Mitä vedätte suruun?
-
Geetzu
Mä sorrun myös aina tupakkaan kun on jollain tavalla vaikeaa. Mulla se tosin ei lopu kuin seinään mielen parantuessa. Nyt lakossa taas muutaman viikon, seuraavaa repsahdusta odotellessa... Ton kessuttelun antaa itelleen helpommin anteeks ku viinan, dunno why.safi kirjoitti:Silloin kun olen oikein surullinen, vittuuntunut tai muuten vaan stressaantunut niin alan yleensä tupakoida. Ihme juttu, mutta se tuntuu joka kerta helpottavan ja sitten kun ikävät asiat on ohitettu, niin röökin vetäminen loppuu yleensä siihen.
-
ComeBack
Rakas yönritari,
minä häivytän suruani seuraavilla asioilla: punttien nostelu, hyvä kirja/elokuva/sarjakuva, nukkuminen, naiminen/runkkaus ja tietysti omin käsin tehty hyvä, maittava ateria, joka on kauniisti katettu.
Alkoholia käytän vain ilooni, sillä olen huomannut, että viuna tekee vaan vieläkin surullisemmaksi, kiitos krabbiksen.
Muista, että oikea alakulo eroaa kyllä itseinhosta.
minä häivytän suruani seuraavilla asioilla: punttien nostelu, hyvä kirja/elokuva/sarjakuva, nukkuminen, naiminen/runkkaus ja tietysti omin käsin tehty hyvä, maittava ateria, joka on kauniisti katettu.
Alkoholia käytän vain ilooni, sillä olen huomannut, että viuna tekee vaan vieläkin surullisemmaksi, kiitos krabbiksen.
Muista, että oikea alakulo eroaa kyllä itseinhosta.
-
Yönmustaritari
Joop. Eipä siinä, että pääosa ruokavaliosta on nyttemmin ollut pääosin kahvia ja sikarin pöllyjä ei vielä tee mieli syödä lainkaan.Geetzu kirjoitti:Ton kessuttelun antaa itelleen helpommin anteeks ku viinan, dunno why.
Sanovat, että pitää avautua ja puhua jollekin. No minäpä soitin äskooässälle ja aloin kyselemään lineaarijohteita. Höpötettiin teknisen asiantuntijan kanssa pitkä tovi eri merkeistä ja, että mikä malli käyttöön sopisi. Lupasivat vielä näytekansiotkin huomiseksi.
Kaduttaako nyt? En ole ihan varma, koska olihan siinä hetkensä. Kyllä minä edelleenkin vielä mietin, että olisinko aluperin lähtenyt tähän reissuun ollenkaan mukaan jos seuraukset ovat nämä. Alunperin ne kyllä aavistin mitä tuleman mahdollisesti pitää, koska niiltähän minä olen itseäni tarkoin aiemminkin suojellut. Nyt kun sille tielle tuli lähdettyä ja näpit paloivat niin saahan sitä taas ehkä ensi kerraksi miettiä asiaa vielä hetken pidempään.
Testattu, toimii! Myös työpaikalla, jonka kellarista löytyy lastauslaituri. Tavarantoimittajilla piisas ihmeteltävää.segma kirjoitti:Seuraavalla kerralla kun tulee oikeasti joku kunnon angstisurumasennuspaska, niin otan ja laitan vaatteet päälle, kävelen keskelle metsää (ei ole vaikeaa, asun keskellä metsää) ja huudan suoraa huutoa niin kauan että a.) keuhkot repeävät b.) äänihuulet repeävät c.) vitutus laskee d.) kaikki kolme edellistä.
Kunnon itkeminen auttaa, kuten Ann jo totesikin. Känni ei toimi mulla, pahentaa vaan fiilistä. Surullisena ja masentuneena kannattaa olla kiltti itselleen, syödä hyvin, pitää itsensä puhtaana ja lämpimänä, nukkua ja liikkua riittävästi, hemmotella itseään. Ei sitä kuitenkaan kukaan muu tee.
...
-
EveryWoman
- Kitisijä
- Viestit: 5729
- Liittynyt: 15.08.2005 21:45
Joo en minäkään suosittele suruun viinaa (enkä kyllä juuri mihinkään muuhunkaan, joten se siitä).
