Mitä ihmettä?

Vakavia keskusteluja isoista asioista - tiede, talous, politiikka, uskonto, yhteiskunnalliset asiat. Ei onelinereitä/puzznuzzia.
Avatar
nowaysis
Kitisijä
Viestit: 6126
Liittynyt: 26.05.2006 10:01
Paikkakunta: Bunnytown
Viesti:

Viesti Kirjoittaja nowaysis »

Voi, olen syvästi helpottunut jos motiivina onkin mahdollisesti ekassa tapauksessa kasvattilasten menetys! Tosin edelleen peräänkuulutan sitä, että panostettaisiin siihen, että ihmisille (pakko)tarjotaan keinoja käsitellä tunteitaan aseisiin tarttumisen sijaa. Tunteiden käsittely ja niistä puhuminen pitäisi olla pakollista! Mutta liekö tähän mitään ratkaisua tulossa. Vituttaa vaan, että ulkopuolisetkin joutuvat kärsijöiksi.

Itse näen, että itsemurhaan on kullakin subkjetiivinen oikeus, enkä epäile etteikö lapsilla voi em. tapauksista huolimatta olla edessä vielä pitkä ja hyvä elämä, MIKÄLI heille tarjotaan oikeanlaista apua ja tukea tunteiden läpikäymiseen ja pääsevät sinuiksi sen kanssa, että näin nyt vaan kävi eikä syy ollut heidän. Ei mitään heittelyä sijaisperheestä toiseen ja asian hyssyttelyä. Maailmassa on paljon lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa traagisesti, ja useista näistä lapsista on kasvanut vahvoja ja terveitä aikuisia. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että oikeanlaisiin tukitoimiin on ryhdytty asap.

Ymmärrän kyllä myös Ylermin mieliä kuohuttaneen kommentin taustat, mutta kai sinäkin näet, että tässä on hyvä mahdollisuus myös sille, että lapsen psyyke aikanaan selviää tästä traumasta entistä vahvempana.. Itse näen eron lapsen ja aikuisen menetyksen välillä. Vaimonsa/miehensä menettävä menettää ihmisen, jonka kanssa on valinnut jakaa elämänsä. Lapsi menettää ihmisen, joka on huolehtinut hänestä. Vaikka kuulostaa ehkä karulta, lapsen tarpeet ovat EHKÄ helpommin korvattavissa toisen aikuisen läsnäololla. Äh, välittyyköhän tästä järjen hiventäkään..Anyway.


Kuule Niba, onhan se hirveää että menee jollain tällaisella valtakunnallisella keskustelufoorumilla kommentoimaan asiaa kuin asiaa ennen kuin siitä on tarkempaa tietoa! Koeta, Niba-hyvä, jotenkin pärjätä tuntemustesi kanssa. Haulikko ei ole ratkaisu. Jos olisin julma, lisäisin tähän jotain..:roll:

Miksi rekkautumatta lukiessa niba näkyy norattuna, mutta rekkautuneena pois noresta? Häh? Tuskaa.
Prepare for the worstest.
Avatar
exPertti
Kitisijä
Viestit: 21470
Liittynyt: 08.02.2008 13:51

Viesti Kirjoittaja exPertti »

Niba kirjoitti:Pertsalle sen verran että kuolemanpelko on yksi maailman turhimpia pelkoja, koska kuolema tulee joka tapauksessa pelkää sitä tai ei? Et kannattaa tuhlata vähäiset energiat aivan muihin asioihin.
On sitä elämässä turhempiakin asioita joille antaa aikaansa kuin kuolemanpelko. Ja jos sen kohdentaa viisaasti vaikkapa elämäntapojensa pohtimiseen eikä ainaiseen murehtimiseen voi se jopa parantaa tilannetta.
Came here for school, graduated to the high life
Ylermi Ylihankala
Kitisijä
Viestit: 9426
Liittynyt: 22.09.2008 13:03

Viesti Kirjoittaja Ylermi Ylihankala »

nowaysis kirjoitti:...mutta kai sinäkin näet, että tässä on hyvä mahdollisuus myös sille, että lapsen psyyke aikanaan selviää tästä traumasta entistä vahvempana.
Mahdollista toki. Tuosta vahvistumisesta en tiedä. Itse kun uskon, että vastoinkäyminen ei itsessään vahvista koskaan ketään, vaan ainoastaan siitä toipuminen ja sitä kautta itsensä tuntemaan oppiminen ja kehittäminen. Äkkiseltään tuntuu, että melkoinen terapiarumba on lapsilla edessä, näin toivon, ja onhan se pakko - minunkin - uskoa toipumiseen ja elämään.
Avatar
nowaysis
Kitisijä
Viestit: 6126
Liittynyt: 26.05.2006 10:01
Paikkakunta: Bunnytown
Viesti:

Viesti Kirjoittaja nowaysis »

Niin no totta, "pahimmasta mahdollisesta" toipunut joko kokee jo kokeneensa pahimman, tai sitten vastaanvanlaisen trauman sattuessa ei enää kestäkään toista kertaa. Paha sanoa tosiaan etukäteen..
Prepare for the worstest.
Quinevere

Viesti Kirjoittaja Quinevere »

Ylermi Ylihankala kirjoitti:En tiedä olenko kyyninen, mutta tavallaan olisi helpotus, jos näissä vanhempien keskinäisissä lyijyhipoissa tapettaisiin myös lapset. En meinaan usko, että kykenevät elämään jatkossa elämisen arvoista elämää...koskaan.
Mitenkään hajatelmaasi tuomitsematta (voit joltain pieneltä osin olla jopa hippasen oikeassakin), niin itse en ymmärrä näissä hippeleissä enkä muissakaan itsemurhissa sitä kun jätetään omaiset, varsinkaan ne lapset, näkemään lopputulos. Itse olen aikuisena löytänyt isäni ruumiin hänen kuoltuaan odottamatta kotiinsa, ja vaikkei kyseessä ollutkaan itsemurha, niin silti oli ihan riittävän traumaattinen kokemus, jota sai pureskella vuosia ja oikeastaan jossain määrin edelleen. Huolimatta siitä, että olin aikuinen, ja nähnyt elämässäni yksiä sun toisia ruumiita aiemmin.
Vastaa Viestiin