Kerran tarttunut omaa lasta niskatukasta ja se todella rauhoitti tilanteen, tyttö ei enää hyppinyt silmille, lopetti äitinsä hakkaamisen kaukosäätimellä. En kaipaa sen pelon ja hämmennyksen näkemistä lapseni silmissä enää mieluiten koskaan mutta myönnän joka toinen päivä joutuvani hillitsemään itseäni jossain vastaavassa tilanteessa. Nyt jo vuos hillitty ja hillitty, käytössä puhe, varotus, ärräpäät, kiinni pitäminen, ns. pakkosylitys ja jäähytuoli. Ja toki kaikista toimivin eli lahjonta.
En hyväksy, mutta ymmärrän. Ja ymmärränkin vain sellasena hallitsemattomana inhimillisenä reaktiona. Ja kuuntelen vastaväitteitä ymmärrykselleni vain ja ainoastaan naisilta tai miehiltä, joilla on se temppuilemista aloitteleva lapsi tai lapsia. Muut väitelköön myöhemmin.
Alle yläasteikäisen ollessa kyseessä fyysistä kuritusta on aivan turha perustella minään johdonmukaisena kasvatuskeinona, beeässää. Pienen lapsen ei tarvitse oppia, että aikuinen saa lyödä. Tottakai lapsen tulee oppia, että huonosta käytöksestä tulee rangaistus, mutta rangaistuksen tulee olla jotain oikeasti inhottavan selkeää ja vituttavaa, ei pelkoa ja kipua.
Zeb kirjoitti:Ehkä tuo fyysinen kuritusmenetelmä voi jotenkin edes näennäisesti toimia niin kauan kuin lapsi on teini-iässä, mutta sen jälkeen muksu onkin jo täynnä uhmaa (ihan oikeutetustikin) ja tekee selän takana kaikki mitä ikinä on kielletty sekä alkaa todennäköisesti itsekin käyttää väkivaltaa.
Enpä tiedä, itseä on piesty oikein kunnolla "kasvattamisen" nimissä, enkä silti voisi kuvitellakaan ikinä olevani väkivaltainen ketään kohtaan. Ymmärrän, ettei tuollainen väkivaltainen kurittaminen voi olla mitään muuta kuin aikuisen kykenemättömyyttä käsitellä omia tunteitaan. Ne normaalit kurittamiset kuten pieni tukkapölly, tai koivunoksalla takamukselle olivat silloin ja edelleenkin mielestäni aiheellisia.
Tää unohtu. Haluan opettaa puolustautumisen jalon taidon kyllä skideilleni eli jos turpaan on tulossa niin varmasti on ok läiskiä takaisin. Enkä tietenkään halua lapsiltani turpaan, joten en mene läiskimään ensin.
Mä olen paljon miettinyt tuota lapsen vanhempaan kohdistuvaa pelkoa. Lapsi on tunteiltaan aikuiseen verrattuna, ja tietyltä kantilta mitattuna, yksinkertaisempi kapistus, joten ne tunteet joilla häntä ns. "hallitaan" ovat myös yksinkertaisempia, koska pieni ei pysty vielä ajattelemaan asioita samoin kuin aikuinen. Lapset ovat syntyjään itsekkäitä, ja se on vanhemman tehtävä opettaa ja kasvattaa heidät siitä huomioimaan myös ympäristöään. Lapsen tuntemukset pelon suhteenkin voivat olla hyvin erilaiset. Toisaalta lapsi ei osaa pelätä asioita, joita ehkä pitäisi, mutta saattaa kokea jonkin vähäpätöisemmän asian hyvin ahdistavana.
Olen tullut siihen tulokseen, että kannattaa pyrkiä ennemmin siihen tilanteeseen, jossa vanhempaan kohdistuva pelko on kuin vaihde, jonka saa napsaistua hetkeksi päälle äärimmäisessä tilanteessa. Kun lapsi menee kertakaikkiaan liian pitkälle, aikuinen hurjistuu, mutta myös leppyy tilanteen mentyä ohitse. Kun taas jatkuvalla pelolla hallitseminen on erittäin epäterve tapa kasvattaa lapsiaan. Tuohon tilanteeseen voisin kuvitella johtavan toistuvat liian rankat kasvatus- ja rankaisumenetelmät.
Olen muutaman kerran ollut tällaisessa tylsässä tilanteessa lasteni kanssa, tarttunut tukasta tai jotain vastaavaa. Olkoonkin, että tilanteet ovat silloin olleet hyvin hankalia muutenkin. Lapset ovat käyttäytyneet aivan pöyristyttävän huonosti ja useampi varoitus on jo annettu. Sillä kokemuksella, mikä siis mulla asiasta on, sanoisin näin: Kyseiset menetelmät ovat erittäin tehokkaasti ratkaisseet nuo yksittäiset akuutit tilanteet, mutta ovat aika tehottomia varsinaisen kasvatuksen kannalta, jossa kiinnekohdat ovat jossain muualla kuin tukan vetämisessä.
