Se pelko on erityinen peruste.Riemumieli kirjoitti: Lähtökohta Suomessa on, että alatiesynnys on luonnollinen vaihtoehto ja muita tapoja käytetään vain, jos on olemassa erityisiä perusteita. Useimmiten ei kai ole.
1/6 synnytyksestä on sektion avulla, joko sovittu sektio (eli jos lapsi on liian iso, ja lääkäri on sitä mieltä että lapsi on liian iso syntymään alakautta tai siihen on jokin muu este) tai pelkosektio. Näin lukee ainakin tossa neuvolan kirjasessa.Bliss kirjoitti:Se pelko on erityinen peruste.Riemumieli kirjoitti: Lähtökohta Suomessa on, että alatiesynnys on luonnollinen vaihtoehto ja muita tapoja käytetään vain, jos on olemassa erityisiä perusteita. Useimmiten ei kai ole.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuohon kriteeriin suhtaudutaan vähintäänkin vaihtelevasti vaikö eikö? Ja muistetaan toki, että sektio on aikasta hankala homma. Toipuminen lasketaan kuukausissa (parikin vuotta), ei viikoissa. Tutun vaimon haavat eivät olleet täysin parantuneet seuraavan lapsen tullessa, vaikka aikaa oli kulunut reilut pari vuotta.Bliss kirjoitti:Se pelko on erityinen peruste.
Tarpeeksi tietoa + Kitinän mammailuketju = Liikaa tietoa.nowaysis kirjoitti:
Muistelisin, että hyvin usein alun perin pelkoinen henkilö suostuu kuitenkin alatiesynnytykseen, kunhan on saanut paljon tietoa ja tukea siitä mitä synnytyksessä tapahtuu ja miten se käytännössä etenee.
Kyllä, naisille semmonen läpihuutojuttu, sanoRiemumieli kirjoitti: Miehille kasvattava kokemus kyllä, täytyy kokeneena sanoa.
Peruskauraa.Sen takia tää on erikseen, ettei tätä tarvitse lukea.Lilo kirjoitti:Tarpeeksi tietoa + Kitinän mammailuketju = Liikaa tietoa.nowaysis kirjoitti:
Muistelisin, että hyvin usein alun perin pelkoinen henkilö suostuu kuitenkin alatiesynnytykseen, kunhan on saanut paljon tietoa ja tukea siitä mitä synnytyksessä tapahtuu ja miten se käytännössä etenee.
Tää muistuttaa ihan mukavasti ehkäisyn tärkeydestä.Elppis kirjoitti:
Sen takia tää on erikseen, ettei tätä tarvitse lukea.
http://www.nacjamaica.com/images/sti/syphillis2.jpgLilo kirjoitti:Tää muistuttaa ihan mukavasti ehkäisyn tärkeydestä.Elppis kirjoitti:
Sen takia tää on erikseen, ettei tätä tarvitse lukea.
Sorinowaysis kirjoitti:Elppa, ei tollasta voi laittaa äitiketjuun!
Mutku Lilo oli hassu, mä halusin olla hassumpi.Itse asiassa olen monessakin kohtaa ihan samaa mieltä. Ei kivunlievityksestä ole aina joka tapauksessa pelkkää haittaa synnytykselle. Minua vain vituttaa se, että mahdollisista riskeistä ei synnyttäjiä informoida esim. neuvolassa, ellei sitä tietoa osaa itse alkaa kaivella. Syntyy siis helpolla mielikuva, ettei lääkkeellisestä kivunlievityksestä ole mitään haittaa. Tämä on se ilmiö, mistä en tykkää en sitten yhtään.nowaysis kirjoitti: Kivunlievityksestä ei mielestäni pidä nähdä olevan pelkästään haittaa synnytykselle.
Minä mieluummin synnytän pitempään luomun kaavan mukaan kuin annan vauhdittaa synnytystä ilman erityisen hyviä perusteluja. En sano, että huvikseni. Ennemmin motiivini ovat omassa sekä lapsen hyvinvoinnissa.Mahdollisimman nopea synnytys tuskin on tavoitteena, mutta normaalisti etenevä. Tuskin kukaan huvikseen synnyttää yhtään sen pidempään, kuin on tarve
En minäkään sitä mörkönä pidä. Enpä vain pyhimyksenäkään.
