Riemumieli kirjoitti:Kun vielä tuota deittailua tuli harrastettua, lopetin heti yhteydenpidon jos toinen sanoi, että otetaan rauhallisesti (varsinkin kun rauhallinen tarkoitti sitä, että tekstiviestienkin määrä ei saanut ylittää esim. yhtä päivässä tai jotain muuta yhtä anaalia). Jonkin ajan päästä toivottelin sitten vaikka hyvää Naistenpäivää ja kun daami kyseli, että voisiko tavata, niin sanoin että no can do. Siinäpä nartuille ihmettelemistä, jotta mitä kummaa.
Okei, nysse lopulta yllättäen vastaskin, valitteli kiirettä, ja sanoi että oltaisko vaan kavereita. En ole vielä vastannut. Täytyy kekata jotain tyylikästä.
Hän ei tosiaankaan antanut pistettä kenellekään muulle siellä paikan päällä, vaikka heti perässäni oli aikamoinen valiouros joka taisi saada pisteen melkein kaikilta.
Duck kirjoitti:Okei, nysse lopulta yllättäen vastaskin, valitteli kiirettä, ja sanoi että oltaisko vaan kavereita. En ole vielä vastannut. Täytyy kekata jotain tyylikästä.
Sano että hauskaa jatkoa, hymyillään kun tavataan.
Duck kirjoitti:Okei, nysse lopulta yllättäen vastaskin, valitteli kiirettä, ja sanoi että oltaisko vaan kavereita. En ole vielä vastannut. Täytyy kekata jotain tyylikästä.
Sano että hauskaa jatkoa, pannaan kun tavataan.
Näin mäkin sanoisin. Nothing to lose. Smaragdinpunaista kyrrrrpää vaan tiskiin ja zäppoks!
En tosiaan ollut varma paljonko yhteistä meillä olisi edes kavereina, jos mailailukin on niin vähäistä ja väkinäistä (veikkaan että kiire oli vain tekosyy), joten toivotin hänelle mukavaa jatkoa.
Mikähän hänet oikein sitten sai silloin niin innostumaan minusta...? Mutta vähän niin kuin tuo aasikin tuolla totesi, vastakiinnostuksen osoittaminen liialla / väärällä tavalla voi ajaa toisen karkuun. Ja Riemumielen pointti siihen perään että jos se noin menee ei homma olis toiminu kuiteskaan. Eli parempi näin.
Ajattelin ensin etten kirjoita tästä, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Perjantaina eräs kaverini aiheutti pienen kohtauksen. Hänellä on ollut todella vaikeaa elämässään viime aikoina, mutta nyt tapahtui jotain sellaista, että en usko, että voimme olla enää kavereita. En tavannut häntä vuoteen, koska hän asui ulkomailla ja en oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea hänelle on tapahtunut sinä aikana. Nyt olemme kuitenkin olleet enemmän tekemisissä ja olen alkanut epäillä, että hänellä on puhjennut skitsofrenia. Säikähdin perjantaina sen verran, että että..
Kysyin häneltä varovasti, että onko hänelle puhjennut skitsofrenia ja hän sanoi, että epäilee samaa. Hänen äidillään on skitsofrenia. Hän ei enää erota mikä on todellisuutta ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Pahinta on ehkä se, että hän on alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti. Kyseinen henkilö on muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. En viitsi kertoa sen tarkemmin miksi säikähdin, mutta sanotaan näin, että ei ole mukava tunne ymmärtää yhtäkkiä, että kaveri on aivan harhainen ja harhat kohdistuvat kaikkeen, minuun, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan jne. Ei myöskään ole hauska tunne kun 190cm kaappi kävelee kohti uhkaavasti ja selittää totuutena sellaisia asioita meidän väleistämme, joita ei ole koskaan tapahtunut. Onneksi hän rauhoittui kun toistin hitaasti ja rauhallisesti, että mitään tuollaista ei ole koskaan tapahtunut. Yritin puhua hänelle, että hänen pitäisi saada diagnoosi ja lääkitys, mutta hän sanoi ettei halua. Hän sanoi myös tulleensa luokseni, koska hän on aivan pa*kana ja että vain minä voin auttaa häntä. Ensin hän raivosi ja sitten hän itki. Hän myös puhui, että pelkää tekevänsä jotain pahaa jollekin ja kysyi, että mitä hänelle tapahtuu? En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena tai ketään muutakaan ihmistä. En oikein tiedä voinko vain sulkea silmäni ja hänet ulos elämästäni vai pitäisikö yrittää auttaa jotenkin? Säikähdin niin pahasti perjantaina, että huijasin hänet ulos asunnostani. Vaistoni sanoi, että hän on vaarallinen. Miten sellaista ihmistä voi auttaa joka ymmärtää jollakin tasolla olevansa sairastunut, mutta joka ei halua apua? Ikävä tunne, että jos hän ei saa hoitoa nopeasti niin hän on seuraava Auvinen.