Minua on kyllä kuritettu ruumiillisesti muksuna paljon enemmän ja isommin, kuin nuo tukasta kiinnipitämiset tai pepulle läpsäisyt. Muistan hyvin noihin johtaneet tilanteet, ja ymmärrykseni on vanhempieni puolella. Ei ole noista mitään traumoja jäänyt. En kuitenkaan halua omille lapsilleni olla samanlainen, koska on tullut jo itsekin huomattua että tehokkaammat kasvatuskeinot ovat jossain muualla.
On hyvin tärkeää katsoa kokonaisuutta, jonka pitäisi jäädä plussan puolelle. Jos et kajoa lapseesi millään tavalla ruumiillisen kurituksen puitteissa, muttet myöskään koskaan kehu, keskustele, rakasta, aseta rajoja tai muuta vastaavaa, niin tuskin lapsesi kovin onnellisena kasvaa. En tietenkään tarkoita sitä, että esim. lapsen jatkuvan hakkaamisen voisi hyvitellä rakastamalla tarpeeksi, mutta olen sitä mieltä että on paljon haitallisempiakin kompastukiviä, mitä lastenkasvatukseen tulee, kuin se että vetää lastaan pari kertaa vuodessa tukasta. Kompastuskiviä, joilta eivät mitkään laitkaan suojaa.
"Never wrestle with a pig. You get dirty and besides the pig likes it. -George Bernard Shaw
Bluntly kirjoitti:Varsinkin kun nykykakaroiden ei tarvitse länsimaissa taistella selviytyäkseen ja heikoimmatkin saavat paljon isomman mahdollisuuden varttua aikuisiksi kuin esimerkiksi sata vuotta sitten.
Öööh - olet oikeasti sitä mieltä, että on huono juttu, että heikommatkin saavat paljon isomman mahdollisuuden varttua aikuisiksi kuin esimerkiksi sata vuotta sitten...?
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.
Vadim kirjoitti:Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.
Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.
Vadim kirjoitti:Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.
Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.
Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.
Vadim kirjoitti:
Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.
Entäs kukkahattutätien sukulaissielut?
En tiedä, kun en tunne kovin montaa. Ehkä tämä kukkahattutäti on jonkinmoinen mielikuvitushahmo, jota kohtaan tälläkin palstalla tunnettu inho kumpuaa erilaisista kastroivista naispuolisista auktoriteeteista, joita pikkupojan elämässä saattaa tulla vastaan.
Vadim kirjoitti:Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.
Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.
Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.
Himppu, sit en voikaan kaivaa kukkahattuani käyttöön, minä kun pidän nykynuorisosta.
Geetz kirjoitti:Kerran tarttunut omaa lasta niskatukasta ja se todella rauhoitti tilanteen, tyttö ei enää hyppinyt silmille, lopetti äitinsä hakkaamisen kaukosäätimellä. En kaipaa sen pelon ja hämmennyksen näkemistä lapseni silmissä enää mieluiten koskaan mutta myönnän joka toinen päivä joutuvani hillitsemään itseäni jossain vastaavassa tilanteessa. Nyt jo vuos hillitty ja hillitty, käytössä puhe, varotus, ärräpäät, kiinni pitäminen, ns. pakkosylitys ja jäähytuoli. Ja toki kaikista toimivin eli lahjonta.
En hyväksy, mutta ymmärrän. Ja ymmärränkin vain sellasena hallitsemattomana inhimillisenä reaktiona.
Minäkin oikeastaan ymmärrän tuossa mielessä, vaikken itse olekaan langennut. Mutta pikkusiskoni kohdalla olen muutaman kerran suuttunut vahingoista, mikä on vähintään yhtä paha asia. Ne kerrat pikkusiskonikin muistaa, vaikka ne kaikki tapahtuivat hänen ollessaan alle kolmivuotias. Silloinkaan en edes korottanut ääntäni, mutta oikeasti vihaisena ilmeisesti koko olemukseni on todella kauhistuttava, sillä Duuri-koirakin kerran aikoinaan, Nooni-pentua purtuaan, pakeni minua terassin alle piiloon, vaikken edes vaivautunut vilkaisemaankaan koko koiraa kotiin tullessani enkä sanonut sanaakaan, hain vain Noonin sisältä ja lähdin eläinlääkärikäynnille.