Esiäitiajattelussa on monenlaisia ongelmia esimerkiksi synnytysympäristön puhtauden ja synnytysavustajien ammattitaidon osalta. Silloin vallitsivat niin eri olosuhteet, että on ihan mahdoton sanoa, miten kaikki yhdessä vaikuttaisivat esimerkiksi kivunlievityshalukkuuteen. 60-luvulla muuten mainittiin neuvolan ohjevihkosessa myös se mahdollisuus, että äiti voi omalla valmistautumisellaan vaikuttaa kivun kokemukseen. Mutta sama vihko sitten sanoikin, että mitään turvallista lääkkeellistä kivunlievitystä ei ole (silloin ollut). Minulla on sellainen kalvava tunne, että liian usein nykyään unohdetaan koko psyykkinen valmistautuminen synnytykseen, kun onhan noita lääkkeitä sitte.
En toki sitä ole kenellekään tyrkyttämässä, mutta en myöskään pidä siitä asenteesta, että kaikki lievitystä haluavat ovat mamiksia ja kivulla sinun pitää lapsesi synnyttämän -mentaliteetista.
Minusta tuollainen sadismiin viittaava kärjistävänpuoleinen ajattelu on melkoisen typerää. Minusta ei ole mamis, jos kokee todella tarvitsevansa kivunlievitystä. Ainoastaan soisin, että jokainen synnyttäjä todella tietäisi mitä mahdollisia seurauksia valinnalla voi olla loppusynnytyksen kululle ja vauvan sekä omalle hyvinvoinnille. Ja tietäisi mieluusti hyvän aikaa etukäteen yhdistettynä tietoon siitä, mitä voi itse tehdä, ettei tarvetta lääkkeelliselle kivunlievitykselle välttämättä edes tulisi. Voi meinaan olla, että se mikä synnytyksenaikaisella kivunlievityksellä voitetaan, maksetaan takaisin korkojen kera synnytyksen jälkeen. Esimerkkinä nyt mukavuussyistä otettu epiduraali, joka laittaa synnyttäjän makuulle, ponnistus myös makuultaan, synnytys hidastuu, repeää pahasti ja lapsi kärsii hapenpuutteesta. Parantele siinä kuukausitolkulla kipeää pyrstöä, ellet jopa vuosia kärsi särystä ja kolotuksesta ihan vaan siksi, että piti helpolla päästä. Vielä kurjempaa jos vauvalle jää pysyviä vaurioita. Saattaa jälkeenpäin hieman painaa ja varmasti helpottaisi, jos tietäisi ottaneensa puudutuksen koska se oli perusteltua, ei vain "mukavaa".
Ensinnäkin synnytyskipu on erilaista kuin muu kipu ja siksi sen lääkitsemiseen tulisi suhtautua erilailla kuin muun kivun lääkintään. Aivan kuten kivun kokemukseenkin voi ihan vain tästä syystä suhtautua ihmiskohtaisesti hyvinkin eri lailla.Ja let's face it, ei se ihan kamalan vaarallistakaan voi olla, vai kuinka? Ihan samalla tavalla kuin muukin kipulääkitys. Suomessa nykyisin synnytyksessä käytettävät lääkkeet ehkä petidiinia lukuun ottamatta ovat käsittääkseni kohtalaisen nopeasti elimistöstä poistuvia. Jokainen siis synnyttäköön tavallaan, jonka määrää viime tipassa se syntyvä, ei synnyttäjä.
Määräisikin viime tipassa syntyvä lapsi sen, miten synnytys sujuu. Vaan kun mites se vauva sieltä makaamaan painostetun äidin sisältä huutelee, että tarttis päästä kääntymään, nouses ylös ja viekää helvettiin ne imukupit? Erään kokeneen synnyttäjän (useampi synnytys takana) kokemus oli meinaan tällainen. Meni sairaalaan liian aikaisin, joutui sänkyyn piuhoihin ja mittareihin, synnytys lakkasi etenemästä. Äiti tiesi, että lapsi on huonossa asennossa ja tilanne paranee kunhan hän pääsee pystyyn ja liikkeelle. Sairaalahenkilökunta ei uskonut sitten millään ennen kuin lopulta ultrattiin ja todettiin, että näinhän se on ja äidin sallittiin nousta. Lapsi syntyikin sitten melkoisen vaivattomasti ja ilman pihtejä tai imukuppeja tai muita toimenpiteitä, kunhan pääsi ensin kiertymään hyvään asentoon.
Eipä ole mitenkään naiivin luottavainen asenne mulla sairaalan synnytysosastoja kohtaan ei. (Ja henkilökohtaisesti tykkään vielä vähemmän ajatuksesta synnyttää täällä ulkomailla mahdollisten vaarallisten kieliongelmien takia.)
