä aikuista leikkivien lasten temppuiluista.
Olin naiivisti kuvitellut, että kiukuttelut, huutamiset, mököttämiset jne. eivät kuuluisi suhteellisen tasapainoisten aikuisten ongelmanratkaisuarsenaaliin. Luulisi olevan aika selvää, että ongelmista kannattaa keskustella - ja pyrkiä ratkaisemaan rauhallisesti ja järkevästi (niin, minua on toisinaan syytetty epäromanttiseksi rationalistiksi). No ehkä tuon äkillisen leimahtamisen ja huutamisen vielä jotenkin ymmärtää, vaikka en itse sellaista harrastavan kanssa haluaisikaan edes koettaa parisuhdetta rakentaa.
Mutta tuo täälläkin mainittu lapsekas kiukuttelu sekä mököttäminen ja loukkaantuminen, joka laukeaa vain kuin toinen on aikansa hyvitellyt, kuulostaa kyllä todella kamalalta. En kyllä kykenisi suhtautumaan noin lapsellisesti käyttäytyvään kumppaniehdokkaaseen kuin, no, lapsena. Ja se taas tekisi kahden tasa-arvoisen aikuisen parisuhteen rakentamisen mahdottomaksi.
Lapsellisuuden lisäksi minusta loukkaantuva ja hyvittelyä kaipaava kiukuttelija tuo parisuhteeseen tasa-arvon tuhoavan valtapelin. Mökötys-loukkaantumiseen turvautuminen kun merkitsee aina sitä, että loukkaantuja ei pyri ratkaisemaan ongelmia yhdessä kumppanin kanssa vaan rankaisee tätä väärästä käytöksestä, ja hyvän koirakoulutuksen hengessä opettaa syntiä tehnyttä uusille tavoille. Aika erikoinen valta-asetelma. Ainakin minun olisi mahdotonta heittäytyä täysillä parisuhteeseen jos en voisi todella luottaa siihen, että jos/kun matkaan tulee mutkia, ne pyritään selvittämään järkevästi yhdessä: Jos kumppani on pikemminkin loukkaantuja/mököttäjä- kuin keskustelijatyyppiä, pakottaa tällainen kumppani toisen pelaamaan pelejä ja miettimään ovelia strategioita siitä, miten asioita voi ottaa esille jne. Aika kaukana ihanteellisesta parisuhteesta, sanoisin.
Tai ehkä tässä on jokin kulttuuriero. Keskustelin näistä asioista aikanaan paljonkin kämppäkaverini kanssa, joka oli oikea hurmaavan latinorakastajan arkkityyppi kaikessa Välimerellisessä charmissaan. Hänen tyttöystävänsä taas olivat tyypillisesti erittäin kauniita (ja lapsellisia) prinsessakompleksisia drama-queen diivoja, jotka olivat mestareita tässä loukkaantumisen ja kiukuttelun jalossa taidossa. Aivan sietämättömiä tyyppejä minun mielestäni siis.
Kun ihmettelin, miten kaverini pystyi elämään tällaisten kiukuttelijoiden kanssa, hän vetosi siihen, että minulla on pohjoismaalaisena aivan vääristynyt kuva naisista ja parisuhteista. Ei hänen mukaansa naisen kanssa ole tarkoituskaan rakentaa tasaveroista parisuhdetta, he kun ovat irrationaalisia ja lapsellisia kiukuttelijoita. Tästä seuraa se, että heitä pitää kohdella kuin lapsia: Imarrella ja hyvitellä, esittää katuvaa jne. Kun tämän pelin pelaa tarpeeksi hyvin, niin naisen voi pitää tyytyväisenä. Älyllisesti tasaveroista seuraa saa sitten miespuolisista ystävistä.
Minusta tämän ystäväni suhtautuminen naisiin ja parisuhteisiin oli jotain aivan karmeaa (vai olinko vain kateellinen niistä kaunotar-tyttöystävistä, joiden mielestä minä oli tylsä ja epäromanttinen...). Saattoipa tämä olla jopa yksi syy siihen, miksi halusin palata Suomeen, järkevien ja rationaalisten sekä ennen kaikkea tasa-arvoisten ihmissuhdepelejä kaihtavien naisten ja miesten maahan, jossa ystäväni edustamaa ajattelua vieroksutaan. Tai niin haluan uskoa. Tässä kohtaa täytyykin oikein kiittää Vaolaa, Annaa, Keikausta ja FagHagiä: Juuri kun Kityn liiallinen lukeminen oli saanut uskoni suomalaiseen rationalismiin horjumaan, toitte ihanilla puheenvuoroillanne toivon takaisin sydämeeni.
No niin, tähän loppui urpiaisen ylipitkä joulusatu. Hyvää lomaa kaikille!
Ei mut ihan totta, kyllä kropassa tuntuu jylläävän välillä ihan erilaiset voimat mihin itse kykenee vaikuttamaan. Mököttämisessä oon myöskin ihan ansioutunut, mutta pyrin hoitamaan sen niin, että katoan. Lähden vaikkapa kiskalle hakemaan suklaapatukkaa ja pysähdyn kattelemaan lähipuun oravapariskuntaa (eilen). Kotiin palatessa miehen ilme on yleensä semmonen kysyvä "menikö Se ohi jo?", käyn halaamassa ja hommat jatkuu painollaan. Joskus tuntuu, että me keskustellaan asioista liikaakin, kaikki pitää selvittää, ettei vaaaaan juttu pääse kasvamaan isoksi ja liian häiritseväksi. Joskus se selvitystyö vituttaa ja tuolloin on parempi jommankumman vaan kadota ulkoilmaa haisuttelemaan. Vitutukselle ja kiukulle kun ei aina tosiaankaan ole mitään syytä.