Kitinä

Paul Auster: New York -trilogia

Tykkäsin. Mutta en kyllä osaa oikein lähteä mistään päästä avaamaan tätä trilogiaa. Identiteetti, ja sen kriisit, olivat kovasti pääosissa. Austerin mielenliikkeet alkavat olla jo toisen kirjan jälkeen pikkuhiljaa arvattavissa ja aika paljon on huomattavissa yhtenevyyksiä tarinoiden välillä. Kolmas kirja ehkä sitten näyttää lopulta kokoaako Auster vaan samaa palapeliä eri tavoilla, vai luoko hän jotain uuttakin matkan varrella. Olen yleensä sanonut, että kriitikot tunkee aina kirjan kansien väliin enemmän mitä sinne on alunperin tarkoitettu olevan, mutta ainakin Lasikaupungin kohdalla uskon olevan toisinpäin. En jaksa syventyä pohtimaan asiaa sen tarkemmin, lukekaa kirja itse, mutta sellainen tunne on herännyt, että tarinat käyvät dialogia (tai monologia) itsensä kanssa, varsinkin Lasikaupunki.

Ebola kirjoitti:

killkill kirjoitti:

Missäs Svenin kirjassa olikaan tämä juttu, jossa henkilö oli itsensä joku sukulainen (en nyt saa päähäni mikä se "titteli" oli)? Ja miten se menikään?

Ää.. Porta josta oli tullut "oma enonsa". Arvaan että se oli joko "Monte Cassinossa" tai "Herran hylkäämissä"
Jotenkin niin se meni, että Portan isäukko oli mennyt naimisiin Portan uuden morsmaikun tyttären kanssa tms. Hyvin sotkuinen ja uskomaton kuvio kuitenkin

Sven Hassel: Tuomittujen Legioona

Tämä taisi olla sarjan ensimmäinen kirja. Hyvin inhorealistinen teos kuvaa päähenkilön raskasta matkaa sotilasvankilasta rangaistuskomppaniaan. Sarjassa tutuksi tulevat päähenkilöt tavataa jo tässä kirjassa, mutta kirjan loppuun mennessä kaikki ovat vainaita. Luulen, että oksennettuaan pahimmat traumansa ulos tällä ekalla kirjalla Hassel löi myöhemmissä "leikiksi" - tyyli muuttui kevyempään ja veijarimaisempaan suuntaan, jos kohta armeijan ja ennenkaikkea sodankäynnin kauheudet ovat koko ajan läsnä.

Vincent Teresa - Thomas C. Renner: Elämäni mafian sisärenkaassa

Tämä on vielä kesken, mutta naputellaan nyt pari sanaa:
Vankilassa ja todistajansuojeluohjelmassa lymyilevän mafioson elämäntarina ei juurikaan sisällä Kummisetämäistä gloriaa. Donin pojanpoika ajautuu jo nuorena pikkurikoksiin. Myöhemmin touhu muuttuu ammattimaisemmaksi, kun oma uhkapeliharrastus vie kaikki rahat ja jostain on lisää pätäkkää saatava. "Kunniasta konnien kesken" ei ole tietoakaan, vaan varastamisen lisäksi murha on normaali osa liiketoimintaa.
Jos "Kummisetää" lukiessa pystyi jotenkin ymmärtämään tai ihailemaan Don tai Michael Corleonen motiiveja, tämän kirjan päähenkilössä ei mitään ylentävää. Pikkunilkki, josta tulee myöhemmin iso nilkki ja joka rupeaa lopulta vasikaksi. Kuitenkin tavallaan kiehtovaa luettavaa.

Vadim kirjoitti: Sinänsä ei kyllä ole ihme, että kuulemma yliopistolla on joskus nähty "Olen lukenut Alastalon salissa" -t-paitoja. Ilmeisesti moni pitää saavutusta jossain määrin herooisena.

Minulla on tuollainen paita! Ja ihan ansiosta, totta kai

Suvinen kirjoitti:"Toim. Markku Sadelehto" on aina laadun merkki!

Tätä joutuu komppaamaan, kautta Cthulhun! Näistä antologioista bongasin mm. nykyisen suosikki-kauhunovellisitini Joe R. Lansdalen. Kirjoittaa tosi ilkeitä tarinoita, kunnon texas-meiningillä.

Patricia Cornwell - Ruumiin todistus

Scarpetta sarjan kakkos teos. Raaka kirjailijan murha, ja vähän vielä lisää murhia. Myös Scarpetan sytämen särkenyt mies palaa menneisyydestä, mutta onko puhtaat jauhot pussissa.