Kun elämä potkii minua päähän, yritän päin vastoin pysyä mahdollisimman selväjärkisenä, jotta surussa rypeminen onnistuisi mahdollisimman hyvin. Aivan: en yritä lähteä surua pakoon, en unohtaa sitä, enkä turruttaa sitä, vaan kokea sen niin kirvelevänä kuin suinkin mahdollista. Mietin (jopa kirjoitan ylös) kerta toisensa jälkeen läpi kaikki ne asiat, joiden vuoksi olen surullinen, kaiken mikä tilanteeseen johti ja kaikki sen kuviteltavissa olevat ikävät seuraukset, ja kidutan itseäni niiden ajattelemisella. En yritä järkeillä tai estää itseäni suurentelemasta asiaa - pikemminkin yritän paisuttaa sen niin kauheaksi ja ahdistavaksi kuin vain osaan. Jatkan tätä niin kauan kuin jaksan.
Temppu on siinä, että yleensä tuollaista ei jaksa kovin kauan. Sitten kun väsyy ja putoaa takaisin normisuremisen tasolle, se ei tunnukaan enää missään. Hyvin pian tämän jälkeen olen useimmiten jo valmis haistattamaan pitkät paskat koko jutulle ja jatkamaan elämääni sen parempiin puoliin keskittyen. Toki suru tulee aina välillä takaisin, mutta kerta kerralta lievempänä, ja sellaisena ettei se enää hankaloita elämää.
Ja huom.! Toimin näin ainoastaan silloin, kun olen surullinen jonkin kertaluonteisen tapahtuman vuoksi, johon ei enää voi vaikuttaa, esim. ero tai jonkun kuolema. En siis silloin kun minulla on ratkaisua vaativa, elämä haittava ja jatkuva ongelma, esimerkiksi jonkun läheisen alkoholismi. Ongelmanratkaisussa tästä menetelmästä ei ole mitään hyötyä. Ratkaisut tehdään ensin, ja jos niistä seuraa surutyövaihe, siihen tästä hommelista voi olla apua (en tiedä kuinka paljon riippuu henkilöstä).
Kun elämä potkii minua päähän, yritän päin vastoin pysyä mahdollisimman selväjärkisenä, jotta surussa rypeminen onnistuisi mahdollisimman hyvin. Aivan: en yritä lähteä surua pakoon, en unohtaa sitä, enkä turruttaa sitä, vaan kokea sen niin kirvelevänä kuin suinkin mahdollista. Mietin (jopa kirjoitan ylös) kerta toisensa jälkeen läpi kaikki ne asiat, joiden vuoksi olen surullinen, kaiken mikä tilanteeseen johti ja kaikki sen kuviteltavissa olevat ikävät seuraukset, ja kidutan itseäni niiden ajattelemisella. En yritä järkeillä tai estää itseäni suurentelemasta asiaa - pikemminkin yritän paisuttaa sen niin kauheaksi ja ahdistavaksi kuin vain osaan. Jatkan tätä niin kauan kuin jaksan.
Temppu on siinä, että yleensä tuollaista ei jaksa kovin kauan. Sitten kun väsyy ja putoaa takaisin normisuremisen tasolle, se ei tunnukaan enää missään. Hyvin pian tämän jälkeen olen useimmiten jo valmis haistattamaan pitkät paskat koko jutulle ja jatkamaan elämääni sen parempiin puoliin keskittyen. Toki suru tulee aina välillä takaisin, mutta kerta kerralta lievempänä, ja sellaisena ettei se enää hankaloita elämää.
Ja huom.! Toimin näin ainoastaan silloin, kun olen surullinen jonkin kertaluonteisen tapahtuman vuoksi, johon ei enää voi vaikuttaa, esim. ero tai jonkun kuolema. En siis silloin kun minulla on ratkaisua vaativa, elämä haittava ja jatkuva ongelma, esimerkiksi jonkun läheisen alkoholismi. Ongelmanratkaisussa tästä menetelmästä ei ole mitään hyötyä. Ratkaisut tehdään ensin, ja jos niistä seuraa surutyövaihe, siihen tästä hommelista voi olla apua (en tiedä kuinka paljon riippuu henkilöstä).
