Kitinä

Miksi kuoleman pitäisi ahdistaa? Joskushan se tulee, mutta miksi pelätä ennakkoon? Ainoa asia mitä mietin kuolemasta on se, että onkohan asiat sellaisessa järjestyksessä että omaisille ei tule surun lisäksi harmia.

Haemaeraemies kirjoitti:once in a lifetime kokemus

Päivän Nykäsmä!

NuoriD kirjoitti:

pera kirjoitti: Ei ND puhunut tuosta denial-tyylistä, joka yllä on kirjoitettu

Juuri näin. Ei ole järkeä koko ajan miettiä, koska viikatemies tulee, mutta hämmästyn, jos pystyy olemaan ahdistumatta edes silloin, kun asiaa oikein erikseen ryhtyy miettimään.

Ai että denial-tyyli. Te ootte jätkät sekaisin. Sattuuko tulla mieleen sellaista mahdollisuutta että joku saattaa elää elämänsä ilaman mitään pelkoa kuolemasta ja ihan ilman teidän "denial" potaskaa?

Hämmästyneenä komppaan urpiasta. En osaa miettiä tai kuvitella kuolemaani. Ei vaan tule mitään, eikä tunnu miltään, joten olkoot. Why bother.

Kai Nalo kirjoitti:Ai että denial-tyyli. Te ootte jätkät sekaisin. Sattuuko tulla mieleen sellaista mahdollisuutta että joku saattaa elää elämänsä ilaman mitään pelkoa kuolemasta ja ihan ilman teidän "denial" potaskaa?

Hämmästyneenä komppaan urpiasta. En osaa miettiä tai kuvitella kuolemaani. Ei vaan tule mitään, eikä tunnu miltään, joten olkoot. Why bother.

Et osaa miettiä tai kuvitella kuolemaasi. Hmm... Keksi sitten parempi sana.

NuoriD kirjoitti:Juuri näin.

Öhöhö, jätkä komppaa Perttii.

Mutta itse asiaan, koetin viestissäni jo ilmentää, että asianosainen, siis tässä tapauksessa minä, ei varmaan oikein ole ihan oikea henkilö arvioimaan, onko ahdistumattomuuden taustalla tosiaan tasapainoinen maailmankatsomus vai sittenkin se, että alitajuisesti pelkään ahdistusta niin paljon, että defenssini estävät minua tajuamasta omaa kuolevaisuuttani ja ajattelmasta kuolemaani kunnolla.

Kai nalo kirjoitti:Ai että denial-tyyli. Te ootte jätkät sekaisin. Sattuuko tulla mieleen sellaista mahdollisuutta että joku saattaa elää elämänsä ilaman mitään pelkoa kuolemasta ja ihan ilman teidän "denial" potaskaa?

Hämmästyneenä komppaan urpiasta. En osaa miettiä tai kuvitella kuolemaani. Ei vaan tule mitään, eikä tunnu miltään, joten olkoot. Why bother.

Aamen. Tämä voi olla kauniin ystävyyden alku. Lähdetäänkö jahtaamaan meritaimenia Suomenlinnaan?

Denial-tyyli = realismia?

urpiainen kirjoitti:[Lähdetäänkö jahtaamaan meritaimenia Suomenlinnaan?

Jos annat saalistakuuna 2-3 kpl 3-5 kiloisia?

urpiainen kirjoitti:Öhöhö, jätkä komppaa Perttii.

ihQuu, uusvanha palstanemesikseni koettaa haaskalla taas.

I can hear Jimi.

Mäkin tulen, sillä en osaa pelätä kuolemaa. Enkä suorastaan voi käsittää, mikä siinä nyt niin pelottavaa olisikaan? Toki se on ikävä tilanne läheisille, mutta tuskin se omassa pussissa mitenkään tuntuu.

Ehkä jos joutuisin johonkin karmivaan tilanteeseen, osaisin pelätä kuolemaa. Ja sittenkin todennäköisesti pelkäisin vain kipua ennen tyhjyyttä.

Jos kirjoitan taas liian vaikeasti niin en joka päivä mieti kuolemaani, mutta kun kirjoittaa kymmenen vastausta arveluistaan elämänsä päättymisestä asian ajattelu ei enää tunnukaan hauskalta.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

En juurikaan, lähinnä muiden. Veikkaan että jos ja kun sairastun tai loukkaannun ekan kerran oikeasti vakavasti, alkaa ajatella asiaa enemmän. Enhän minä herranjumala ole kirjoittanut vielä edes testamenttia? Mittava PC-pelikokoelma ja vaikka mitä.

