Kitinä

Ei ole pakko, jos ei halua. Lukioaikainen ystävättäreni tiesi jo silloin alkavansa vanhaksipiiaksi (meinasin kirjoittaa jäävänsä, mutta mitä "jäämistä" siinä on kun itse päättää. Korvataan samalla vanhapiika itsellisellä naisella). Tämä kaimani ei halunnut poikaystävää eikä parisuhdetta, eikä hänellä sellaisia ole nykyäänkään. Itsellisenä naisena asustelee omassa isossa asunnossa ja on töissä historianopettajana. Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen ihminen, ja tosi mukava.

Edith kirjoitti:

NuoriDaavid kirjoitti: Toisaalta jotkut seksiterapeutit sanovat, että parisuhteessa pitää joskus yhtyä, vaikka ei juuri sillä hetkellä itseä niin kauheasti innostaisikaan.

Niin. Tuo ja ne kaikki muut kompromissit. Parisuhteessa on paskoja puolia. Mutta kumminkin kai useimmat ihmiset haluavat parisuhteen. Miksi? Miksi minusta tuntuu, että parisuhteellisuudessa olisi enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Miksen minä voi olla niin kuin kaikki muut?

Kysymykseen 'Miksi?' on ainakin minun helppo vastata: Koska siinä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia ja ne huonotkin puolet ovat usein parempia kuin ne sinkkuuden hyvät puolet. Siis hieman kärjistäen.

Olet aavistuksen ristiriitainen puheissasi. Teksistä paistaa läpi, että toivoisit parisuhdetta, mutta sitten taas koet siinä olevan enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Minun veikkaukseni on, ettei sinulla ole koskaan ollut aidosti hyvää parisuhdetta...?

Edit: Myönnän kyllä että minuakin ahdistaisi jos partneri olisi jatkuvasti roikkumassa puntissa tai järjestelemässä sitä ja tätä eikä olisi lainkaan aikaa omille ystäville tai harrastuksille. Onneksi sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole tällä hetkellä.

Think kirjoitti: Olet aavistuksen ristiriitainen puheissasi. Teksistä paistaa läpi, että toivoisit parisuhdetta, mutta sitten taas koet siinä olevan enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Minun veikkaukseni on, ettei sinulla ole koskaan ollut aidosti hyvää parisuhdetta...?

Niin, johan mä olen sen sanonutkin, ettei ole ollut. Ja mä yritän selvittää itselleni, haluaisinko parisuhteen vai en.

Edith kirjoitti: mä yritän selvittää itselleni, haluaisinko parisuhteen vai en.

Todennäköisesti et saa sitä selville miettimällä. Kokeilemalla kyllä.

Edith kirjoitti: Ja mä yritän selvittää itselleni, haluaisinko parisuhteen vai en.

Näkisin, että sun pitää itse se elää. Ei sitä muuten hullua hurskaammaksi tule. Vaikea kuvitella, että yhden yritelmän jälkeen voisi pysyvää mielipidettä asiasta tehdä, ellei nyt sitten ole marginaalinen erakkoluonne. Jos siis usein asiaa pähkäilet, tuskin olet erakkoluonne, vaan näkisin seukkaushistoriasi valossa sinut ihmiseksi, joka tarvitsisi pidemmän ja vakaamman suhteen mielipiteen muodostukseen.

Voin olla myös väärässä.

Oikeanlaisen ihmisen kanssa on hurrjan kiva jakaa se aamukahvi, päivän lehti ja iltahetki ennen nukkumaanmenoa. Mutta, ei onnellisuus kuitenkaan vaadi parisuhdetta. Kyllä ihmisen on hyvä olla myös yksin.
Niin, ja kyllä mä koen omaavani vain yhden elämän, vaikka meitä onkin kaksi + koira. Ja se on ihan mun oma henkilökohtanen elämäni, vaikka se toinen tuleeki usein siihen väliin jos joku asia kiukuttaa, hymyilyttää, ahistaa, ilostuttaa tms... mutta pää-asia, että on se kokemus, ettei se toinen roiku. Että on tilaa olla, elää ja hengittää. Että voi olla omassa kotonaan niinku tykkää. Että ei koe huonoa omaatuntoa siitä, että on yksin makkarissa kirjaa lueskellen ja toinen makaa olkkarin sohvalla telkkarin ääressä. Mutta, yksi elämisen tapa sopii yhelle, toinen toiselle.

mustaenkeli kirjoitti:Oikeanlaisen ihmisen kanssa on hurrjan kiva jakaa se aamukahvi, päivän lehti ja iltahetki ennen nukkumaanmenoa.