-
Yönmustaritari
Kyllähän se Bruce Fisher näköjään tunnetaan monessakin paikassa.Yönmustaritari kirjoitti:Piristävä tilanneanalyysi.
http://www.kirkkonummenseurakunnat.net/ ... Fisher.pdf
http://www.nyyti.fi/linkit_ja_artikkeli ... isuhde.htm
http://www.yle.fi/opinportti/kortit/ela ... paja.shtml
Hauska tyyppi. Pidin tuosta läpästä "Rakkaus on lämmin tunne, jota kohdistat ihmiseen, joka vastaa neuroottisiin tarpeisiisi"
http://www.miessakit.fi/index.php?mid=238
-
SaintJohnPerse
Jos käsitin oikein, niin sullehan on käynyt juuri sillä tavalla, kun mulle tässä pari kertaa. Pieni aavistus tulevasta, lähden mukaan leikkiin, hetken kivaa, poltit näppisi. Mutta oliko se sen arvoista? Oli kai niitä hyvikin hetkiä (toivonmukaan?)Yönmustaritari kirjoitti:
Kaduttaako nyt? En ole ihan varma, koska olihan siinä hetkensä. Kyllä minä edelleenkin vielä mietin, että olisinko aluperin lähtenyt tähän reissuun ollenkaan mukaan jos seuraukset ovat nämä. Alunperin ne kyllä aavistin mitä tuleman mahdollisesti pitää, koska niiltähän minä olen itseäni tarkoin aiemminkin suojellut. Nyt kun sille tielle tuli lähdettyä ja näpit paloivat niin saahan sitä taas ehkä ensi kerraksi miettiä asiaa vielä hetken pidempään.
Vittu, mitä sitä katumaan? Niin kä joskus! Vedä viinaa, lutkaile hetki, chillaa itseksesi, vihaa toista/omaa "tyhmyyttäsi" (miksi lähdin tähän mukaan vaikka tiesin, että tässä käy näin), opi virheistäsi tulematta kuitenkaan liian kyyniseksi.
Olen minäkin paras neuvomaan näissä asioissa...
-
Edith
-
SaintJohnPerse
Hei; Toi sattui! En ole lukenut ko. palstaa, mutta voin kuvitella.Edith kirjoitti:Joo-o, hei! Sulle tarttis ehdottomasti perustaa Kitinään oma osasto, jossa neuvoisit sydämenasioissa. Silleen niinks Kata Kärkkäinen aikoinaan Trendi-lehdessä!SaintJohnPerse kirjoitti: Olen minäkin paras neuvomaan näissä asioissa...
Oikeasti olen syvällinen ja kunnollinen ihminen, ihan totta!
-
Yönmustaritari
Luulin eilen, että meni jo paremmin mutta taidan sittenkin olla Tri Elisabeth Kubler-Rossin mukaisessa järjestelmässä vasta vaiheessa neljä, jonka lainaan tähän.
´Vaihe 4. Surun neljännessä vaiheessa päästämme lopullisesti irti. Tämä vaihe on "pimeyttä ennen sarastusta". Tässä vaiheessa käydään paljon sisäistä vuoropuhelua elämän tarkoituksesta. Tämä on henkilökohtaisen kasvun vaihe vahvemman identiteetin rakentamiseksi. Ihmiset, jotka ovat tietoisia tästä vaiheesta, pääsevät sen yli paljon helpommin. Heitä rauhoittaa tieto siitä, että koetulla depressiolla on tarkoitus eikä se kestä kauan´
Helpotus sinänsä jos ei kestä kauan. Eilen illalla oli ihan hyvä olla musiikkia, joka muuten pääosin pysyy melko hempeänä eli ei särökitaraa nyt kiitos, kuunnellen. Untakin taisin saada musiikista huolimatta kohtuullisen hyvin. Heräsin kuitenkin unesta yöllä jossain klo 03:00 tietämillä enkä oikein saanut enää nukutuksi. Kävin vähän juomassa ja muuta mutta pääosin tuli vain pyörittyä olohuoneen patjalla ehkä vartin tajuttomuustilojen välillä. Kellon soittaessa aamulla en kaikesta huolimatta millään olisi halunnut vääntyä ylös. Olisi tehnyt mieli vain jäädä makaamaan ja ihmettelemään, että mitä hittoa nyt oikein pitäisi tehdä. Rutiinin omaisesti kuitenkin ylös kahvin keittoon mutta siinä vaiheessa alkoi seinää kaatua niskaan. Oksennusreaktiot ja kylmät väreet kestää minkä kestää mutta esim. 25 km aamuisesta työmatkasta minulla ei ole mitään muistikuvia. Mitköhän mietin. Tämä päivä töissä ei taida taas olla kovin tehokas.