Olen miettinyt asiaa perjantaista lähtien, mutta en vieläkään tiedä mitä pitäisi tehdä. En ole puhunut vielä kenellekään muulle perjantaisesta välikohtauksesta, koska en tiedä miten tuollaisesta voi sanoa muille kavereille ja mitä siitä seuraisi. Tuntuu, että on epäeettistä olla kertomatta, mutta en tiedä mitä hittoa sanoisin varsinkin kun kyseinen ihminen vannotti etten kerro kenellekään.
^ Ikävämpi juttu. Kuulostaa siltä että hän tarvitsee ja haluaakin apua, mutta pelkää sen olevan vääränlaista. Lääkityksellä on vähän huono maine, voi olla että hän pelkää sitä, sekä stigmaa joka asiaan liittyy, eikä varsinaisesti avun saamista?
P.S. tämä ketju on vähän kevytmielisempi, voi olla että näin vakavasta aiheesta olisi parempi kirjoittaa Shrink-osastolle.
Duck kirjoitti:^ Ikävämpi juttu. Kuulostaa siltä että hän tarvitsee ja haluaakin apua, mutta pelkää sen olevan vääränlaista. Lääkityksellä on vähän huono maine, voi olla että hän pelkää sitä, sekä stigmaa joka asiaan liittyy, eikä varsinaisesti avun saamista?
Hän nimenomaan sanoi ettei halua minkäänlaista apua ja että menee mieluummin vankilaan kuin sairaalaan.
Duck kirjoitti:
P.S. tämä ketju on vähän kevytmielisempi, voi olla että näin vakavasta aiheesta olisi parempi kirjoittaa Shrink-osastolle.
No kevennetään hiukan. Saatan kohta tuntea ihka aidon julkkiksen jos hän menee tekemään jotain typerää!!1 No ei vaineskaan, en jaksa alkaa siirtää tekstiä. Olkoon siis täällä. Sitä paitsi tiedän ettei kenelläkään ole kuitenkaan sellaista sanottavaa tai ehdotusta, jota en olisi jo itse miettinyt. Kunhan ajattelin ääneen
Joskus lääkitys saa aikaan omituisia efektejä kuten aggressiivista käytöstä muuten rauhalliselta ihmiseltä. Jotain asialle olisi todellakin tehtävä. Valitettavaa, että sosiaalinen stigma tulee edelleen mieleen, vaikka julkkiksetkin tuntuvat kilpailevan siitä, kuka tulee ns. mielisairaskaapista ulos. Mutta ei auta, luulisi ystäväsi itsekin haluavan parantua, vaikka sitten leimautuisikin hulluksi.
^Hankala tilanne. Itse aikoinani käännyin ystäväni perheen puoleen. Sai apua, mutta ei ottanut sitä vastaan. Jätti lääkkeitä syömättä jne. Itsemurhaan lopulta päättyi se tarina. Se on kauhea tunne ja tilanne kun läheinen ihminen muuttuu täydellisesti, entisen itsensä vastakohdaksi. Joten tsemppiä sinne.