Vadim kirjoitti:Ehkä tämä kukkahattutäti on jonkinmoinen mielikuvitushahmo, jota kohtaan tälläkin palstalla tunnettu inho kumpuaa erilaisista kastroivista naispuolisista auktoriteeteista, joita pikkupojan elämässä saattaa tulla vastaan.
Mikä naispuolisista auktoriteeteista tekee niin kastroivia?
Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?
Se, että henkilö ei tiedosta itsellään traumoja, ei vielä tarkoita ettei hänellä niitä olisi. Käsittääkseni traumat ovat tyypillisimmillään hautautuneet alitajuntaan siten, että henkilö ei jokapäiväisessä elämässään niitä tiedosta, koska muuten ne haittaisivat elämää enemmän kuin piilossa pysyessään (jolloin ne toki myös haittaavat, mutta hetkellisemmin ja huomaamattomammin). Pelkäättekö kulkea kaduilla yksin yöllä? Pelkäättekö isoja eläimiä? Jännitättekö työhaastattelua? Traumat voivat tulla pinnalle mitä erilaisimmissa muodoissa ja joskus niiden ja niiden lähteen tunnistamiseksi saa nähdä kovastikin vaivaa.
En tietenkään tarkoita, että lapsena kuritetut olisivat jotenkin viallisia ihmisiä tai että kaikki olisi nyt menetetty. On varsin normaalia olla traumatisoitunut aiheesta tai toisesta, ja niinikään on normaalia olla itse tajuamatta sitä. Ja on tietenkin myös mahdollista, että osa porukasta ei ole kurittamisesta traumatisoitunut mitenkään - ihmisiä on erilaisia. Pistää vain silmään tuollainen kevyesti heitetty Muhun ei ainakaan mitenkään ole vaikuttanut -läppä, jolla saatetaan myöhemmin perustella myös omien lasten kurittamista, ja joka suurimman osan kohdalla todennäköisesti ei pidä paikkaansa.
Itseäni on kuritettu lapsena kerran (selkäsauna) ja teininä kerran (litsari), ja molemmista kerroista jäi jälki. Muistan tilanteet edelleen hyvin, ja olen sitä mieltä että kasvavan lapsen ei pidä joutua pelkäämään vanhempiaan sillä tavalla (pahinta tilanteissa oli luottamuksen menettäminen vanhempaan ja sietämättömän, irrationaalisen kauhun valtaan joutuminen - ei kipu sinänsä). Se ei vain ole hyväksi. Vaan tietenkin vahinkoja sattuu eikä kukaan ole vanhempana täydellinen. Olen sitä mieltä, että vanhempani tekivät selvän virheen (kumpikin yhden), mutta olen myös valmis antamaan sen heille anteeksi. En myöskään voi tietää, tulenko joskus itse tuon virheen toistamaan - mutta jos niin kävisi, en takuulla ainakaan selittelisi tekemisiäni sillä että on loppujen lopuksi ihan ok kurittaa lapsia.
prosessi kirjoitti:-- sillä Duuri-koirakin kerran aikoinaan, Nooni-pentua purtuaan, pakeni minua terassin alle piiloon, vaikken edes vaivautunut vilkaisemaankaan koko koiraa kotiin tullessani enkä sanonut sanaakaan, hain vain Noonin sisältä ja lähdin eläinlääkärikäynnille.
Edesmenny rotikkarouvani tuli mieleen, se oppi ilman minkäänlaista fyysistä kosketusta lukemaan räjähdystilani paremmin kuin kukaan... Me toimittiin yhteen ja se perustui johonkin muuhun kuin samaan kokoomme.
Jostain syystä uhmakkaan neitini kanssa uhmaava olemukseni ei toimi mitenkään. Se suoraan sanoen nauraa päin naamaa (mikään ei ole vttumaisempaa) ja oon pari kertaa teipannu suunsakin hermostuksissani. Nyt neiti pelkää sitten teippirullaa mut sehän sopii mulle. Rulla on hyvin esillä hankalina päivinä. Asia kauhistuttaa skidin isovanhempia, mutta uhkasin teipata ne ulos meidän elämästä, joten nykyään kauhistelevat vain mielessään. Ja muistutin, että sain ite selkääni siinä missä miehenikin, joten tyst ny ja hip hip omien asioiden pariin.
Mies taas ei ole koskaan kajonnut neitiin, mutta pelkkä mitätön murahdus saa uhma-apinan kipittämään huoneeseensa peiton alle. Sieltä sitten huudetaan ja vingutaan äitiä apuun kun isi on tuhma ja kaikkea. Eikä äiti mene, ei tule edes mieleen, äiti haluaisi mielummin lähettää tytön isin mukana töihin...