Lomalla esimerkiksi mustakin varmasti. Esim. kesälomasuhteen voisin varmasti ottaa vastaan.

Mutta entä silloin, kun on kiirettä töissä, koulussa, harrastuksissa, kodinhoidossa tai missä milloinkin? Silloinkin pitäisi varmaan veelehteläisen mielestä priorisoida se jakaminen aika kärkeen.

Ja silloin kun vasta ollaan tutustumassa eikä vielä asuta yhdessä tai olla aikeissakaan asua yhdessä. Silloin pitää varta vasten matkustaa toisen luokse ihan vaan jakamaan. Kai silloinkin, kun olisi muutakin tekemistä tai silloinkin, kun se tuntuu velvollisuudelta.

Edith kirjoitti:Mutta entä silloin, kun on kiirettä töissä, koulussa, harrastuksissa, kodinhoidossa tai missä milloinkin? Silloinkin pitäisi varmaan veelehteläisen mielestä priorisoida se jakaminen aika kärkeen.

Silloin tässä taloudessa kyllä käytetään enemmänkin delegointia. Jos toinen on selkeästi enemmän stressaantunu töistä tai muuten enemmän työmaalla, kuin kotona, se toinen tekee kotitöitä. Jos kumpikaan ei keskeä kotosalla paljoa muutaku pyörähtää, sovitaan, että se viikon ainoa yhteinen vapaapäivä käytetään sitten yhdessä kotitöihin ja pussailuihin.
Kyllä täällä sitä kiirettä pyritään ymmärtämään ja vaikka kuinka vituttaisi, ettei toista kerkiä näkemään tai ettei toinen jaksa aina seurustella, vaan nukahtaa samantien olkkarin sohvalle television eteen kun töistä palaa.... sillon ei auta ku käyttää se aika vain ja ainoastaan itselleen. Silloin on parhaita hetkiä tehä semmosia juttuja, mistä vain ja ainoastaan itse itsekseen nauttii. Niitä asioita, mitä silloin sinkkuaikoina arvosti ja minkä vuoksi ei sinkkuna ollessaan liiemmin edes kaivannut parisudetta.

mustaenkeli kirjoitti:Mutta, ei onnellisuus kuitenkaan vaadi parisuhdetta.

Olen tavallaan samaa mieltä, mutta voisitko perustella miksei onnellisuus mielestäsi vaadi parisuhdetta (joillekin ei varmaan vaadikaan, mutta kaikki eivät ole samanlaisia)? Voin helpottaa (tai vaikeuttaa) perustelujasi sillä, että tietysti ihmisen olisi hyvä olla sinut itsensä kanssa, jotta voi antaa parisuhteellekin enemmän, mutta onnellisuus on mielestäni eri asia.

Tulen vallan mainiosti toimeen ihan yksinkin. Olen (ollut) niin ihan tyytyväinenkin elämääni, mutta ainakin omalle kohdalleni parisuhde tuo sen varsinaisen onnellisuuden. Tai ainakin täydentää sen sellaiseksi mitä sen pitäisikin olla.

Think kirjoitti:

mustaenkeli kirjoitti:Mutta, ei onnellisuus kuitenkaan vaadi parisuhdetta.

Olen tavallaan samaa mieltä, mutta voisitko perustella miksei onnellisuus mielestäsi vaadi parisuhdetta (joillekin ei varmaan vaadikaan, mutta kaikki eivät ole samanlaisia)?

Minä, lapseton, olen joskus miettinyt tätä asiaa yhtä lailla vanhemmuuden kautta. Siis miksi ihminen haluaa vanhemmaksi? Miksi ihminen haluaa parisuhteen? Tullakseen onnellisemmaksi? Kokeakseen merkityksellisyyttä? Päämäärähakuisuutta?

mustaenkeli kirjoitti:

Edith kirjoitti:Mutta entä silloin, kun on kiirettä töissä, koulussa, harrastuksissa, kodinhoidossa tai missä milloinkin? Silloinkin pitäisi varmaan veelehteläisen mielestä priorisoida se jakaminen aika kärkeen.