Puhutaan surun aiheuttamasta fyysisestä kivusta ja kyllähän allekirjoittanut siihen nimensä alle vetää. Mahan sekaisuus nyt voi olla johdannainen siitä, että ei ole tullut syötyä kolmeen päivään juuri mitään mutta ahdistava pakotus rintakehässä tullaan tällä päivämäärällä laskemaan surun aiheuttamaksi fyysiseksi kivuksi.
Minulla olisi ollut vielä sanottavaa, joihin loppujen lopuksi olisin saanut ehkä saanut vastaukseksi aha, jaa, vain niin tms. Koska mikään ei mitään enää mutta ei sitä kannata siis tehdä. Loppujen lopuksi siinä kait vain pahentaa asiaa jos pui menneitä jotain tapahtumia, jotka pystyisi ehkä löyhällä teorialla perustelemaan, siirtämään toisen syyksi tai pyytämään ne anteeksi?
´Vaihe 4. Surun neljännessä vaiheessa päästämme lopullisesti irti. Tämä vaihe on "pimeyttä ennen sarastusta". Tässä vaiheessa käydään paljon sisäistä vuoropuhelua elämän tarkoituksesta. Tämä on henkilökohtaisen kasvun vaihe vahvemman identiteetin rakentamiseksi. Ihmiset, jotka ovat tietoisia tästä vaiheesta, pääsevät sen yli paljon helpommin. Heitä rauhoittaa tieto siitä, että koetulla depressiolla on tarkoitus eikä se kestä kauan´
Helpotus sinänsä jos ei kestä kauan. Eilen illalla oli ihan hyvä olla musiikkia, joka muuten pääosin pysyy melko hempeänä eli ei särökitaraa nyt kiitos, kuunnellen. Untakin taisin saada musiikista huolimatta kohtuullisen hyvin. Heräsin kuitenkin unesta yöllä jossain klo 03:00 tietämillä enkä oikein saanut enää nukutuksi. Kävin vähän juomassa ja muuta mutta pääosin tuli vain pyörittyä olohuoneen patjalla ehkä vartin tajuttomuustilojen välillä. Kellon soittaessa aamulla en kaikesta huolimatta millään olisi halunnut vääntyä ylös. Olisi tehnyt mieli vain jäädä makaamaan ja ihmettelemään, että mitä hittoa nyt oikein pitäisi tehdä. Rutiinin omaisesti kuitenkin ylös kahvin keittoon mutta siinä vaiheessa alkoi seinää kaatua niskaan. Oksennusreaktiot ja kylmät väreet kestää minkä kestää mutta esim. 25 km aamuisesta työmatkasta minulla ei ole mitään muistikuvia. Mitköhän mietin. Tämä päivä töissä ei taida taas olla kovin tehokas.
Puhutaan surun aiheuttamasta fyysisestä kivusta ja kyllähän allekirjoittanut siihen nimensä alle vetää. Mahan sekaisuus nyt voi olla johdannainen siitä, että ei ole tullut syötyä kolmeen päivään juuri mitään mutta ahdistava pakotus rintakehässä tullaan tällä päivämäärällä laskemaan surun aiheuttamaksi fyysiseksi kivuksi.
Minulla olisi ollut vielä sanottavaa, joihin loppujen lopuksi olisin saanut ehkä saanut vastaukseksi aha, jaa, vain niin tms. Koska mikään ei mitään enää mutta ei sitä kannata siis tehdä. Loppujen lopuksi siinä kait vain pahentaa asiaa jos pui menneitä jotain tapahtumia, jotka pystyisi ehkä löyhällä teorialla perustelemaan, siirtämään toisen syyksi tai pyytämään ne anteeksi?