Psykotädit tietää sanoa, että äiti on se luotettavin ja turvallisin juuri nyt, joten äitille on purettava kiukut ja äitin seurassa uskalletaan kokeilla. Onhan se faktaa, että Känkkäränkkä-noita tulee yli kerran viikossa kutsumattomanakin. Se pitää vaan takoa omaan päähänsä niin kaikki menee helpommin.
Ei päätä tai pyllyä vuodatuksella koska meillä tiskataan nyt fairylla pikkuveljen sormia, argh.
EveryWoman kirjoitti:Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?
Se, että henkilö ei tiedosta itsellään traumoja, ei vielä tarkoita ettei hänellä niitä olisi. Käsittääkseni traumat ovat tyypillisimmillään hautautuneet alitajuntaan siten, että henkilö ei jokapäiväisessä elämässään niitä tiedosta, koska muuten ne haittaisivat elämää enemmän kuin piilossa pysyessään (jolloin ne toki myös haittaavat, mutta hetkellisemmin ja huomaamattomammin). Pelkäättekö kulkea kaduilla yksin yöllä? Pelkäättekö isoja eläimiä? Jännitättekö työhaastattelua? Traumat voivat tulla pinnalle mitä erilaisimmissa muodoissa ja joskus niiden ja niiden lähteen tunnistamiseksi saa nähdä kovastikin vaivaa.
Mä sanoin ettei jäänyt traumoja juuri sen vuoksi, ettei kukaan luule että täällä mä nyt itken ja valitan "aijai kun oli kurja lapsuus kun yhden kerran sain vyöstä ja kerran pari tukkapöllyä". Mä jopa sanoin että oisivat vaikka antaneet pari kertaa lisää piiskaa. Mä en siitä ois muuttunut kun ehkä parempaan suuntaan. Miten mä sun mielestä nyt syyllistän itteäni? Mä olin kamala kakarana, ei mua saatu käskyillä kuriin.
Luuletko että mun pitäsi nyt mennä psykiatrille puhumaan näistä "traumoista" tyyliin mä en tiedä että mulla on traumoja mutta ehkä sä jotain kehittelet ja avaat kato nää lukot? Ja en pelkää pimeää, en pelkää isoja koiria ja työhaastattelussa on normaalia jännittää. Sanot mitä sanot.
masa kirjoitti:Entä oletko tunnistanut jotain muita traumoja itsestäsi, jotka saattaisivat olla peräisin tuosta kurittamisestasi?
Olen tunnistanut sen, miten pahaa kurittaminen teki, mutta olen siinä mielessä huono esimerkki että asia on minulla tietoisella tasolla eikä hautautuneena. Mitä syvemmälle traumat hautautuvat, sitä vaikeammin tunnistettavissa muodoissa ne tulevat esiin (esim. työhaastattelupelko jne.). Muutenkin tässä tapauksessa vaikutuksien analysointi olisi aika tuulesta temmattua, kun minulla kurittamista tapahtui tosiaan lapsena vain kerran.
prosessi kirjoitti:
Mikä naispuolisista auktoriteeteista tekee niin kastroivia?
Katolinen kirkko on aikojensa alusta lähtien systemaattisesti polkenut naiseuden käsitettä, toisaalta vaistot toimivat kuten kuuluukin ja tästä aihetuu selkeä ristiriita tunnetasolla.
Kun sitä ei osaa kukaan (ei, ei edes ne naiset) käsitellä, tuntematon uhka luokittuu pelottavaksi asiaksi.
masa kirjoitti:Entä oletko tunnistanut jotain muita traumoja itsestäsi, jotka saattaisivat olla peräisin tuosta kurittamisestasi?
Keksin paremman esimerkin. Isälläni oli tapana silloin tällöin raivostua aivan silmittömästi typeristä asioista, jos perheen kesken ilmeni erimielisyyttä ja häneltä loppuivat argumentit. Ei usein, mutta toistuvasti. Se ahdisti minua kovasti, koska se raivo oli a) pelottavaa ja b) mielivaltaisesti ohjautuvaa, eli minulla ei ollut tiedossa keinoa millä isän saisi rauhoittumaan. Ainakaan mikään järkipuhe ei auttanut.
Vielä aikuisenakin läheisissä ihmissuhteissani (siis lähinnä parisuhteissa) tunnen sietämätöntä pahaa oloa, jos toinen suuttuu minulle ilman että ansaitsisin sen (siis esimerkiksi jonkin väärinkäsityksen seurauksena). Sellaisessa tilanteessa flippaan, taannun eräänlaiseksi eläimeksi, ja tuntuu siltä että menetän järkeni. Vaikka ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilanne on ihan laimea ja arkipäiväinen.
![:]](./images/smilies/icon_hymy.gif "Iso Hymy"){kind=icon}
