Kitinä

Elppis kirjoitti: Sori että vedän tän tähän ketjuun, mutta kaksosilla on mun mielestä melkein aina samanlainen asenne suhteissa: ei paljoa hetkauta asiat jotka eivät ole tärkeitä, eikä jaksa lähes koskaan edes suutahtaa.

No mut eikö koskaan tuu puhetta ns.vakavista aiheista? Semmosista mitkä saa veren kiehuu? Ja pakko saada ääni kuuluville eikä vaan hymähtää päälle?

Helposti kun voi itsensä kanssa riidellä. En jaksa kauan möksöttää tai huutaa minulle, koska minä olen lopultakin ihana ja minä rakastan minua. Jos minä on kovin käärmeissään minulle, nostelen vähän painoja rangaistakseni minua. Lopuksi harrastan sovintoseksiä minun kanssa.

Turbohaltija kirjoitti:..

Päivän piristys!

kid kirjoitti:

Elppis kirjoitti: Sori että vedän tän tähän ketjuun, mutta kaksosilla on mun mielestä melkein aina samanlainen asenne suhteissa: ei paljoa hetkauta asiat jotka eivät ole tärkeitä, eikä jaksa lähes koskaan edes suutahtaa.

No mut eikö koskaan tuu puhetta ns.vakavista aiheista?

No koitas ny kattoo sitä jätkää vakavalla naamalla

(sori oli pakko)

kid kirjoitti:

Elppis kirjoitti: Sori että vedän tän tähän ketjuun, mutta kaksosilla on mun mielestä melkein aina samanlainen asenne suhteissa: ei paljoa hetkauta asiat jotka eivät ole tärkeitä, eikä jaksa lähes koskaan edes suutahtaa.

No mut eikö koskaan tuu puhetta ns.vakavista aiheista? Semmosista mitkä saa veren kiehuu? Ja pakko saada ääni kuuluville eikä vaan hymähtää päälle?

Tulee puhetta vakavemmista asioista, mutta ne ei tule yleensä niin, että asia alkaa ärsytyksenä, vaan ihan sivukommenttina, ennenkuin se on oman pään sisällä paisunut niin isoksi asiaksi, että aloittaa sen puhumisen jo alusta alkaen negatiivisesti (riidanhaluiseksi). Monta kertaa olen sanonut asioista "mua muuten ärsyttää aika paljon....."- lauseella, ja sitten se on puhuttu ilman sen suurempaa haloota.

ninnithequeen kirjoitti: No koitas ny kattoo sitä jätkää vakavalla naamalla

(sori oli pakko)

Idiootti!

(sori oli pakko)

Elppis kirjoitti: Monta kertaa olen sanonut asioista "mua muuten ärsyttää aika paljon....."- lauseella, ja sitten se on puhuttu ilman sen suurempaa haloota.

Mä kokeilen tota seuraavalla kerralla. Kiitos neuvosta

edit

Tällä hetkellä elän sinkkuna, mutta edellinen (siis viimeisin) parisuhderiitani alkoi jostain mitättömästä pikkujutusta (jonka takana oli tietenkin ne isot asiat, jotka purkautuivat tuon jo unohdetun pikkujutun takia) ja tästä seurasi kuukauden mökötys ja mykkäkoulu. Oltiin molemmat niin hiton vahvatahtoisia ihmisiä ja aina oikeassa. Kommunikaatio välillämme oli täysin olematonta. Viimein kun herra sitten alkoi avautua asioista, vedin herneet totaalisesti ja loukkaannuin niin verisesti, että kolmen päivän päästä olin siirtynyt autoni ja viiden vaatteilla täytetyn jätesäkin kanssa kotiseudulleni ja muuttanut osoitteeni.