Silloin tässä taloudessa kyllä käytetään enemmänkin delegointia. Jos toinen on selkeästi enemmän stressaantunu töistä tai muuten enemmän työmaalla, kuin kotona, se toinen tekee kotitöitä. Jos kumpikaan ei keskeä kotosalla paljoa muutaku pyörähtää, sovitaan, että se viikon ainoa yhteinen vapaapäivä käytetään sitten yhdessä kotitöihin ja pussailuihin.
Kyllä täällä sitä kiirettä pyritään ymmärtämään ja vaikka kuinka vituttaisi, ettei toista kerkiä näkemään tai ettei toinen jaksa aina seurustella, vaan nukahtaa samantien olkkarin sohvalle television eteen kun töistä palaa.... sillon ei auta ku käyttää se aika vain ja ainoastaan itselleen. Silloin on parhaita hetkiä tehä semmosia juttuja, mistä vain ja ainoastaan itse itsekseen nauttii. Niitä asioita, mitä silloin sinkkuaikoina arvosti ja minkä vuoksi ei sinkkuna ollessaan liiemmin edes kaivannut parisudetta.

Lisäisin tähän vielä sen, että jos taas oma elämä on pidemmälläkin aikajaksolla vain sitä kiirettä töissä, harrastuksissa ja kodinhoidossa, niin voisiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Esimerkkinä vaikka se, että jos sinusta tuntuu, että parisuhde estää harrastuksiasi tai jotain muuta toimintaa, niin mihin tarvitset sitä parisuhdetta? Tietysti pitää tehdä niitä kompromisseja, mutta en minä ainakaan ole törmännyt sellaiseen tilanteeseen, jossa parisuhteen vuoksi tehty kompromissi on jäänyt jälkikäteen harmittamaan, koska "nyt jouduin luopumaan jostain tärkeästä". Tai jos joudunkin, niin saan tilalle jotain vähintään yhtä tärkeää.

Kaikkea ei voi saada. Aina vähän väliä sitä täytyy luopua jostain, mutta vastaavasti jotain tilallekin. Jos joudut tekemään parisuhteessa kompromissin, jossa joudut vain luopumaan, niin en puhuisi silloin kompromissista ollenkaan.

silsis kirjoitti: Minä, lapseton, olen joskus miettinyt tätä asiaa yhtä lailla vanhemmuuden kautta. Siis miksi ihminen haluaa vanhemmaksi? Miksi ihminen haluaa parisuhteen? Tullakseen onnellisemmaksi? Kokeakseen merkityksellisyyttä? Päämäärähakuisuutta?

Minä, toinen lapseton, olen joskus pohtinut tätä samaa. Väittäisin että se on varmaan vähän kaikkia noita. Missä suhteessa...se on sitten yksilökysymys.

Omalta kohdaltani en edes osaa vastata tuohon. Toisaalta ajattelen myös niin, että voisin varmasti elää koko elämäni ilman lapsia onnellisena, mutta en varmaankaan ilman parisuhdetta.

Think kirjoitti:Toisaalta ajattelen myös niin, että voisin varmasti elää koko elämäni ilman lapsia onnellisena, mutta en varmaankaan ilman parisuhdetta.

Sen verran läheisriippuvaisuutta (tai miksi sitä haluaakaan nimittää) itsessäni tunnistan, että pitkällä tähtäimellä olen onnellisempi suhteessa. Toivoisin joskus olevani riippumattomampi, mutta esimerkiksi sosiaalisen vastineen saaminen onnistuu kohdallani huomattavasti helpommin, luontevammin ja monitahoisemmin parisuhteessa.

Think kirjoitti:

mustaenkeli kirjoitti:Mutta, ei onnellisuus kuitenkaan vaadi parisuhdetta.