Miten uskot kuolevasi?

Suvusta päätellen sepelvaltimotautiin, vaikka veriarvojen yms. mukaan en kuuluisikaan riskiryhmään. Kai mulla voi myös poksahtaa verisuoni päässä, valitettavasti siihen ei välttämättä kuole, ainoastaan halvaantuu.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

Jos hyvin käy, vähän päälle 90. Uskon omaavani normimiestä pienemmän onnettomuudessaloukkaantumisriskin koska en harrasta mopottelua, laskuvarjohyppyjä enkä sukellusta, mutta ainahan penkkipainot voivat yllättäen pudota kaulalle.

Miten haluaisit kuolla?

Näyttävästi verta kaarella oksentaen, kuten isukki. Toivottavasti vien pari murhaajalääkäriä mukanani.

Ahdistaako tämä aihe sinua?

Ehdottomasti, siksi yritän esittää muuta huumorin varjolla. Tai no, ei oikeastaan sittenkään, vaikka pyrinkin välttämään olemassaolooni liittyviä riskejä elämänvalinnoissani. Mutta kuten sanottu, ensimmäinen vakava terveydellinen oire voi muuttaa ajatukset täysin.

Miten pelkäät kuolevasi

Yksin pimeässä kellarissa jossa on virtahepoja.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

- Joskus, mutta pyrin tietoisesti olla ajattelematta asioita, joille en voi mitään.

Miten uskot kuolevasi?

- Sairauteen. Syöpä voisi olla realistinen vaihtoehto.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

- Hmm... Isän puolelta on saavutettu ihan kunnioitettaviakin ikiä, äidin puolelta taas lähdetty pääsääntöisesti (äitini on onneksi poikkeus) saappaat jalassa alta eläkeiän.

Miten haluaisit kuolla?

- Se ND:n mainitsema kammiovärinä voisi olla hyvä vaihtoehto, etenkin jos se yllättäisi nukkuessa. Jos paha tilanne tulisi niin voisin kuvitella myös nopeutusta oman käden kautta.

Ahdistaako tämä aihe sinua?

- Ei ainakaan just nyt.

Miten pelkäät kuolevasi?

- Joku katastrofi-tilanne, suurpalo, uppoava laiva, lento-onnettomuus, "kaksoistornit" ja mitäs näitä nyt onkaan? Anyways semmoinen missä tietää mitä tuleman pitää, mutta täytyy "odotella"...

Mä lähden joka tapauksessa narramaan meritaimenia parin viikon päästä!

Pitkäaikaisen syöpäpotilaan saattohoitoon osallistuneena saattoi huomata, että ainakin siinä tapauksessa se pahin hätä tulee juuri loppumetreillä ja juuri silloin sitä yrittää vielä tarrata elämänlankaan kiinni. Voi olla tietenkin tapauskohtaista. Omalla tavallaan hidas kuolema on kaunis asia - silloin ehtii kohdata läheiset ja käydä poislähtö yhdessä läpi. Sellainen puskista putoaminen kun jättää omaiset käsittelemään asiaa yksin. Vaikea sanoa kumpi sitten olisi parempi. Pidennetty versio usein on aika kivulias ja tiukat kipulääkitykset pistää ihmisen kyllä aika sekaisin. Joten kai se hätäinen lähtö on noin yleisesti ottaen kaikille osapuolille paras vaihtoehto. Mutta kuolemaa ja kuolevaisia olen nyt nähnyt kolme tapausta läheltä, useamman nopean lähdön jälkeisen arkun laskenut ja niitä suruja surenut, että ei se itse kuolema ahdista.

Jos nyt väen vängällä haluaa alkaa itseään pelottelemaan, niin korkealta putoaminen ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tosin shokkitila kait siinäkin iskee päälle jo heti liidon ensisekunneista, joten voiskohan sitä sen suojaamana nauttia loppulennosta?

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Harvoin.

Miten uskot kuolevasi?
En ole kuullut sukuani vaivaavan minkään perinnöllisen sairauden, ja koska en kaikesta huolimatta hakeudu helposti onnettomuuksiin, arvaan että heitän lusikan nurkkaan ihan vanhuuttani, mahdollisesti jonkun ei-periytyvän taudin saattelemana.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
80-90 v. Mummot ja vaarit ovat yhtä lukuunottamatta lähteneet tuossa iässä, ainoa elossa oleva isovanhempi on lähemmäs 90-vuotias.

Miten haluaisit kuolla?
Kivutta ja nopeasti.

