Kitinä

Keikaus kirjoitti:Joo, ja ekoilla treffeillä voi ihan hyvin puhua lasten hankkimisesta.

Täsmälleen samaa mieltä. Jos toinen juoksee siitä karkuun, ni saa juostaki. Pupupöksy.

Kolme kuukautta on aika lyhyt aika noin suurille päätöksille. Toisaalta, tuntee maailmanhistoria jopa järjestettyjä avioliittoja, joiden osapuolet ovat olleet onnellisia. Miksei siis olisi täysin mahdollista, että vapaaehtoiset, toisiaan kovin hyvin tuntemattomat eivät onnistuisi. Kysyn kuitenkin - miksi niin kiire? Itse olisin taipuvainen ajattelemaan näitä asioita lapsen kautta, ja lapsen tähden toivoisin että on kohtuullisen hyvä varmuus siitä, että vanhempien välinen sitoumus on syvempi kuin rakastumisen tuoma aivokemiallinen huumaustila.

Mida kirjoitti:Hei, mä oon Mida ja olen paksuna (ei vahinko) miehelle, jonka oon tuntenu reilu 3kk.

Väitän, että:

- Tunnemme toisemme riittävän hyvin ollaksemme valmiita tulevaan elämänmuutokseen.
- Pystymme esittämään toisillemme rehellisesti mielipiteitä asioista, vaikka tietäisimmekin ennalta toisen olevan eri mieltä.
- Meidän ei tarvitse esittää toisillemme valkoisia valheita varmistaaksemme, ettei toinen lakkaa pitämästä itsestämme.
- Meidän ei tarvitse hävetä itsessämme mitään toisen seurassa vaan voimme olla keskenämme juuri sellaisia kuin olemme.

Olen saanut käsityksen, että on ihmisiä, joiden mielestä tämä ei ole mahdollista. Ei ainakaan 3kk tuntemisen perusteella.

Mitä mieltä sinä olet, onko tällainen edes mahdollista? Milloin itse koit oppineesi tuntemaan kumppanistasi kaiken oleellisen? Perusteluja kehiin.

Tuntee mitä tuntee. Sitten kun tunnet ja tiedät kumppanista kaiken niin kyllästyt ja eroat.

Oli miten oli niin en silti alkaisi työntämään mukuloita maailmaan kolmen kuukauden tuttavuden kanssa. Ja voinhan minä vain maalata piruja seinille sanomalla, että meillä jälleen yksi yh lisää kahden ja neljän vuoden välimaastossa.

Yönmustaritari kirjoitti:
Oli miten oli niin en silti alkaisi työntämään mukuloita maailmaan kolmen kuukauden tuttavuden kanssa.

Etkös sinä ollut se, joka säilöi 1,5 l pulloissa siemeniään pakastimeen ja tarjoilet niitä kaikille halukkaille, joiden biologinen kello tikittää?
Ellen aivan väärin muista, niin olet tainnut minullekin niitä tarjota. Tosin olemmehan me tunteneet jo pidempään, mutta ei minun digitaalinen kelloni tikitä vielä ihan niin pahasti.

Mida kirjoitti:No aika harvasta ihmisestä voi varmaksi tietää millainen hän on tulevaisuudessa, oli sen tuntenut 3kk tai 20v. Koskaan ei tiedä jos toinen sairastuu vaikkapa viidenkympin villitykseen ja laittaa elämänsä uusiksi, vaikkei sitä olisi hänestä voinut ennalta uskoa.

Kyllä, juuri noin. Pitkäkään yhdessäolo ei tietenkään takaa mitään tulevaisuudesta ja miten suhde tulee kehittymään. Mutta silti ei voi välttyä ajatukselta että muutama kuukausi on aika lyhyt aika näkemään toisessa mahdollisesti piilevät möröt, tai edes huomaamaan itsestään miten pohjimmiltaan suhtautuu toiseen. Keikaus tuossa puhui muutamasta vuodesta, minusta taas se honeymoon-sunnuntai-jakso suhteen alussa saattaa olla paljon lyhyempikin ennenkuin alkaa nähdä toisen arkisemmassa valossa.

Että sinänsä toi tuntuu vähän huonolta syyltä kattella pitempään, koska varmahan henkisestä muuttumattomuudesta voi oikeastaan olla vasta ku toinen on vainaa ja siinä vaiheessa on paha alkaa yhteisiä lapsia tekemään.