Lääkäreillä saattaa vain olla koulutuksensa takia melkoisen vinksahtanut käsitys siitä, mikä on normaali synnytys. Tarkoitusperät varmaankin lähes aina hyvät ja vilpittömät, mutta eipä niillä mitään tee, jos ei ymmärrä miten synnytyksessä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästäkin muistaakseni siinä Ina Mayn kirjassa (ei pysty tarkistamaan, kun on lainassa oma kpl). Tuskin ne lääkkeitä tarjoamalla pyrkivät hallaa tekemään, mutta sekin riippuu siitä, mikä huonoksi lopputulemaksi lasketaan. Lääkäri saattaa papereista katsoa, että loistava synnytys, säännöllinen, normaalivauhdilla, äiti jälkeenpäin terve ja lapsi myös, mutta äidin kokemus saattaa samaan aikaan olla melkoisen musertunut siitä ruljanssista, jonka läpi on juuri elänyt, eikä pidä tapausta ollenkaan loistavana.Sanoisin myös, että kannattaa perehtyä ylipäänsä kivunlievitykseen, sekä lääkkeelliseen että lääkkeettömään. Ei ne lekurit siellä sairaalassa lääkkeitä tarjoamalla yritä vaikeuttaa, saati vaarantaa synnytystä.
Mulle ei annettu mitään sen jälkeen kun synnytys pakotettiin oksitosiinilla vauhtiin. Vasta lapsen synnyttyä tuotiin tarjotinta eteen. Tällä kertaa varaan takuulla tarpeeksi mahdollisimman monipuolista naposteltavaa, että voin syödä ja juoda omien fiilisten mukaan ja tankata välillä lisäenergiaa. Ponnistusvaiheessa mun on vaikea kuvitella, että kukaan edes haluaisi syödä, mutta avautumisvaiheessa, etenkin pitkässä, se voi olla todella tarpeen. Tästä luin jostain hyvän vertauksen, että sanotaanhan, että synnytys on samaa luokkaa kuin maratonin juokseminen, mutta kuka nyt lähtee juoksemaan maratonia ilman välitankkauksia.Itse ainakin söin(persikkapiirakkaa!) synnytyksen aikana avautumisvaiheessa, käytännöt toki saattavat vaihdella sairaaloittain, ehkä syömättömyys ponnistusvaiheessa voi olla järkevääkin
Olen läpeeni medikalisoitunut, so help me God. Eikun. En vaan pidä modernia lääketiedettä mörkönä, vaikka sitä paikoitellen dollari pyörittääkin.
Riippuu toki miten määrittelet väkivallan. Alatiesynnytyksestähän ei ole mitenkään väistämätöntä, että äidille jäisi siitä minkäänlaisia vaurioita (ei välttämättä edes nirhaumia alapäähän), mutta sektio sitten takuulla niin tekee ja isosti tekeekin.Riemumieli kirjoitti:Lopputulemana voisi kai pitää sitä, että syntymä on väkivaltainen tapahtuma, jossa visvaa riittää, teki se alakautta tai vatsan avaamalla. Miehille kasvattava kokemus kyllä, täytyy kokeneena sanoa.
Tuo ja-sana on vähän outo tässä yhteydessä. Kipushokissa sitä kipua ei kyllä enää huomaa ollenkaan.Mida kirjoitti:Itse sanoisin, että epiduraali/spinaali vain jos vaihtoehtona on kipushokki ja kipua ei kerta kaikkiaan enää kestä.
Onkohan siihen tosiaan joku pakko? Että jos et mee pelkopolille, ni nännännää, et saa sektiota? Mut sektio kun kuitenkin on eniten riskejä sisältävä synnytystapa joka tapauksessa, niin sitä synnytyspelkoa kannattaa kyllä yrittää työstää jos (biologisia) lapsia aikoo hankkia. Tuskin siitä haittaakaan on.nowaysis kirjoitti:Mun käsityksen mukaan foobikot joutuu kyllä käymään monenmoisessa terapiassa ja oikeesti työstään sitä pelkoa, mutta jos tämäkään ei lievennä pelkoa jokseensakin normaalille tasolle, sektio tehdään.
Scalett O'Haran ajattelutapa joka päivä toistettuna auttaa tuohon: "I'll think about it tomorrow." Kun tässä asiassa katuminen ei tietyn vaiheen jälkeen enää auta...Xiberia kirjoitti:Huh, tätä ketjua lukiessani olen enemmän ja enemmän varma siitä, että en tule ikinä hankkimaan lapsia. Ikinä.
