Kitinä

Ei omia lapsia vielä, joten käsitykseni kasvatuksesta on tämmösiä idealistisia. Haluaisin kasvattaa lapsestani itseään vapaasti ilmaisevan tuntevan ihmisen. Jos kiukuttaa, saa huutaa ja polkea jalkaa, surullisena itkeä ja iloisena nauraa tai vaikka hyppelehtiä ympäriinsä. Rajana vain se ettei vahingoita muita. Toisia ihmisiä ei siis saisi vihaisenakaan satuttaa tai loukata ja jos näin silti pääsee käymään niin anteeksi on pyydettävä.

Yrittäisin myös tukea lapsen omaa luonnetta. Jos hän on ujo en väen väkisin pakottaisi häntä muiden ihmisten seuraan tai syyllistäisi häntä mitenkään puhumattomuudestaan tai ujostelustaan. Jos hän taas on sosiaalinen ja puhelias en kieltäisi häntä juttelemasta tuntemattomille ihmisille vaikka se tapahtuisikin hieman epäsovinnaisissa paikoissa kuten bussissa tai hississä.

Veisin lastani myös kokeilemaan erilaisia harrastuksia ja pyrkisin auttamaan häntä löytämään ns. oman juttunsa - oli se sitten musiikki, piirtäminen, tanssiminen, urheilu, lukeminen, tietokoneet tai mikä ikinä. Kannustaisin myös häntä aina ilmaisemaan oman mielipiteensä, mutta toisaalta myös kuuntelemaan muita. Ylipäätään keskustelisin hänen kanssaan asioista, tietenkin hänen ikänsä huomioiden, mutta aina kohdellen häntä ennenmuuta omana persoonallisena itsenään enkä vain ymmärtämättömänä lapsena.

Angita kirjoitti:... Järkevää ja asiallista tekstiä.

Kyllä, näin juuri.
Minunkin on helppo sanoa, minullakaan ei ole lapsia itselläni.
Paljon olen nähnyt erilaisia kasvatusmalleja ja kasvatuksen mallittomuutta... ja monenlaisia kasvatuksen tuloksia.

Itse uskon rajoihin ja sääntöihin, jotka ovat loogisia ja lapsen ymmärrettävissä. Neuvotteluun on varaa. Uskon, että lapsen kasvatus vaatii paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä voin kuvitella.
Lapsen kasvatus sisältää hirvittävän suuren vastuun, ja haluaisin tarjota tuleville lapsilleni parhaat mahdolliset eväät elämään. Lapsen kehityksen ja persoonan tukeminen ei saisi olla valmiisiin malleihin asettelua; pitäisi osata erottaa tukeminen ja tuputtaminen toisistaan.

Tärkeimpiä asioita, mitä haluaisin lapsilleni opettaa on rakkaus ja kunnioitus muita kohtaan, käsitys oikeasta ja vääräästä, ja se, että nämä asiat eivät kuitenkaan ole aina niin mustavalkoisia, sen, että asioilla ja tapahtumilla/teoilla on syyt ja seuraukset. Haluaisin opettaa myös vastuuta, itsestä ja muista, elämästä yleensä.
Haluaisin tukea ja rohkaista lasta olemaan oma itsensä, ilmaisemaan itseään ja mielipiteitään, kasvamaan vahvaksi ja ajattelevaksi persoonaksi.

Olen jo mielessäni suunnitellut vaikka mitä tapoja opettaa lapselle elämän "perusasioita", vaikkapa viikkorahajkäytäntöä, jolla lapsi oppisi rahan käyttöä jne... Jos lapsi vaan mellastaa kaupassa, ja saa raahata ostoskärryyn kaiken mitä halua... huh.

Mielestäni tähän tarvitaan rajoja, yhteisiä neuvotteluja ja keskusteluja, sääntöjä. Toki myös mutakakkujen tekemistä, vaatteiden sotkemista, hulluttelua... Ei lapsen pidä olla pieni aikuinen, jonka ainoana tehdtävänä on kasvaa aikuiseksi, ja tätä tehdessään olla mahdollisimman hiljaa, vaivaton ja poissa tieltä. Lapsen tehtävä on kuitenkin olla lapsi, meluta ja riehuakin. Lapsi on lapsi niin vähän aikaa, ja tämä aika lyhenee koko ajan. Siitä pitäisi iloita, ja ottaa kaikki irti. Mutta kuten sanottu, niin, että se tukee lasta, eikä vahingoita.


Minun on ainakin vaikeaa uskoa, että täysin vapaasti kasvanut lapsi voisi olla tasapainoinen, muut huomioon ottava ja elämän peruseväät oppinut...

Meillä on kotona ollut jonkinlainen välimuoto vapaasta ja ketjun aloittajan kuvaamasta vastuuvapaasta kasvatuksesta, syynä tosin oli enemmänkin äidin henkinen tila ja voimattomuus puuttua asioihin järkevällä tavalla kuin mikään periaatepäätös. Jos teki jotain väärin, niin äiti alkoi itkeä ja pahimmillaan sanoi haluavansa kuolla. Ja tälläiseen "vääryyteen" riitti väärä sana väärällä hetkellä. Melko pienenä sitä jo oppi, että samaa temppua ei kannata tehdä uudestaan, koska itkevän äidin näkeminen aiheutti sellaisen huonon omantunnon ja syyllisyyden tuskan, että sitä vältteli viimeiseen asti.

Varmaan juuri tästä syystä on itse helppo ajatella, että pitäisi mielummin vähän tiukempaa kuria niin, että jos lapsen tarvitsee kurinpidollisten toimenpiteiden vuoksi jotain inhota, niin inhoaisi sitten mielummin minua kuin itseään. Tällä en tarkoita mitään henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaan selkeitä pelisääntöjä ja sellaisia rajoja, että niiden ylittäminen ei ole vielä mikään katastrofi.

Omaa kaveripiiriä seuratessa olen huomannut, että ne joilla on ollut järjettömän tiukat rajat vanhempiensa luona asuessaan ovat herkiten täysin hunningolla itsenäistyttyään omiin koteihinsa. Liika määräily vie oman harkintakyvyn kokonaan. Kohtuuteen pyrkiminen on varmasti tässäkin asiassa järkevintä.

Vaola kirjoitti: Sanottiinko artikkelissa muuten minkä ikäisestä lapsesta oli kyse? Ja aikooko tämä äiti jatkaa samaa linjaa loppuun saakka? Hankalaa tulee hänelle löytää lapselleen päivähoito- saati koulupaikkaa, jossa suostutaan toteuttamaan samoja linjauksia.

Vain kerran luin kyseisen artikkelin ja siitä on jo pari viikkoa aikaa, joten faktat eivät enää ole tuoreessa muistissa. Artikkelissa oli kuva, jossa oli kyseinen äiti ja lapsi oli sellaisissa rattaissa, joissa istutaan. Veikkaisin, että kersa oli vajaat parivuotias. Artikkelissa ei määritelty sitä, koska "vapaa kasvatus" loppuisi, joten oletin sen jatkuvan määrättömän pitkän ajan. Äiti aikoi tosiaan viedä lapsen sellaiseen "vapaan kasvatuksen" päiväkotin, jollainen kuulemma Hesassa on. Valitteli vain, ettei sekään ole kuulemma yhtä "vapaa" nykyään kuin aiemmin oli. Kouluajasta ei artikkelissa ollut mainintaa muistaakseni.

Suurimmaksi osaksi vapaana kasvaneena lapsena voisin häpeilemättä todeta että ihan hyvä ihminen minusta on tullut.