-
ninnithequeen
-
Yönmustaritari
Mä vaan veikkaan. Enhän minä tiedä. Voi tämä olla vielä ensimmäistä vaihettakin. Vaihe 2(viha) on minusta toki ollut kovin laimea jos sitä on edes ollut. Toisaalta minulla on semmoinen perusvitutus yleensä aina päällä ettei sitä ehkä ole noteerattu niin.ninnithequeen kirjoitti:Aika hyvin jos herra on jo nyt vaiheessa neljä. Mulla siihen meni melkein vuosi.
Jaksuja muru. Kyl se siitä.
EDIT: Tuo surun aiheuttama fyysinen kipu on kyllä totta. Sitä en toivo edes pahimmalle vihamiehelleni, sen verran kamalaa se on.
Vaihe 1. Ensimmäinen reaktio menetyksen tunteeseen on kieltäminen. Vaiheeseen liittyy usein emotionaalinen shokki, tunteiden puuttuminen ja tunteiden kieltäminen "ehkä kaikki on vain pahaa unta".
-
SingleMalt
-
Geetzu
Joskus tuntuu, että tohon ykköseen palautuminen on järkyttävän lyhyen matkan päässä...Yönmustaritari kirjoitti:Vaihe 1. Ensimmäinen reaktio menetyksen tunteeseen on kieltäminen. Vaiheeseen liittyy usein emotionaalinen shokki, tunteiden puuttuminen ja tunteiden kieltäminen "ehkä kaikki on vain pahaa unta".
-
Edith
Eikun onhan Katakin älykäs ihminen ja tietää paljon ihmissuhteista. Oikeesti. Ei ollut tarkoitus satuttaa. Se Katan palsta oli hyvä ja mua harmittaa vieläkin, että se loppui.SaintJohnPerse kirjoitti:Hei; Toi sattui! En ole lukenut ko. palstaa, mutta voin kuvitella.Edith kirjoitti:Joo-o, hei! Sulle tarttis ehdottomasti perustaa Kitinään oma osasto, jossa neuvoisit sydämenasioissa. Silleen niinks Kata Kärkkäinen aikoinaan Trendi-lehdessä!SaintJohnPerse kirjoitti: Olen minäkin paras neuvomaan näissä asioissa...
Oikeasti olen syvällinen ja kunnollinen ihminen, ihan totta!
-
Yönmustaritari
Illalla oli taas ihan hyvä olla. Ensin vähän treeniä iltatuimaan sitten lukemista ja musiikin kuuntelua keksiyölle asti. Tuntui ihan siltä, että kunnossa ollaan. Nukuin jopa yhtenäisesti aamuun asti mutta aamut on edelleen vähän huonoja. Kakomisreaktioita kuitenkin vain pari, jotka piti yskäistä suht varovasti ettei tule housupyykkiä. Sitten pimeässä keittiössä kahvia juodessa alkaa taas pakottava puristus etenenmään rintakehästä, mikä jatkuu aina siihen asti, kunnes saan auton käyntiin ja painan liikenteeseen. Matkasta ei taas paljon musitikuvia. Radiosta tuleva hömppä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä mitään musitijälkeä. Ainoastaa sopivan raflaava soitanta herätti jossain Espoon tienoita lähestyttäessä. Siitä sitten omaa kuutioon istumaan ja näpertämään josko saisi jotain aikaiseksi. Tämä on oikeasti kaikista pahin paikka olla. Töissä ei ole oikein mitään mihin keksittyä vaan mielessä pyörii vaan muut asiat. Sitten heti kun täältä pääsee pois niin olo paranee huomattavasti. Tällä työtahdilla pitäisi antaa itselle lopputili.
Välillä kuitenkin tuntuu, että vaan ylireagoin ja liioittelen koko asiaan. Aikansa voisi käyttää muuhunkin eikä itsensä voivotteluun.
Gis tuossa aiemmin oli oikeassa. Välillä tuntuu, että olisi palannut takaisin ykkäsvaiheeseen tai, että osa kakkosvaiheesta puskisi vielä takaisin. Tämä siis vain tiettyinä hetkinä mutta tuntuu kyllä, että ei minua tällaista varten ole rakennettu.Geetzu kirjoitti: Joskus tuntuu, että tohon ykköseen palautuminen on järkyttävän lyhyen matkan päässä...