Olen tavallaan samaa mieltä, mutta voisitko perustella miksei onnellisuus mielestäsi vaadi parisuhdetta (joillekin ei varmaan vaadikaan, mutta kaikki eivät ole samanlaisia)? Voin helpottaa (tai vaikeuttaa) perustelujasi sillä, että tietysti ihmisen olisi hyvä olla sinut itsensä kanssa, jotta voi antaa parisuhteellekin enemmän, mutta onnellisuus on mielestäni eri asia.

No joo, olisi varmaan pitänyt lisätä, että minulle henkilökohtaisesti onnellisuus ei vaadi parisuhdetta. Onnellisuus koostuu monista elämän pienistä ja suurista asioista.
Se, että ihminen on sinut itsensä kanssa ja pystyy olemaan itsekseen, on toki helpottava asianhaara parisuhteessa elämiselle, mutta ei se vielä tarkoita sitä, että ihminen, joka osaa olla hyvin itsekseen, olisi välttämättä onnellinen.
Toki, jos ihminen elää itsekseen, on hänen elämässään toki (mielestäni) oltava mielellään jotain sellaista sisältöä, joka korvaa sen parisuhteenkaipuun. Hyvät ystävät, rakkaat perheenjäsenet tai lemmikkieläimet voivat olla tällaisia esimerkkejä... tai sellainen rakas harrastus, joka vie paljon aikaa, mutta menee silti elämässä kaiken edelle.
En ymmärrä, miksei ihminen voisi olla onnellinen myös ilman parisuhdetta, sillä voihan sitä olla onnetonkin parisuhteessa.

Think kirjoitti: voisin varmasti elää koko elämäni ilman lapsia onnellisena, mutta en varmaankaan ilman parisuhdetta.

Itse taas ajattelen, että voisin varmasti elää koko elämäni onnellisena ilman parisuhdetta, mutta en varmaankaan ilman lapsia. (Eikä niiden lapsien ole pakko olla edes biologisia...).

Think kirjoitti:jos oma elämä on pidemmälläkin aikajaksolla vain sitä kiirettä töissä, harrastuksissa ja kodinhoidossa, niin voisiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Esimerkkinä vaikka se, että jos sinusta tuntuu, että parisuhde estää harrastuksiasi tai jotain muuta toimintaa, niin mihin tarvitset sitä parisuhdetta?

Kaikkea ei voi saada. Aina vähän väliä sitä täytyy luopua jostain, mutta vastaavasti jotain tilallekin. Jos joudut tekemään parisuhteessa kompromissin, jossa joudut vain luopumaan, niin en puhuisi silloin kompromissista ollenkaan.

Juurikin näin. Tosin, jos se elämä on yhtä kiirettä ihan aikuisten oikeasti pidemmällä aikajaksolla töissä, harrastuksissa tms. Niin mielestäni se silloin kertoo jotain myös siitä parisuhteesta. Ihminen itse luo ja määrittää oman aikansa ja kiireensä. Ainakin pääosin. Mikäli pidemmälle aikajaksolle ei sille itse parisuhteelle jää aikaa, kyseenalaistaisin minäkin suuresti parisuhteen olemassaolon ja sen, miksi sille suhteelle ei ole aikaa. Pakenevatko parisuhteen osapuolet itseään tai sitä suhdetta sinne työmaalle tai harrastuksiin vai mikä on...? Eivätkä osaa muuten pysähtyä miettimään tilannetta tai viheltämään peliä poikki. Kyllä parisuhteessa mielestäni eletään ihan suhteen molempien osapuolten ehdoilla, sillai vastavuoroisesti ja huolehditaan myös toinen toisesta ja siitä jaksamisesta yms.

mustaenkeli kirjoitti: En ymmärrä, miksei ihminen voisi olla onnellinen myös ilman parisuhdetta,

Toki voi. Eivät kaikki sitä tarvitse tullakseen täysin onnelliseksi, kuten tässä ketjussa on jo moneen kertaan mainittukin.

mustaenkeli kirjoitti: Ihminen itse luo ja määrittää oman aikansa ja kiireensä. Ainakin pääosin. .

Ja nimenomaan priorisoi mikä asia on toista asiaa tärkeämpi. Ei siinä ole mitään vikaa jos esim. työ tulee ennen parisuhdetta, kunhan vaan molemmat sen aidosti hyväksyvät ja elävät myös niin.