^^ Niinhän se on ja ikävintä on nähdä miten oman mielen järkkyminen pelottaa sairastunuttakin. Omassa mielessäni pinnalla oli tapahtuman jälkeen kaikesta huolimatta lähinnä suru ja sääli. Ajattelin ottaa hänen perheeseensä yhteyttä, mutta ongelma on se, että hän ei ole ollut vuosiin tekemisissä heidän kanssaan. Toinen asia jota olen miettinyt on se, että ennen kuin vien asiaa eteenpäin, niin haluan olla kohtuullisen varma, että se on oikea valinta, koska joudun pettämään kaverini luottamuksen tehdessäni niin.
^ Niin, jos täytyy valita että itkenkö vai nauranko vaikeiden asioiden edessä, niin olen taipuvainen nauramaan, vaikka se onkin hieman kieroutunutta.
Olen ollut vastaavassa tilanteessa kanssasi. Ystäväni puhui levottomia ja pelottavia, ja uskoi niihin itse täysin. Valitettavasti osasi peittää tämän muiden ihmisten aikana, ystäviä oli vain noin kolme, jotka kuulivat jutut. Kaksi vuotta kesti ennenkuin saimme hänelle apua, sinä aikana oli puhunut itselleen masentuneen paperit, käynyt sairaalassa, mutta lähtenyt sieltä ennen lääkärin haastattelua yms. Viimein saimme hänet hoitoon, ja psykoottiseksi hänet luokiteltiin. Valitettavasti lääkärit määräsivät vain lääkkeitä, terapia on unohdettu kokonaan. Hän tapaa kerran kuussa jonkun lääkärin, jonka kanssa keskustelee puolen tunnin verran. Monesti vielä vaihtuneen lääkärin kanssa...
"The only reason for time is so that everything doesn't happen at once."
~Albert Einstein
^Ei se munkaan ystäväni koskaan ampuma-aseista jutellut, mutta kuulemma "Jumala rankaisee puukolla hänen siskoaan, koska aika pian eronsa jälkeen meni uusiin naimisiin". Mitä tästä voimme päätellä? Puukot pois siviileiltä!!!
"The only reason for time is so that everything doesn't happen at once."
~Albert Einstein
^ Otetaan haarukatkin samalla pois!!! Olen saanut sen käsityksen, että useimmiten avun saaminen tarkoittaa kunnallisella puolella juuri sitä, että lääkityksellä ihmisestä tehdään niin flegmaattinen, että hän on vaaraton ainakin muille ihmisille ja terapian virkaa toimittavat harvat ja kiireiset tapaamiset lääkärin kanssa. Onhan sekin varmasti parempi kuin ei mitään, mutta tuskin se sairastuneen elämänlaatua ratkaisevasti parantaa ainakaan pidemmällä aikavälillä.
Viimeksi muokannut Lucy, 26.10.2008 13:46. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Joo, ei niitä kai saakaan kuljetella kaupungilla mukanaan. Täyskieltoonhan ei voida mennä koska leipäveitsille yms. löytyy valitettavasti myös varsin arkisia hyötykäyttökohteita. Käsiaseille tai rynkyille ei.
^^Juuri näin se tuntui menevän. Mustan huumorin varjolla pääsimme erään toisen ystäväni kanssa naureskelemaan, kun tapasimme ystävämme lääkityksen saamisen jälkeen. Kun sairastuneelle sanoi päivää, kesti piuhoja pitkin viestin meneminen niin kauan, että oli tunne kuin zombielle puhuisi. Ehkä ainoa keino selvitä persoonallisuuden muutoksesta, jonka ystävässämme niin selvästi näimme. Toisaalta hänelle on turha puhua terapian tärkeydestä, koska ei osaa vaatia itselleen sitä. Nyökyttelee vain meille, ja myöskin muille. Johtuu osin myös lapsuudessaan saamasta mallista, johon juuri sitä terapiaa tarvitsisi...
"The only reason for time is so that everything doesn't happen at once."
~Albert Einstein
Joo, ei niitä kai saakaan kuljetella kaupungilla mukanaan. Täyskieltoonhan ei voida mennä koska leipäveitsille yms. löytyy valitettavasti myös varsin arkisia hyötykäyttökohteita. Käsiaseille tai rynkyille ei.
