Kitinä

Numba,

1108 kirjoitti:Huomasin kaksi asiaa:
-Tällä palstalla on oikeasti hienoja ihmisiä.

Älä nyt sentään liioittelemaan ryhdy. Ensi viikolla olet taas toista mieltä.

Osanotot kuitenkin menetyksesi puolesta. Äläkä turhaan soimaa itseäsi liikaa siitä, ettet mennyt katsomaan mummoasi.

Totta kai se tuntuu nyt pahalta ja kirpaisee, ja ajattelet että oli virhe kun et mennyt katsomaan - mutta tehty mikä tehty, eikä mikään tuhkan ripottelu tai itsensä rankaiseminen asiaa muuta. Et ole varmastikaan ainoa ihminen maailmassa, jolle on käynyt ja käy noin - saati jolle on vaikea paikka nähdä itselleen rakas ihminen hiipumassa pois.

En voi ehdottaa muuta kuin keskittymistä muistelemaan mummoasi elossa ja ottaa muistoryyppy poismenneelle.

Jaksamisia.

Pyyhin näppiksen ja hiiren. Kaiken alta löytyi oikeasti valkoisia tavaroita.

Numballe

Kiitos huima.

1108 kirjoitti:Että ihminen voi olla tyhmä ja omahyväinen paska kun sille päälle sattuu.

Älä oo liian ankara itsellesi. Vakavasti sairaan, dementoituneen ihmisen kohtaaminen ei ole kummallekaan helppo tilanne. Eikä siitä välttämättä ole iloakaan kummallekaan. Se on tietysti ikävää, jos tuntuu että jotain jäi sanomatta, mutta aina taitaa jäädä jotain sanomatta.

Osanotot Numballe Omat isovanhempani ovat myös lähestymässä 95v rajapyykkiä.. Välillä näyttää heikolta mutta jotenkin sinnittelevät omassa kodissaan vielä. Saapa nähdä kuinka kauan.

Kotiuduttu on. Kyllä se vaan toi kuuden tunnin junailu vetää aina voimat finaaliin, ei voi mitään. Vituttaa huomenna töihin..

Historialliset paperit, jotka toin mukanani, palauttivat mieleen paljon asioita jotka olin jo unohtanut ja joita en halua muistaa


Huomasin muuten, että v. 1988 lainan korko oli 13,87%. Melko hurja

Jahas, se olis sit työaamu edessä ekaa kertaa n. neljään viikkoon. Tänäänkin heräsin kahentoista aikaan, kuinkakohan se onnaa huomenna 5.50... jätin näköjään kaikki vaihtovaatteetkin+hajusteet kaakunalle. Kai tässä jollain nuijanukutuksella nukahtaa ennenkuin vuorokausi vaihtuu.

Numballe osanotot.

Numballe haliruttaus.
Oma mummuni kuoli syksyllä 96-vuotiaana. Mulla jäi silloin jotenkin surematta, olin niin helpottunut mummun puolesta. Makasi viimeiset kaksi vuotta hoitokodissa vuoteenomana ja joka kerta, kun käytiin katsomassa toivoi kuolevansa. Vasta tän vuoden puolella olen kyennyt itkemään tärkeän ja rakkaan ihmisen poismenoa. Olen jotenkin tosi hitaasti tajunnut, ettei mummua enää ole eikä kohta mummolaakaan. Mulla on papan mummulle ostamat hopeiset kynttilänjalat ikkunalla muistuttamassa mummusta.

Numballe osanotot.

brona kirjoitti:Olen jotenkin tosi hitaasti tajunnut, ettei mummua enää ole eikä kohta mummolaakaan.

Surin eilen Numban mummoa ja samalla omaani, joka ei edes ole vielä kuollut. Mummojen ei pitäisi koskaan kuolla
Vaarin ja toisen mummon kuoleman osasin aikoinaan ottaa aika iisisti, osana elämänmenoa, mutta jotenkin ajatus tämän viimeisen (toinen isoisä oli kuollut jo ennen kuin synnyin) isovanhemman poismenosta tuntuu aivan kestämättömän järkyttävältä.
Siinä menee sitten samalla mummon ja vaarin kesäpaikkakin, joka on mulle tosi rakas. Ei meidän suku ikinä pysty sopimaan mistään kommunistityylisestä sopuratkaisusta, jolla se päätyisi yhteiskäyttöön, vaikka kuinka toivoisin.
Joskus mietin, olenko itsekäs, kun omasta muutoksen ja luopumisen pelostani toivon mummon elävän vielä pitkään.