Niin no... Saattoi olla aika hätiköityä, mutta tilanne oli silloin täysin toivoton. Sitten hiljaiseloa ja sitten puhelimitse juttelua kun pahin kuohunta oli laskenut. Sitten kävinkin jo siellä. Asiat selvitettiin viimeinkin kunnolla puhumalla ilman vihaa ja katkeruutta ja syytöksiä. Nyt olemme toistemme parhaat ystävät ja asiat ovat selvillä.

Kunpa tämäkin olisi selvitetty ennen kun pakenin ja ostin asunnon ja muutin koko elämäni. No mutta toisaalta hyvä näin, opimme molemmat paljon toisistamme ja itsestämme. Muun muassa sen, että emme ikinä voisi elää parisuhteessa, sillä todennäköisesti tappaisimme toisemme

Ja tärkeintä mitä tästä opimme oli se, että riidat pitää selvittää silloin kun ne on, eikä vain padota ja haudata niitä, että sitten kun padot murtuu ja kaikki puretaan kerralla, niin se voi olla liikaa kenelle tahansa.
Nyt ei enää tarvitse riidelläkään.

Kyllä minä pinoaisin niitä pikkuhiljaa mieleni syövereihin ja vuosien saatossa vajoaisin aina syvemmälle ja syvemmälle. Aikani kulmat mutrussa ja niska kyssässä laahustettuani ottaisin joku joulu jotain kättä pitempää ja sanoisin, etTä NYT AKKA RIITTI JUMALAUTA!!!

Yönmustaritari kirjoitti:...joku joulu jotain kättä pitempää ja sanoisin, etTä NYT AKKA RIITTI JUMALAUTA!!!

Jouluhan on vuoden synkin juhla.

Hm... meillä ei vieläkään ole riidelty kertaakaan. Asioista on kyllä keskusteltu isoilla kirjaimilla muutamaan otteeseen, mutta ei riitelyä

Tämän aikaisessa elämässäni ei tarvitse harrastaa parisuhteellista riitaantumista ja yksin saa raivota just silleen ku haluaa ja itteään eniten helpottaa eli ihan silmitöntä huutoa ja mekastusta, tavaroiden paiskimista ja kiukuttelua.

Kuitenkin, kun onhan tuota joskus joku hassu minuunkin hassahtanut ja on joskus tullut elettyä sitäkin parisuhteellista aikakautta niin silloin yleensä oma tavoitteeni olisi aina mieltä kaihertavat asiat puhua auki ennen kuin niistä ehtii varsinaine riita suttaantua tai jos riita ehtii tulla päällensä niin sitten se silmitön räjähdys (2minuuttia) ja sen päälle rakentava keskustelu. Niin, siis näin olisi jos minä päättäisin. En kuitenkaan ole aina saanut päättää, kun toinen osapuoli onkin päättänyt elää elämäänsä toisin, esimerkiksi siten, että asioista ei puhuta jos ne voidaan lakaista maton alle. Huono huono. Ei toimi mulle ja mainitussa tapauksessa lopulta johti suhteen loppumiseen.

Kotonakotona olen myös minä oppinut, että vihan päälle ei olisi asiallista käydä maaten, joten senkin koin kovin rasittavana, että nukkumaan piti mennä pahalla mielellä. Toisella se tuntui johonkin yön aikana kuin taianomaisesti katoavan mutta ei minulta, minun paha oloni jatkui myös aamulla mutta useinkaan en voinut sitä näyttää ja niin jäi paha olo kaihertamaan sisälle. Huono, huono. Ei toimi minulle.

Se nyt vaan on niin, että jos mun kanssa joku vielä erehtyy suhteeseen niin sen on vaan puhuttava mun kanssa ja puhumisen päälle vielä vähän puhuttava. Niin kauan, että yhteinen sävel tai kompromissi löytyy.

Kauhukseni huomaan joka suhteessa oppivani jotain uutta joka asettaa uudelle suhteelle jonkin uuden vaatimuksen ja siten tekee uuden suhteen aloittamisesta aina entistä vaikeampaa. Voi olla, että jään yksin. Sitten olkoon niin. Mutta lopetan tähän, alkaa mennä off topiciksi jo.