Luin myös kaksi Cosmopolitan UK editionia, lasketaanx ne parisuhre kirjallisuudex?1

Nyt ajattelin toistamiseen uppoutua Ranskan muukalaislegioonan syövereihin suomalaisin suin kerrottuna.

Aloitan Pietiläisen Kyöstin ja Pietiläisen Petrin - Legioonalainen Peters : suomalaisen palkkasoturin muistelmat teoksella, joka mielestäni oli hyvin mukaansa tempaava, josta jatkan samojen tekijöiden teoksella; 120 päivää legioonalaiseksi : miten Pietiläisestä tehtiin Peters, tätä en ole vielä aikaisemmin lukenut.

Sitten vuorossa on Lehtosen Harryn - Valmis tuskaan ja kuolemaan; legioonalaisen muistelmat, joka oli myös viihdyttävää luettavaa ja poikkeaa Petersistä.

Tästä siirryn Sarjasen Petrin - Sahara : palkkasoturi Per Andersson teokseen, joka antoi kuvan siitä kun legioonalainen on vähän hmm pölö ja antaa hyvän kuvan siellä olevista mätäpaiseista, jotka ovat siellä vääristä syistä... riippuen siitä mitä kukin väärinä syinä pitää.

Eppu Nuotio - Musta

Tää olis saanut jäädä kirjoittamatta.
Sarjamurhaaja nimettömäksi jäävässä lounaissuomalaisessa pikkukaupungissa (se nimetön kaupunki jostain syystä ärsytti ihan suunnattomasti). Hatara juoni, tylsät ja vähän latteat henkilöt. Kirjoittaja on tainnut lukea Liza Marklundin kirjoja...
En ole Nuotion muuhun kirjalliseen tuotantoon tutustunut, mutta tämä tyylilaji ei kyllä oikein onnistu

Ebola kirjoitti:Aloitan Pietiläisen Kyöstin ja Pietiläisen Petrin - Legioonalainen Peters : suomalaisen palkkasoturin muistelmat teoksella, joka mielestäni oli hyvin mukaansa tempaava, josta jatkan samojen tekijöiden teoksella; 120 päivää legioonalaiseksi : miten Pietiläisestä tehtiin Peters, tätä en ole vielä aikaisemmin lukenut.

Just sain finalisoitua tuon Pietiläisten 'Legioonalainen Peters'-kirjan. Todellista äijäilyä oli kyllä meno, Pietiläinen antoi itsestänsä melkoisen rambomaisen kuvan. Mukaansa tempaava tarina, ja mikä yllätti ehkä eniten oli Pietiläisen asialinja. Ei mitään mahdotonta uhoamista, vaikka sangen itsetietoisesti itsestään tarinoikin; luonnollisesti.
Varmaan ihan osuva tuo alun "Tarinasta 99 prosenttia on totta, 99 prosenttia valhetta ja 99 prosenttia hulluutta. Siitä puuttuvasta prosentista ei puhuta suoraan, sillä se tietäisi linnaa. Tuo puuttuva prosentti pitää valveilla." Mulla kuitenkin on todella surkea bullshit-detektor.

Aito_Johanna kirjoitti:

Vadim kirjoitti: Sinänsä ei kyllä ole ihme, että kuulemma yliopistolla on joskus nähty "Olen lukenut Alastalon salissa" -t-paitoja. Ilmeisesti moni pitää saavutusta jossain määrin herooisena.

Minulla on tuollainen paita! Ja ihan ansiosta, totta kai

No mitäs tykkäsit? Älä paljasta juonta, mua niin jännittää!

Vadim kirjoitti:

Aito_Johanna kirjoitti:

Vadim kirjoitti: Sinänsä ei kyllä ole ihme, että kuulemma yliopistolla on joskus nähty "Olen lukenut Alastalon salissa" -t-paitoja. Ilmeisesti moni pitää saavutusta jossain määrin herooisena.

Minulla on tuollainen paita! Ja ihan ansiosta, totta kai

No mitäs tykkäsit? Älä paljasta juonta, mua niin jännittää!

Siitä on jotain 8 vuotta aikaa, kun sen luin. Pitäis lukea uudestaan. Mut joo, kyllä sen täysin originelli tapa käyttää kieltä ainakin teki vaikutuksen.

isohaara kirjoitti: "Tarinasta 99 prosenttia on totta, 99 prosenttia valhetta ja 99 prosenttia hulluutta. Siitä puuttuvasta prosentista ei puhuta suoraan, sillä se tietäisi linnaa. Tuo puuttuva prosentti pitää valveilla."