Välillä kuitenkin tuntuu, että vaan ylireagoin ja liioittelen koko asiaan. Aikansa voisi käyttää muuhunkin eikä itsensä voivotteluun.
Nauti nyt siitä rypemisestä niin kauan kuin pystyt. Myöhemmin se on sitten vaikeampaa, ja saattaa joutua jopa lähestymään asiaa analyyttisen asiallisesti. Itselleni olen antanut aina luvan suremiseen, koska tiedän ettei se kestä kuitenkaan ikuisesti. Vitutus tuntuu usein kestävän kauemmin.Yönmustaritari kirjoitti:Välillä kuitenkin tuntuu, että vaan ylireagoin ja liioittelen koko asiaan. Aikansa voisi käyttää muuhunkin eikä itsensä voivotteluun.
Nyt penikseni on fantastinen!
-
Yönmustaritari
-
Yönmustaritari
Periaatteessa pelkää vähän tehdä asioita, jotka toisen kanssa koetuista hetkistä muistuttaa. Kaikki paikat ja asiat joissa on yhdessä käyty tai jotka on yhdessä koettu tekee melko lailla pahaa käydä tai kokea uudestaan.
Tähän riittää ihan ajaa autolla samasta paikasta, jossa muistaa toisen sanoneen tai tehneen jotain, mikä on jäänyt mieleen. Ihmettelen vain miten se toimii vain hyvien muistojen kohdalla. Jos em. tapaus johtaa huonompilaatuiseen muistoon tulee melko pian sen jälkeen tilalle jokin korvaava hyvä muisto samassa paikassa tai verrattavissa olevaan kellonaikaan. Nämäkin paikat, ajat ja niistä johtuvat muistelot on kait hyvä käydä läpi aika pian, ettei jäisi kummittelemaan pdiemmäksi aikaa? Jos se on tullakseen niin parempi hoitaa se pois alta nyt eikä myöhemmin. Se ei varmaankaan ole kovin paljon helpompaa myöhemminkään? Kohtaa pelkosi!
Sekin ottaa nuppiin, että vaikka kupoli tajuaa syyt, seuraukset ja lopputuloksen, että näin on hyvä tai parempi mutta jokin kehossa naputtaa vastaan, että nyt ei kaikki kuitenkaan ole ok ja että kyy-yyllä se edellinen tila olisi sittenkin ollut parempi. Nih. Että mikäs tähän ristiriitaan sitten avuksi?
Edelleen kummastuttaa, että vihan tuntemukset ovat kovin pieniä tai mitäänsanomattomia, mikä tuo vaan pelon siitä ettei olla vielä edes kakkosvaiheessa.
Tähän riittää ihan ajaa autolla samasta paikasta, jossa muistaa toisen sanoneen tai tehneen jotain, mikä on jäänyt mieleen. Ihmettelen vain miten se toimii vain hyvien muistojen kohdalla. Jos em. tapaus johtaa huonompilaatuiseen muistoon tulee melko pian sen jälkeen tilalle jokin korvaava hyvä muisto samassa paikassa tai verrattavissa olevaan kellonaikaan. Nämäkin paikat, ajat ja niistä johtuvat muistelot on kait hyvä käydä läpi aika pian, ettei jäisi kummittelemaan pdiemmäksi aikaa? Jos se on tullakseen niin parempi hoitaa se pois alta nyt eikä myöhemmin. Se ei varmaankaan ole kovin paljon helpompaa myöhemminkään? Kohtaa pelkosi!
Sekin ottaa nuppiin, että vaikka kupoli tajuaa syyt, seuraukset ja lopputuloksen, että näin on hyvä tai parempi mutta jokin kehossa naputtaa vastaan, että nyt ei kaikki kuitenkaan ole ok ja että kyy-yyllä se edellinen tila olisi sittenkin ollut parempi. Nih. Että mikäs tähän ristiriitaan sitten avuksi?
Edelleen kummastuttaa, että vihan tuntemukset ovat kovin pieniä tai mitäänsanomattomia, mikä tuo vaan pelon siitä ettei olla vielä edes kakkosvaiheessa.