Kyllä. Varsin henkilökohtainen asia. Joskus vaan tuntuu siltä, että jotkut ihmiset jättävät asian prosessoimatta vetoamalla sen henkilökohtaisuuteen tai arkaluontoisuuteen, ikäänkuin sen takia ei tarvitsisikaan vaikuttaa näkemyksissään ymmärrettävältä. Siinä on jokin outo johdonmukaisuus, että lähes aina sellaiset asiat, joita ei voi rationalisoida, nimetään myös henkilökohtaisiksi ja aroiksi. Tekeekö rationaalisuus asioista jotenkin vähemmän arkaluontoisia? Veikkaisinkin varovasti, että ei-rationaaliset, ei-selitettävissä olevat asiat koetaan arkoina juuri siksi, ettei niitä kyetä perustelemaan. Eikö tästä voisi ajatella, että ihmisen saattaisi olla helpompi elää itsensä kanssa, jos hän uskoisi vain sen, minkä pystyy järjellä päättelemään? Koska käsittääkseni nuo arkaluontoiset asiat eivät ainakaan vahvista identiteettiä.Vaola kirjoitti:Totta. Kuitenkin uskominen on arka, henkilökohtainen asia... Kaikessa muussakin kuin näissä jumaluustekijöissä. Mielestäni suvaitsemattomuuden merkki on se ettei kykene kunnioittamaan toisen eriävää mielipidettä asiallisella käytöksellä.
Ja totta sekin, että suvaitsemattomuus on ikävä piirre. Mutta minä en pidä suvaitsemattomuutta ja järkiperusteiden hakemista yhteismitallisina asioina. Asioille perusteluiden hakeminen ei mielestäni ole suvaitsemattomuutta, päinvastoin, uteliaisuutta ja yritystä ymmärtää erilaisia ihmisiä. Harmi vaan tosiaan, kun monet kokevat, että näistä asioista kyseleminen on jo sinällään suvaitsemattomuutta.
Onko siis niin, että argumentointi jonkin yliluonnollisen olemassaolosta on suvaitsemattomuutta, ja loukkaa niitä, ketkä olemassaoloon uskovat? Miksi realistinen pohdinta on loukkaavaa? Onko siis yliluonnollisen kyseenalaistaminen suvaitsemattomuutta? Minusta se on lähinnä loogista. Tai no niin. Ehkä se on, ilmeisesti sekä epäkohteliasta mutta ennenkaikkea tuloksetonta, herättää keskustelua aiheesta, joka joillekin vaan on. Ja se, että uskoo, että jokin vaan on, on luonnollisesti aika selvä merkki loogisuuden puutteesta. Ja ehkä tosiaan keskusteleminen siellä, missä ei voi rationalisoida puolin ja toisin, on hedelmätöntä. Mutta että suvaitsematonta... ?Vaola kirjoitti:Niin. En minäkää sitä ymmärrä, mutta katson kuitenkin omaavani sen verran suvaitsevaisuutta, että en kiistele sellaisen olemassaolosta, jonka olemassaolemattomuutta en voi kuitenkaan todistaa.
Hyvä argumentti. Totta kai jossain voi olla jotain meitä suurempaa. Mutta niin kauan kuin on rationaalisempaa ajatella, ettei mitään suurempaa ole olemassa, en usko sellaiseen.Vaola kirjoitti: Enemmän minua kiinnostaa ns. uskontotieteet, ja siihen liittyvä historia ja kulttuurit. En kuitenkaan pidä ihmistä automaattisesti tämän ns. "ketjun" ykköspaikalla, vaan olen hiljaa hyväksynyt sen mahdollisuuden, että jossain voi hyvinkin olla jotain meitä suurempaa, tai pienempää mutta sellaista mistä emme tiedä. Uskonnon harjoittamisen tunnusmerkkejä tuo yksittäisen myönnytys ei kuitenkaan täytä.
Esimerkiksi? Enkä nyt siis kiellä tätä mahdollisuutta vääränä, mutta haluaisin esimerkin jostain, joka hyväksytään ei-rationaalisena mysteerinä.Vaola kirjoitti: Onhan jo nyt paljon asioita, jotka ovat aivan varmasti olemassa, mutta joista jää osia selvittämättä ja mysteereiksi. Toki kyseessä ovat siis huomattavasti pienemmän mittakaavan asiat kuin esimerkiksi maailmankaikkeuden synty, mutta ne hyväksytään kuitenkin.
Vaola kirjoitti: Jos ajatellaan mahdollisuutta jollekin vähänkin yliluonnolliselle tai muuten kummalliselle, tullaan mieluusti aina ajatelleeksi kärjistetysti jotain hyvin suurellista ja mahtipontista. Kuten juuri tämä maailmankaikkeuden synty.
Mutta tätä ajattelumallia toki tukee useimpien uskontojen luomisoppi, ja kuvaukset tuonpuoleisesta elämästä ja muusta mukavasta, eli ei ihme jos tuo vaihde menee hyvin helposti päälle.
Siis luomisopissa nimenomaan minut saa skeptiseksi se aukottomuus, jota tarjotaan vaillinaisten ja ristiriitaisten tieteenteorioiden tilalle. Olisihan se kivempi tietää jotain kuin sanoa tylsästi, ettemme tiedä kaikkea, emmekä ehkä koskaan saa selvillekään. Se onkin uskonnoissa se ärsyttävin piirre, että silmät kiinni rationalisointi poissulkien otetaan väitteitä todesta niiden itse väitteiden miellyttävyyden ja kaikenselittävyyden takia. Aivopestään ihmisiä laumoittain ja urautetaan heidän ajatuksenjuoksunsa. Ja vaikka nyt puhutaan "vaan" uskonnoista ja niihin liittyvästä rationalisoinnin puutteesta, vaaralliseksi sen touhun tekee se, että monet uskonnot tässä selitysten ja uskomustan tarjoilemisvimmassaan antavat selityksiä ihmisen elämäntilanteisiin hyvin laajakirjoisesti: ihmissuhteisiin, seksuaalisuuteen, ravintoon, pukeutumiseen, työntekoon, miehen ja naisen asemaan, politiikkaan... Pelottaa suunnattomasti se, että ihmisten rationalisointia kitketään tällä tavalla ja valjastetaan elämä kulkemaan jotain tiettyä rataa, jossa ihmisellä ei ole tilaa ymmärtää tapahtumien selityksiä.
)
), on lopulta parempi todeta erehtyneensä kuin jatkaa itsetyytyväisyydessään rypemistä eläen siinä omassa mielipidesäkissään. Siis yhteenvetona: minusta sen eron voi tiedostaa, seisooko jonkun näkemyksen takana siksi, että niin on tehnyt aiemmin (koska oman erehtymisen myöntäminen on epämiellyttävää) vaiko siksi, että jokin näkemys on todella tuntuu loogisimmalta.