Kyllä mä ihan noiden alkusanojen perusteella lähdin sitä lukemaan, että kaikki voi olla totta, tai sitten ei. Se siitä viihdyttävän tekikin, ja mielestäni aika asiallisesti kertoili.

Onhan niitä suomalaisia tietty tälläkin hetkellä legioonassa ja huhu kertoo, että tämä Peters kyllä siellä muistetaan reiluna, mutta kovana jätkänä.

Tietty pitää näitä lukiessa myös muistaa, että aika lailla teksti riippuu siitä että millaisena aikana siellä on ollut, onko paljon konflikteja siirtomaissa ollut jne.

Henri Charriere: Banco

"Vanki nimeltä Papillon" kertoo yrityksistään sopeutua yhteiskuntaan uudessa kotimaassaan Venezuelassa viimeisen karkumatkansa jälkeen. Ei ihan edellisen tasoista tekstiä, mutta jos pidit "Papillonista", kannattaa tämäkin lukea - jo ihan päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvausten takia.

Tuo kaveri olisi ollut mielenkiintoista tavata, kuoli tosin jo vuonna 1973.

killkill kirjoitti:Tuo kaveri olisi ollut mielenkiintoista tavata, kuoli tosin jo vuonna 1973.

Molemmat kirjat on tullut kahlattua useasti läpi, ja varsinkin Papillon ainakin 10 kertaa.

Papillon on varsin hyvä kirja lukea silloin, kun oma elämä vituttaa. Kirjalta tosin putosi hieman arvotusta pois, kun kuulin että kyseessä ei ole täysin Charrieren elämänkerta, vaan koottuja tarinoita muiden vankien seikkkailuista ja yrityksistä vapautua.

Silti, varsin varsin rakas kirja tuo Papillon on..

Luehan Kikkelkill se Cizia Zyke - Kultaa, läpi. Parempi kuin Banco.

Sinkkumatti kirjoitti:Papillon ainakin 10 kertaa.

Samaa luokkaa itsellä. Ensimmäisen kerran 10-vuotiaana - ehkä siksikin aikamoinen lukukokemus. Perään taisin lukea "Kummisedän", muistaakseni ihmettelin kohtausta jossa Sonny Corleone pani siskonsa häissä morsiusneitoa: "Lucy itki onnesta tuntiessaan Sonnyn siementen valuvan reisiään pitkin". 10-vuotias pikku-KK ihmetteli tässä kohtaa, mitä se tomaatin sisällä oleva tavara teki tädin jaloilla?

SM kirjoitti:Cizia Zyke - Kultaa

Juu, tää on edelleen listalla, ei o vaan tullut mistään vastaan.

Suosittelen Karin Fossumin koko tuotantoa. Etenkin Hullujenhuone kolahti. Nimensä mukaisesti kirja kertoo psykiatrisen hoitolaitoksen elämästä, rutiineista ja ihmiskohtaloista. Fossumin kirjallinen ulosanti on kaunista ja ajoittain jopa syvällistä.

Fossum kirjoittaa lisäksi dekkarisarjaa, jossa päähenkilönä häärii poliisi Konrad Sejer. Tosin Sejerin rooli useissa kirjoissa on aika suppea. Fossumin tyyli dekkarikirjailijana on hyvin erilainen kuin tyypillisissä dekkareissa. Kirjat eivät tosiaankaan ole mitään ruumiinmetsästystä ja mäiskintää, vaan korostavat ihmisen luontaista inhimillisyyttä ja erehtyväisyyttä, motiiveja. Fossumin kirjoissa on mukana paljon sellaista pohdintaa, josta minä pidän.

Arno Kotro - Sanovat sitä rakkaudeksi & Musta morsian

Minä olen pelännyt sitä päivää että runous saa silmät kastumaan. Nyt se on nähty, syytä en tiedä.

Teksi niin helppoa mutta silti niin hankalaa, luulen että nämä tulee lukea useita kertoja että aukeavat. En silti tee sitä virhettä että kuvittelen kaiken tajuavani. Ulottuvuuksien määrää on mahdoton arvioida.

Mietin vain että miten voi olla niin helppo lukea, silti jäädä pään sisällä kiinni teoksiin.

Suosittelen lämpimästi etenkin niille ketkä pitävät runoutta huuhaana.

J.D. Salinger: Yhdeksän kertomusta.

Suosittelen.

Homeboy65 kirjoitti:J.D. Salinger: Yhdeksän kertomusta.

Suosittelen.

Lainaisin moisen kirjastosta. Osittain tästä syystä: "Vanhemmilla vuosillaan Salinger on eristäytynyt täysin." Lähde wikipedia.