Vaola kirjoitti:
Saa nähdä mitä seuraavaksi. Noh, ainakin kommunikoimme...

Hypätkää suoraan sovintoseksiin? Sen jälkeen voitte taas kommunikoida kahta sanaa pidemmillä lauseilla!

Kai se pitää oikeastaan olla iloinenkin sinkkustatuksestaan, kun ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa. Vaikka ei ole sitten ketään kenen kanssa tehdä sovintoakaan.

Me riitelemme paljon. Yleensä väsyneenä tulee riideltyä ihan pikkuasioistakin. Monesti pikkuasian taustalla on jokin isompi asia, joka oikeasti painaa mieltä. Minä huudan, mies mököttää. Jos on ihan typerä riita, niin kohta nauretaan yhdessä toisillemme. Paukuttelen myös ovia ja mulkoilen pahasti. Oikean riidan jälkeen asia selvitetään loppuun asti, ja sitten taas jatketaan elämää. Sovintoseksiä emme harrasta.

Riitely on lapsuudenkodista opittu tapa.

Tunnustan että käyn helposti nukkumaan. Tuntuu vain niin tarpeettomalta pyörittää sitä samaa soopaa montaa tuntia kun ratkaisun päätä ei näy. Ja yleensä siinä vaiheessa molemmat on niin sokeita ettei tajua muutenkaan mitä toinen sanoo. Siis vakavia kommunikaatio-ongelmia.

Exän kanssa riidat olivat suhteen alkuaikoina kunnon itkupotkuraivareita.
Myöhemmin riidat hoidettiin lähinnä siten, että exä kieltäytyi olemasta kanssani missään tekemisissä ennen kuin olin leppynyt. Tuloksena samojen asioiden esiintulo joka ikisen uuden, sinänsä pienestäkin asiasta alkaneen riidan yhteydessä.



EDIT: puZznuZz

hmmm... mitenkohan meilla homma sujuu... pitaa miettii hetki

riita jotenki paisuu pikkuhiljaa ja lopuks nousee aani. sit mokotetaan hetki ja vaihdetaan puheenaihetta. isommat riidat jaa liian usein odottamaan lopullista paatosta.
ottaa sikana paahan se, et vaimoke rupee eka jutteleen jostain asiasta mista tietaa, et tulee riita (asiasta on kinasteltu usein ennenkin) ja jatkaa vakisin siihen pisteeseen, et taas haukutaan mut pataluhaks ja sit mokotetaan.

mut eihan suhde ois mitaan ellei valilla otettais yhteen. tuo mukavasti piristysta

Erimielisyyksistä piikitellään ja nälvitään, yleensä tilanne raukeaa tässä vaiheessa huumorin voimin. Erimielisyydet voivat kuitenkin kehittyä riidoiksi, jolloin tilannetta vastaa jompikumpi seuraavasta:

a)Mikäli minä olen alunperin suuttunut osapuoli
-kiukuttelen kunnes saan kaiken huomion
-odottelen vastapuolen selitystä/nöyrtymistä/anteeksipyyntöä
-korotan ääntäni
-puoliso hiippailee toiseen huoneeseen
-jos olen hyvin vihainen seuraan perässä ja kiukkuilen
-kyllästyn kun toinen osapuoli on noteeraamatta minua
-suutun enemmän ja kävelen mököttämään (ovien paiskominen ja sohvan potkiminen kuuluu tähän tilanteeseen)
-mökötän edelleen
-puoliso tulee sopivaksi katsomassaan vaiheessa viereen lahjusten kera hymyillen (lahjuksina käy vaikkapa herkkuleipä tai avattu olut)
-tilanne raukeaa ja rauha laskeutuu maan päälle

b)Mikäli puoliso on alunperin suuttunut osapuoli
-kumppani tuo epäkohdan minun tietoisuuteeni valitamalla jostain
-puolustaudun sanallisesti ja korotan ääntäni
-suutun, koska minä olen täydellinen eikä minulle saa valittaa mistään
-mikäli toinen ei luovuta jo tässä vaiheessa suutun enemmän ja kävelen mököttämään toiseen huoneeseen
-mökötän edelleen
-puoliso tulee sopivaksi katsomassaan vaiheessa viereen lahjusten kera hymyillen
-tilanne raukeaa ja rauha laskeutuu maan päälle