Minun on aina ollut vaikea ymmärtää ihmisiä, joiden mielestä koetun onnellisuuden mittaamiseksi täytyy tehdä tarkkaa kirjanpitoa ja yhteenvetoa elämän eri osa-alueisiin kuluneista tunneista, päivistä sekä niiden toiminnallisesta sisällöstä.

Tiedä sitten, että perustuuko tuo johonkin perimätietona opittuun utopiaan tasapainoisen järjestelmällisestä elämästä, josta poikkeaminen on lähtökohtaisesti pahasta. Oli miten oli, niin kyseiseen ajattelutapaan kuulunee ahdistua välittömästi tasapainon järkkyessä, riippumatta siitä, että koostuuko tuo tasapaino tasaisen tylsästä arjesta vai maanisesta tylsyyden karttelusta. Ahdistumisen tason ylittäessä sallitun rajan on toki hyvä niitä syyllisiäkin asiantilaan löytyä, jotta voi kitkeä moiset haittatekijät pois elämänpiiristään.

Olisi mielenkiintoista tietää, että minkälaisissa tilanteissa ihmiset huomaavat merkitä siihen aivojen negatiivisuuslokerossa sijaitsevaan pieneen mustaan kirjaseen ne kerrat kun ovat joutuneet sovittelemaan ajankäyttöään totutusta poikkeavasti. Tuleeko merkintä helpommin silloin, kun ajankäytön sovittelun tarve tulee ulkoapäin vai silloin, kun ajankäytön sovittelun tarve on ensisijaisesti omista intresseistä lähtöisin.

edit: tuplaviesti pois

Think kirjoitti:
Oman elämän jakaminen on tosiaan muutakin kuin sen arjen jakamista. Jakaminen on myös sitä, että keskustellaan niistä kummankin ajatuksista, toiveista ja haaveista. Jutellaan päivän uutisista ja tapahtumista sekä tietysti siitä omastakin elämästä. Ainakin itse olen huomannut, että välillä puhutaan enemmän työasioista ja sen sellaisista, kun taas toisinaan enemmän ulkopuolisista tekijöistä kuiten juuri maailman tapahtumista.

Toisen elämään osallistuminen taas edellyttää sitä, että on kiinnostunut siitä mitä toinen haluaa kertoa tai mistä hän on kiinnostunut. Kaikesta ei tietenkään voi, eikä tarvitsekaan olla kiinnostunut. Osallistuminen voi tietysti olla pyyteetöntä esimerkiksi siinä mielessä, että haluaa tehdä toiselle illallisen valmiiksi juuri silloin kun toisella on ollut rankka työpäivä. Tavallaan hyvin arkisia asioita, mutta toisaalta myös sen toisen elämään osallistumista mitä suuremmassa määrin.

Jakamisen ja osallistumisen pitäisi olla jollain tasolla tasapainossa, sillä toisen dominoidessa suhdetta, se kaatuu aikanaan omaan mahdottomuuteensa. Parisuhdetta kun on aika vaikea kuvitella kovin antoisaksi, jos toinen noista elementeistä puuttuu.

Se on sitten ihan eri asia, jos ei halua kertoa kenellekään mitä tänään kuuluu tai mitä erilaisista asioista ajattelee. Sitten onkin parempi olla yksin.

Tässä oli mielestäni aika hyvä kiteytys alkuperäiseen kysymykseen.

NuoriDaavid kirjoitti:Kysymys: onko (toivottavasti) muilla koskaan sellaista tunnetta, että ei jaksaisi kuunnella puolisoaan vaan haluaisi olla omassa rauhassa?

No on toki. Miksi sitäkin ei voi sanoa ja kertoa miksi nyt just ei jaksa kiinnostua ja mikäli mahdollista kertoa myös milloin olisi valmis asiaan palaamaan. Eri asia sitten jos ikinä ei toisen jutut kiinnosta, silloin taas on syytä miettiä onko suhteessa ollenkaan oikean ihmisen kanssa..