Peter O'Donnell: Modesty Blaise



Näihin pehmokantisiin suosikkeihinsa palaa mielellään aika ajoin. Ensimmäinen Modesty -romaani [toiseksi paras koko sarjassa imho heti "Kuoleman Esimaun" jälkeen] valottaa hitusen sankarittaremme hämärää historiaa sekä saattaa ennenaikaiselle eläkkeelle vetäytyneen seikkailijaparimme brittien tiedustelupalvelun pyynnöstä freelance-keikalle suojelemaan arvokasta timanttikuljetusta. Arkkikonnana henkilökohtainen suosikkini Gabriel, evil-henchman supervahva hermafrodiitti Mrs. Fothergill.

Elättelen yhä toiveita, että tämä mainio seikkailijatar saisi ansaitsemansa valkokangaskäsittelyn. 1960-luvulla tehty camp-kammotus oli aivan hirveä tekele, eikä taannoisella kengännauhabudjetilla väsätyssä ripulipaskassa ollut hurraamista - oli kannessa sitten käytetty tekstiä "Quentin Tarantino presents" luvalla tai ei.

Homeboy65 kirjoitti:J.D. Salinger: Yhdeksän kertomusta.

Suosittelen.

Kohtalaisen leppeitä kertomuksia ja pari ihan mielenkiintoista ajatusta. mu ei ny ihmeempiä... tosin puoleen väliin vasta olen päässyt...

tarvinee kahtoa uudelleen, jos/kun loppuun luen.

Tuomas Vimma - Helsinki 12

Aluksi pyörittelin silmiäni ja naureskelin, onhan tuollaisiin ihmisiin tullut törmättyä oikeastikin. Pellet. Loppua kohti kuitenkin koukutuin oudolla tavalla ja kun kirja loppui, olin aivan myyty. Kirja minun makuuni, vaikka mikään palanen kokonaisuudessa ei ollutkaan yksinään mieleinen. En pidä slangista, en kuvatusta elämäntavasta, en oikein mistään, mutta kun kaikki lyötiin yhteen, a vot!

Peter O'Donnell - Hopeajumalatar

Lisää Modestyjä. Sir Gerald joutuu sekalaisen kiristäjäjoukon kidnappaamaksi ja aivopesuun kuppaiseen linnaan jossain päin Ranskaa. Modesty ja Willie lähtevät pelastusretkelle, joutuvat vangiksi, taistelevat tiensä vapaaksi, pelastavat päivän ja niittaavat pahikset. Tuttua juttua siis, mutta aina yhtä viihdyttävää. Evil-henchmanina marshall-uber-artisti Mr. Sexton, jonka Prinsessa hukuttaa lopuksi maanalaiseen lampeen semieeppisen kaksintaistelun lopuksi.

Dan Brown - Digital Fortress

Todella kevyttä viihdettä tämä luultavasti Brownin ensimmäinen romaani. Tietotekniikka"painotteinen" jännärijuoni, joka ei jännitä sitten pätkääkään. Hyvin helppoa ja ennalta-arvattavaa koohotusta, jota suosittelisi korkeintaan siististi coolille bussimatkalle.
Brownin mielen nyrjäyttävät pähkinät ovat tässä teoksessa iisi kakku jokaiselle amatööririkospähkinäratkojalle. Itse en yleensä menetä hermojani ylihelppojen lukukokemusten äärellä, mutta nyt hieman rassasi odotella kymmensivukaupalla että päähenkilöt hokaisivat itsekin loppuratkaisun arvoituksen.

Kirja on halpa kopio ties kuinka monen kirjailijan tyylistä, enkä suosittele Digital Fortressia juuri kenellekään.

Patricia Cornwell:

- Julma ja tavaton
- Ruumistarha
- Köyhien kalmisto

Ihanista ihanin Temple Gault astuu kuvioihin, samoin vanha Scarpetan rakastettu surullisin tuloksin, myöhemmin sorrutaan jopa salasuhteeseen työkaverin kanssa. Ruumiita tulee pikku lapsista raskaana oleviin naisiin.
Scarpetta siskontyttärineen ovat edelleen hyvin hyvin ärsyttäviä, argh. Ihanata siltin.

Ira Levin: Rosemaryn Poika.

Täysin tarpeeton ja typerä jatko-osa mainion Polanski-leffan poikeneeseen "Rosemary's Babyyn". Kieli kuin Kirjavalioista, juonenkäänteet näkee jo kilometrin päästä. Älä koske pitkällä tikullakaan.