Joskus häiritsee kun toinen on liian rauhallinen, eikä sen kanssa voi riidellä. Joskus todella harvoin käy tilanne jolloin joudun itse pyytämään anteeksi tai puoliso korottaa omaa ääntään.

Yönmustaritari kirjoitti:Kyllä minä pinoaisin niitä pikkuhiljaa mieleni syövereihin ja vuosien saatossa vajoaisin aina syvemmälle ja syvemmälle. Aikani kulmat mutrussa ja niska kyssässä laahustettuani ottaisin joku joulu jotain kättä pitempää ja sanoisin, etTä NYT AKKA RIITTI JUMALAUTA!!!

Perkeles! Hienoa, että vielä löytyy perusmiehisiä suomalaisia perinteitä arvossa pitäviä uroksia. Herkistyin niin, että postaan tapojeni vastaisesti teille linkin kauniista ja liikuttavasta tarinasta Suomen kohtalonvuosilta:

http://pyyno.temppeli.org/kirveet/index.html

Dryad kirjoitti:

Joskus häiritsee kun toinen on liian rauhallinen, eikä sen kanssa voi riidellä. Joskus todella harvoin käy tilanne jolloin joudun itse pyytämään anteeksi tai puoliso korottaa omaa ääntään.

Liian rauhallinen? No vittu. Onko se sitten kivaa kun mies hermostuu? Näin itse ehkä keskimääräistä pitkäpinnaisempana ihmisenä, minua tympäisee pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisi rähjätä jonkun kanssa. Miten tuntuukin, että se on monesti nainen, joka suhteessa haluaa riidellä? Miksi ihmeessä? Parantaako kinastelu suhteen laatua? Onko suhde intohimoisempi tai eloisampi ja nautittavampi, kun välillä hillutaan toisille? Eikö asioita voi selvittää vittuilematta toiselle? Korvaako sovinnon ihanuus kaiken?

Olen muutamankin pirttihirmun joutunut hyllyttämään täysin mahdottoman luonteen vuoksi. Mun rakkaus kylmenee aika tehokkaasti kun toinen huutaa ja yrittää pompottaa mielin määrin. Haluan olla suhteessa aikuisen ihmisen, en itsehillintään kyvyttömän lapsinaisen kanssa. Toisaalta minutkin saa riitelemään kun tarpeeksi yrittää. Ja siitä ei mitään hyvää seuraa, koska osaan olla harvinaisen vittumainen ja kylmä ihminen halutessani.

Niin että mieluummin lähden lenkille kuin jään huutamaan naisen kanssa. Ehkä joskus harvoin voidaan hillua, jos oikein mahtavasti rakastan naista. Jos oikeasta asiasta on kyse, niin sellainen pitää toki selvittää.

Ei oo ketään ukkoa, jonka kanssa riidellä, mutta jos joskus jonkun ukon otan, vältän ainakin mököttäjää. Mököttäminen ja passiivis-aggressiivinen suuttuminen on niin epäseksikästä, että Sahara saattaisi muuttaa asumaan jalkoväliini. En myöskään kaipaa lapsellisia huutoraivokohtauksia, vaan ihan asioiden selvittämistä suht sivistyneesti. Olisi myös mukavaa, jos minä saisin huutaa, mutta mieheni ei. Pidän rauhallisista, sovittelevista miehistä.