Yst. terv. nimim. Jäätävä synnytysfobia
No, enpä ole kyseistä tilaa kokenut, joten uskon sua. Pistin harkitsemattomasti koko sanan tuohon ylipäänsä. Mut luulisin ainakin, että siinä vaiheessa on vielä tietoinen kivusta kun alkaa tuntua, että pakko saada jotain helpotusta tai järki lähtee, ku mikään muu ei enää auta. Siis siinä vaiheessa kun ei pysty enää ottamaan kipua vastaan rentona (tai kohtuullisen rentona) vaan alkaa väkisin jännittyneenä taistella sitä vastaan. Tää vastaantaistelun raja muuten on olennainen kohta jota pystyy aika pitkälle itse oman asennoitumisen kautta siirtämään ja se on siitä olennainen, että jos laittaa kivulle hanttiin, se saattaa vaikeuttaa synnytystä. Toisaalta kaikkein epätoivoisin olo vissiin on siirtymävaiheessa, eli avautumisen ollessaan lopuillaan ennen ponnistusvaihetta, jolloin ei enää loputtomasti ole kestettävää, pääsee aktiivisemmin osallistumaan synnytystyöhön ja yleensä siitä saa itsessään voimia rutistaa loppuun asti. Eikä tuo kipua vastaan laittamisen pakko ole mikään joka synnytykseen kuuluva juttu. Itse ainakin ennakoin liikaa ekalla kerralla sellaista kamaluutta. Toisenlaisella valmistautumisella ja olosuhteilla olisin hyvinkin voinut pärjätä loppuun asti ilman.prosessi kirjoitti:Tuo ja-sana on vähän outo tässä yhteydessä. Kipushokissa sitä kipua ei kyllä enää huomaa ollenkaan.Mida kirjoitti:Itse sanoisin, että epiduraali/spinaali vain jos vaihtoehtona on kipushokki ja kipua ei kerta kaikkiaan enää kestä.
Minulla on sen verran korkea kipukynnys ja kuvitelmani normaalista synnytyskivusta olivat niin hurjia, etten tosiaan itse kunnolla ensin edes tajunnut asioiden olevan pielessä. Kommunikaatiokykyni menettäneenäkin vain ihmettelin, että miksi nuo ovat noin huolissaan, ovathan ne nyt ennenkin synnytyksiä nähneet. Siinä vaiheessa kun elimistö kieltäytyi enää vastaanottamasta happea vaikka kuinka yritti hengittää, aloin itsekin tajuta, että pikainen sektio voisi olla paikallaan.Mida kirjoitti:No, enpä ole kyseistä tilaa kokenut, joten uskon sua. Pistin harkitsemattomasti koko sanan tuohon ylipäänsä. Mut luulisin ainakin, että siinä vaiheessa on vielä tietoinen kivusta kun alkaa tuntua, että pakko saada jotain helpotusta tai järki lähtee, ku mikään muu ei enää auta.prosessi kirjoitti:Tuo ja-sana on vähän outo tässä yhteydessä. Kipushokissa sitä kipua ei kyllä enää huomaa ollenkaan.
prosessi kirjoitti: Minulla on sen verran korkea kipukynnys ja kuvitelmani normaalista synnytyskivusta olivat niin hurjia, etten tosiaan itse kunnolla ensin edes tajunnut asioiden olevan pielessä. Kommunikaatiokykyni menettäneenäkin vain ihmettelin, että miksi nuo ovat noin huolissaan, ovathan ne nyt ennenkin synnytyksiä nähneet. Siinä vaiheessa kun elimistö kieltäytyi enää vastaanottamasta happea vaikka kuinka yritti hengittää, aloin itsekin tajuta, että pikainen sektio voisi olla paikallaan.
Hui.Synnytyspelkoakaan ei tullut, kun jälkeenpäin kerran sanottiin, että se kolmas käynnistyspilleri oli liikaa, ja se torpattiin minuun, koska elimistöni ei aivan toiminut oppikirjojen mukaisesti. Pitää vain muistaa, jos joskus vielä moiseen hommaan erehtyy, että kieltäytyy siitä kolmannesta tabusta...
Sitäpä hyvinkin. Mut ei ne saanu aikaan ku vaan yhden supistuksen! Siinä oli vaan se vika, ettei se loppunu ollenkaan! Käynnistyksiin kuitenkin näin diabeetikkona joutuu turvautumaan vähän niinku väkisin.Mida kirjoitti:cytotecia? Sehän ei edes ole synnytyksen käynnistystä varten tehty valmiste ja noissa käynnistystabuissa yleensäkin on se ongelma, että ne saattaa saada aikaan ihan liian rajuja supistuksia, eikä etukäteen tiedä millä annoksella kukakin kuinka pahasti reagoi. Kannattaa tarkkaan harkita huoliiko niitä ylipäänsä jos takana on sektio ja kohdussa siis siltä osin heikompi kohta.