Ahdistaako tämä aihe sinua?
Hyvin vähän. En tietenkään haluaisi olla kotosalla kun kuolema kolkuttaa ovella mutta ajattelen asiaa harvoin ja silloinkaan en voi sanoa ahdistuvani; koko homma vain tuntuu edelleenkin liian kaukaiselta. En muutenkaan elämässä pelkää tulevia asioita. Kun jokin tiedostettu tuleva arveluttaa, totean itselleni että asialle ei voi mitään ja että on vain pakko mennä pää pystyssä tulta päin (toivottavasti tässä tapauksessa ei kuitenkaan kirjaimellisesti eikä edes vertauskuvallisesti a'la Iso Kirja) ja sitten menen, tuli mitä tuli. Toisaalta katson maailmaa melko tieteellis-kyynisten lasien läpi, olen vain yksi kappale yhden lajin edustajia jonka kuolema ei ole maailmankaikkeuden mittakaavassa Iso Juttu (omassa pienessä mittakaavassani tietenkin vähän isompi). Joku päivä täältä tulee jonkun asteroidin paukahtaessa kuuppaan lähtö kaikille ja koko evoluutioprosessi lähtee taas jostain palautuspisteestä käyntiin uudelleen, se on yhtä varmaa kuin kuolema. En jaksa ahdistua siitäkään vaan jatkan elämäni elämistä. Iän myötä omaa kuolevaisuuttaan tulee varmaan mietittyä useamminkin, kymmenen vuotta sitten en takuulla miettinyt sitä laisinkaan.

Miten pelkäät kuolevasi?
Paskin vaihtoehto olisi jokin pitkäaikainen, vihannekseksi lamauttava sairaus. Se olisi epämukavaa sekä minulle että mahdollisille läheisilleni. Hämiksen pointti kuolemasta once in a lifetime - kokemuksena oli mielenkiintoinen. Itse olen kerran asian kokenut, olin tilanteessa jossa "tiesin" kuolevani ihan heti. Ei se mukavalta tuntunut vaan äärimmäisen ahdistavalta, mutta kun oman lähtönsä oli hyväksynyt, jäi harmittamaan se ettei olisi mahdollisuutta hyvästellä rakkaimpiaan ja kehoittaa heitä jatkamaan elämäänsä. No, vähän myöhemmin sitten kävi ilmi ettei aikani ihan vielä ollutkaan koittanut...

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

- satunnaisesti, lähinnä kropan krakatessa

Miten uskot kuolevasi?

- pari ropoa voisin pistää päässä poksahtavaan verisuoneen, toisaalta pumpullakin on joskus omat sävelet. Pois ei voi laskea myöskään omaa päätöstä.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

- tuskin eläkeikään

Miten haluaisit kuolla?

- kertarysäyksellä

Ahdistaako tämä aihe sinua?

- ei

Miten pelkäät kuolevasi

- vihannesvaihtoehtoa

Kuoleminen on helppoa, mutta eläminen se vasta vaikeeta on. Ja se aika ajoin ahdistaa. Joskus saattaa jopa tuntua, että olisi vain helpompaa pudota Busterin keulasta hyiseen mereen, mutta se vasta itsekäs teko olisi. Raukkamainen. Vaikeamman kautta eteenpäin. Joskus vain tuntuu, että sitä tekee homman itselleen ihan liian vaikeaksi vain siksi, että se tuntuu joltain.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

En kuolemaani, kuolevaisuuttani ehkä enemmän.

Miten uskot kuolevasi?

Oletettavasti sydän pysähtyy.
Vanhuuttani mahdollisesti. Tai liikenneonnettomuudessa.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

Molempien vanhempien puolelta hyvin pitkäikäistä sukua. Luultavasti jotain välillä 95-105 vuotta. Ellei sitä liikenneonnettomuutta tapahdu sitä ennen.

Miten haluaisit kuolla?

En mä halua kuolla. Haluan elää aina.
Mutta jos on pakko niin nätisti nukkuessani, ilman kipuja.

Ahdistaako tämä aihe sinua?

Ei. Olen jopa leikkinyt ajatuksella aika-ajoin. Mulla oli vuosikausien ajan aina kotona helppoon (?) kuolemaan johtava määrä lääkkeitä (laillisia resepti-) kotona. Ei ole enää.

Miten pelkäät kuolevasi

Yksin.
Tai liian tietoisena tulevasta kuolemasta.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Joskus, tuskin koskaan, olen harjoitellut kuolemista, tiedän että siihen se loppuu elämä, ei kannata sitä murehtia..