Paskat niitä veitsiä mihinkään tarvita. Onhan leipäkin jo nykyään valmiiksi siivutettu. Ja kaiken muunkin voi ostaa jo siivuina tai palasina.
"The only reason for time is so that everything doesn't happen at once."
~Albert Einstein
saira kirjoitti:Toisaalta hänelle on turha puhua terapian tärkeydestä, koska ei osaa vaatia itselleen sitä. Nyökyttelee vain meille, ja myöskin muille. Johtuu osin myös lapsuudessaan saamasta mallista, johon juuri sitä terapiaa tarvitsisi...
Tämä on aika vaikea asia, koska useimmiten tuntuu menevän juuri niin, että sen joka on heikoilla tulisi itse jaksaa vaatia itselleen apua ja hoitoa, koska täysi-ikäiselle sitä ei ole muuten saatavilla. Eräs ystäväni masentui niin vakavasti teini-iässä, ettei hän jaksanut edes lopulta syödä. On ristiriitaista, että heikoilla olevan ihmisen tulisi kuitenkin olla tarpeeksi vahva penätäkseen oikeuksiaan. Onneksi tämä tapaus päättyi onnellisesti. Hän sai itsemurhayrityksen jälkeen apua ja tietääkseni porskuttelee varsin mukavasti nykyään. Niin ja mekin nauroimme samalle asialle. Lääkitys oli sairaalahoidon alussa niin vahva, että hänelläkin meni vuosia vastata keskusteluyrityksiin ja tapaamisten jälkeen hän oli aina niin väsynyt ettei jaksanut muuta kuin nukkua. Puhuminen vaati niin suuria ponnisteluja. Tällä hetkellä ehkä suurimmaksi ongelmaksi näen se, että pakkohoidon kynnys on asetettu niin korkealle, että jotakin täytyy konkreettisesti tapahtua ennen kuin aikuinen voidaan määrä tahdosta riippumattomaan hoitoon. Tietenkin se vähentää väärinkäyttötapauksia jne. mutta olisi hyvä jos olisi edes hiukan enemmän vaihtoehtoja.
Meillä taisi loppujen lopuksi auttaa ystäväämme ja hoitoon saamista se, että oli masennusdiagnoosi jo päällä. Kun tiesimme milloin seuraava tapaaminen on, soitimme kaikki ystävät kriisikeskukseen ja kerroimme hänen puheistaan. Näin hoitaja osasi kysellä näistä jutuista tarkemmin, ystävämme kun ei itse olisi ikinä jutellut hoitajalle vastaavia. Valitettavasti hoitajan oli paljastettava nimemme ystävälle, mutta loppujen lopuksi ystävä ymmärsi, että halusimme vain auttaa häntä.
Jännä juttu sinänsä, että vaikka soitimme kaikki mahdolliset paikat lävitse, ja sanoimme olevamme sekä huolissamme että lopussa asian kanssa, viimeinen sana oli aina ettei voi auttaa kun ei ole tehnyt mitään. Vakavalla naamalla muiden uhkailu tai omasta kuolemasta puhuminen ei merkitse mitään, vaan vasta Se Teko tekee asiasta varteenotettavan. Edes se ei käynyt teosta, että moottoritiellä, kyydissään toinen ystäväni ja oma lapsi, sairastunut alkaa itkemään, koska hänen täytyy kuolla. Jonkun ajan kuluttua lohduttaa kuitenkin itseään sillä, että nousee kolmantena päivänä kuolleista.
"The only reason for time is so that everything doesn't happen at once."
~Albert Einstein
^Yksityiskohtiin menemättä niin täällä olen soittanut itsemurhaa uhkaavalle ambulanssin. Halusi apua, oli kärsinyt asiasta kauan, läheiset olivat etääntyneet käytöksen vuoksi. Selitin hoitajille tilannetta mahdollisimman paljon, henkilöä itseään en juuri tuntenut. Olin vain monta tuntia estänyt hyppäämästä parvekkeelta ym. Myöhemmin kuulin, että olivat vieneet tyypin suoraan putkaan