Vaola kirjoitti:

Edith kirjoitti:Yksi ihminen, jota kerran tapailin ja joka oli laillani kokematon ihmissuhteissa sanoi minulle, joka olin hänelle väärä ihminen ja hänkin minulle, mutta sen tajusin vasta myöhemmin, no, siis hän sanoi, että hänellä oli se olo, että kun tapasi minua, hän olisi mielellään ollut kotona lukemassa kirjaa, mutta kun oli kotona lukemassa kirjaa, hän ajatteli, että olisi voinut olla vaikka minun kanssani kaupungilla. Ja mä niin ymmärrän. Miksi asia niin usein menee noin?

Mun mielestä tuo kuulostaa vähän siltä, että kokee kaipaavansa jonkun vierelleen, seuraksi, muttei välttämättä juuri sitä tiettyä ihmistä.

Ihan täsmälleen sama ajatus tuli mullekin tästä.

Edith kirjoitti:Miksi minusta tuntuu, että parisuhteellisuudessa olisi enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Miksen minä voi olla niin kuin kaikki muut?

Elämä antoi, elämä otti, tyydy siihen Hottentotti. Kaikkia ei vain ole luotu elämään totutun kaavan mukaan. Jos et voi olla kuten muut niin eihän sinun siis tarvitsekaan. Et voi sen enempää itseäsi kuin toistakaan pakottaa muuttumaan toisenlaiseksi, sellaiseksi mitä et oikeasti ole / haluakaan olla.

Edith kirjoitti:Ja silloin kun vasta ollaan tutustumassa eikä vielä asuta yhdessä tai olla aikeissakaan asua yhdessä. Silloin pitää varta vasten matkustaa toisen luokse ihan vaan jakamaan. Kai silloinkin, kun olisi muutakin tekemistä tai silloinkin, kun se tuntuu velvollisuudelta.

Think kirjoitti:Jos taas oma elämä on pidemmälläkin aikajaksolla vain sitä kiirettä töissä, harrastuksissa ja kodinhoidossa, niin voisiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Esimerkkinä vaikka se, että jos sinusta tuntuu, että parisuhde estää harrastuksiasi tai jotain muuta toimintaa, niin mihin tarvitset sitä parisuhdetta? Tietysti pitää tehdä niitä kompromisseja, mutta en minä ainakaan ole törmännyt sellaiseen tilanteeseen, jossa parisuhteen vuoksi tehty kompromissi on jäänyt jälkikäteen harmittamaan, koska "nyt jouduin luopumaan jostain tärkeästä". Tai jos joudunkin, niin saan tilalle jotain vähintään yhtä tärkeää.

Niin, jos se tuntuu joskus epämiellyttävältä velvollisuudelta, sen voi välttää ja siitä pitää pystyä sanomaan. Jos ei pysty tai jos tapaaminen ja / tai kompromissien teko aina tuntuu velvollisuudelta niin päästään taas siihen jo aiemmin esitettyyn kymysykseen: Olenko ollenkaan oikean ihmisen kanssa?

Think kirjoitti:Kaikkea ei voi saada. Aina vähän väliä sitä täytyy luopua jostain, mutta vastaavasti jotain tilallekin. Jos joudut tekemään parisuhteessa kompromissin, jossa joudut vain luopumaan, niin en puhuisi silloin kompromissista ollenkaan.

Erittäin hyvin sanottu siellä takana!

Loppu yhteenvetona. Ihminen itse määrittelee onnellisuutensa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää onnellisuudelle ja jos jotain yritelmiä onkin niin eivät ne ainakaan ole suoraan sidoksissa parisuhteeseen tai ilman parisuhdetta elämiseen. Toiselle vain pari suhdetta on parempi kuin parisuhde.

Jaan aina ja kaikille.

Tuosta vanhemmuudesta...miksi ihminen haluaa vanhemmaksi jne.
En kyllä tiedä. Rankkaa hommaa, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Ja toista lasta kovasti mietitään. Tosin mie oon sanonu ettei ennen kuin sukunimi on vaihtunut

Kesken tämän viestin kirjoittamisen, tyttäreni tuli pussaamaan minua. Do I need to say more? Nyt pitää mennä leikkimään

Karvainen adoptiolapseni leikkii irtirepimällään norsunpäällä. Sanomattakin selvää, että tätä se täyttymys on.

Ann kirjoitti:Karvainen adoptiolapseni leikkii irtirepimällään norsunpäällä. Sanomattakin selvää, että tätä se täyttymys on.

Ai perkele sun kanssas