Miten uskot kuolevasi?
sydänkohtaukseen tai aivoverenvuotoon tai paksusuolensyöpään tai vahingossa..

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
n.75y

Miten haluaisit kuolla?
En sitä voi haluta eikä tapaa päättää

Ahdistaako tämä aihe sinua?
Ei

Miten pelkäät kuolevasi?
En pelkää

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Miten uskot kuolevasi?
Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
Miten haluaisit kuolla?
Ahdistaako tämä aihe sinua?
Miten pelkäät kuolevasi

En. pä
Onnettomuudessa.
Olen vakuutellut tarpeeksi pitkään tätä itselleni ja uskon eläväni tarpeeksi pitkään, lapseni ovat silloin jo aikuisia.
Nukahtaa.
Ahdistaa jos mietin pidempään.
Yksin sairaalassa, tai no yksin missä tahansa. Peläten tai kaivaten rakkaita siihen.

Kuolleena olo itsessään ei pelota, kuolleena on kuollut. Kuoleminen on se, joka pelottaa, jos sitä ryhtyy miettimään.

Lääkärinä olen nähnyt monien kuolevan, eikä se koskaan ole kivalta näyttänyt. Toki loppuvaiheessa ihminen on toki tajuton, eikä enää tiedosta tilannetta.

..

"I'm looking forward to the most fascinating experience in life, which is dying," he said. "You've got to approach your dying the way you live your life -- with curiosity, with hope, with fascination, with courage and with the help of your friends...

When dying, he advises, "do not be alone. Dying is a team sport. It may be a farce, but people will learn from my experience of dying."

"I would say to everybody, do not let the priests and popes and medics tell you what to do."

- Timothy Leary

Enbuskessa oli eilen hyvää juttua kuolemasta ja eutanasiasta. Ei mua erityisesti ahdista, meidän perheessä on aika avoimesti siitä aina puhuttu, vanhemmat nahistelevat siitä että iskä haluaa myös äidin tuhkan mökille tietyn puun alle ja äiti ei halua mökille olleskaan Ei mikään kuoleman vakava aihe, keskitytään siihen elämään mieluummin kun syöpä kahdesti vieraillut perheessä jo.

Ahdistaa eniten, jos menettäisin lapseni. No ja toki sikatuskallinen kuolema, mutta en mitenkään kelaa tuota 24/7, parempi kuolla sitten kun on ensin elänyt kunnolla.

Ei se kaikille oo vaan sellanen mega-ahdistava juttu. Kaverini äiti on kuolemassa mahasyöpään, ja mamma oli käynyt itselleen arkkuakin valkkaamassa. Toki se on kaikista ikävä juttu, mutta kun ei sille mitään yleensä voi, niin jotenkin minusta eniten sinut asian kanssa ovat ne, jotka suhtautuvat siihen ns. välttämättömänä pahana ja murehtivat sitä sitten kun sen aika koittaa. Elämästä on helppo nauttia, kun tietää joskus kuolevansa. Helppo olla kiitollinen.

NuoriD kirjoitti:Kuolleena olo itsessään ei pelota, kuolleena on kuollut. Kuoleminen on se, joka pelottaa, jos sitä ryhtyy miettimään.

Lääkärinä olen nähnyt monien kuolevan, eikä se koskaan ole kivalta näyttänyt. Toki loppuvaiheessa ihminen on toki tajuton, eikä enää tiedosta tilannetta.

Ja moni todellakin ns. nukkuu pois, hengitys sisään-ulos, eikä sitten enää. Näin oma mummoni.

Kuolema on mahdollisuus siinä mielessä, että silloin on mahdollisuus päästä eroon elämän aikana päähän keräytyneestä skeidasta. Mutta koska skeidasta pääsee eroon takuuvarmasti, miksei sitä keräisi niin paljon kuin mahdollista eli kantsii elää ihan tappiin asti.

Riemumieli kirjoitti:Kuolema on mahdollisuus siinä mielessä, että silloin on mahdollisuus päästä eroon elämän aikana päähän keräytyneestä skeidasta. Mutta koska skeidasta pääsee eroon takuuvarmasti, miksei sitä keräisi niin paljon kuin mahdollista eli kantsii elää ihan tappiin asti.

Jos haluaa ajatella positiivisesti, niin kuolema on suuri tasoittaja. Se tasaa kaikkien tilit varmasti.

Miksi stressata, kun olemme kaikki pitkällä tähtäimellä kuolleita.

En vain pysty elämään noin, vaikka hyvähän se olisi.