Puhumalla on kyetty erimielisyydet ja mielenpahoittamiset mitätöimään. Tosin ei tässä nyt ole mitään sen vakavampaa votergeittiä ehtinyt kehittyäkään.., vielä.. Sitten ratkotaan puukoin ja puntarein.

Turbohaltija kirjoitti:

Dryad kirjoitti:

Joskus häiritsee kun toinen on liian rauhallinen, eikä sen kanssa voi riidellä. Joskus todella harvoin käy tilanne jolloin joudun itse pyytämään anteeksi tai puoliso korottaa omaa ääntään.

Liian rauhallinen? No vittu. Onko se sitten kivaa kun mies hermostuu? Näin itse ehkä keskimääräistä pitkäpinnaisempana ihmisenä, minua tympäisee pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisi rähjätä jonkun kanssa. Miten tuntuukin, että se on monesti nainen, joka suhteessa haluaa riidellä? Miksi ihmeessä? Parantaako kinastelu suhteen laatua? Onko suhde intohimoisempi tai eloisampi ja nautittavampi, kun välillä hillutaan toisille? Eikö asioita voi selvittää vittuilematta toiselle? Korvaako sovinnon ihanuus kaiken?

Olen muutamankin pirttihirmun joutunut hyllyttämään täysin mahdottoman luonteen vuoksi. Mun rakkaus kylmenee aika tehokkaasti kun toinen huutaa ja yrittää pompottaa mielin määrin. Haluan olla suhteessa aikuisen ihmisen, en itsehillintään kyvyttömän lapsinaisen kanssa. Toisaalta minutkin saa riitelemään kun tarpeeksi yrittää. Ja siitä ei mitään hyvää seuraa, koska osaan olla harvinaisen vittumainen ja kylmä ihminen halutessani.

Niin että mieluummin lähden lenkille kuin jään huutamaan naisen kanssa. Ehkä joskus harvoin voidaan hillua, jos oikein mahtavasti rakastan naista. Jos oikeasta asiasta on kyse, niin sellainen pitää toki selvittää.

Ihmiset (myös naiset, erityisesti he) riitelevät usein siksi, että haluavat muuttaa suhteen toista osapuolta jollakin tapaa. Konflikti tulee siitä, kun tämä toinen ei halua muuttua, joko siksi, että ei ole mitään syytä muuttaa itseään tai siksi, että nämä muutostarpeet (=rakentava kritiikki) välitetään erittäin tympeällä tavalla. Jos huomaa koko ajan riitelevänsä samoista asioista, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, onko riitaan oikeasti hyvää syytä vai onko kyseessä itsekäs tarve muokata joku toinen omien mieltymyksiensä mukaiseksi.

Minä en jaksa enää riidellä. Koska tulen alkoholistiperheestä, olen nähnyt ihan tarpeeksi omien heikkouksien takia toisiaan loukkaavia ihmisiä sekä raivon puuskassa rikottuja huonekaluja ja astioita. Meidän perheessä saattoi olla jopa riidan aikana hengen lähtö lähellä, tosin alkoholilla oli silloin vahva osuus asiaan, mikä ei ole lieventävä asianhaara.

Tuollaisen käytöksen seuraaminen vierestä, kun itse oli vielä pieni ja avuton lapsi, kehitti minussa vakaumuksen, että en koskaan asu sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa rikkoa kotini sekä piinata minua henkisesti aiheuttaen pelkoa ja ahdistusta. Vaikka minulla on vahva luonne ja tempperamentti, en halua riidellä riitelemisen vuoksi. Siksi olen aina suosinut rauhallisia, pitkäpinnaisia ja kilttejä miehiä, jotka kestävät sen, että saatan järjestää järkyttävän latinomaisen raivokohtauksen säilykepurkin kanssa, kun tämä ei suostu avautumaan luvatun kaltaisesti. Jopa suhtautuvat siihen huumorilla.

edit