Jos tärkein päämääräsi oli saada lapsi, siinä tapauksessa olet mielestäni tehnyt oikean päätöksen. Jos jää aina miettimään uskaltaako varmasti hankkia lapsen toisen puoliskon kanssa, ei niitä kai sitten tulisi hankittua koskaan, koska koskaan ei voi olla täysin varma. "Onko tuo toinen varmasti hyvä isä?" Täyden varmuuden siitä saa vasta sitten kun sillä on se oma mukula, luulisin.

Ja kaikki tapaukset ovat joka tapauksessa yksilöitä, turha sitä sinänsä on ennalta maalata piruja seinille tuletteko te olemaan loppuelämänne yhdessä onnellisena avioparina vai ette.

Tai sit mä en vaan käsitä mitä te ajatte takaa. Onko olemassa jokin tuntemisen piste, jonka jälkeen voi kattavasti tietää toisen tulevat muuttumiset tai muuttumattomuudet?

Ei ole. Mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa että toisen oppii tuntemaan paremmin pidemmän kuin lyhyemmän ajan kanssa. Merkittävää kai lähinnä on se kuinka tärkeänä tuota toisen "läpikotaisin" tuntemista pitää ennenkuin uskaltaa tehdä päätöksiä esim. lapsenhankinnasta.

Ihmiseen tottakai ihastuin, eikä tämä lapsiasia ollut alunalkaen puheissa kuin vasta sitten ku mulla opiskelut pulkassa jne.

Ok. Tein vain jotain hataria päätelmiä sen mukaan että muistelen sinun aiemminkin kirjoittaneen aika paljon siitä kuinka haluaisit lapsen suht pian (taisit mainita eronneesi exästäsi koska hän ei sitten halunnutkaan lapsia (nopeutetulla aikataululla?), vaikka olit maininnut lapsihaaveistasi deitti-ilmoituksessa?), ja siitä että parissa yhteydessä olit kai maininnut ettet ihastu miehiin kovinkaan helposti. Siksi tuo kolmen kk tunteminen ennen lapsenhankintaa hieman yllätti, tuli kuva että olet paljon hitaammin syttyvää tyyppiä.

(menipäs henkilökohtaiseksi arvioinniksi, sori. Mutta toisaalta nuo tiedonpalaset ovat kerätty sinun aiemmista kirjoituksistasi.)

Korkeintaan hiukan huolestuttaa kaikki jutut siitä miten rankkaa pikkuvauvan kanssa elo tulee olemaan, mutta ei ole tullut tunnetta, että tässä oltaisiin hätiköity asian kanssa.

No tuo on tärkeintä että olet itse varma päätöksestäsi, muiden mielipiteiden ei tarvitse sitä enää hetkauttaa. Ja Suomessa nyt kuitenkin on paljon paremmat mahdollisuudet kasvattaa lapsia kuin useimmissa muissa maissa.

Hebuli kirjoitti:. Keikaus tuossa puhui muutamasta vuodesta, minusta taas se honeymoon-sunnuntai-jakso suhteen alussa saattaa olla paljon lyhyempikin ennenkuin alkaa nähdä toisen arkisemmassa valossa.

Itse asiassa mä en ole koskaan kokenut sellaista suurta rakkautta, joka vie jalat alta ja nostaa pään pilviin ja kaikki on niin ihqn vaaleanpunaista ja se toinen ihan täydellinen (kunnes sitten jonkin ajan päästä se pinkkiys harmaantuu ja kas, eihän se toinen olekaan täydellinen.) Ei, ei mulle tollasta sekoamista, koska mä en juuri anna jalkojen irrota maasta ja järjen kadota touhusta. Kyllähän siin viikon-kaks perhoset myllää mahassa, mutta aika äkkiä ohi menee. Enkä todellakaan kuvittele toisesta mitään täydellistä ja nettideittailijana olen oppinut olemaan lataamatta toiseen omia prinssiodotuksiani. Ja arki tässä suhteessa on ollut jo vähintäänkin pari kuukautta, jos lasketaan että se eka yhteiselokk meni vähän toisen tapojen ja ajattelutapojen opettelemiseen. Ja mä luulen et seuraava suoranainen muutos arkeen on se, ku jälkikasvu ilmestyy.

Jos tärkein päämääräsi oli saada lapsi, siinä tapauksessa olet mielestäni tehnyt oikean päätöksen. --- Tein vain jotain hataria päätelmiä sen mukaan että muistelen sinun aiemminkin kirjoittaneen aika paljon siitä kuinka haluaisit lapsen suht pian (taisit mainita eronneesi exästäsi koska hän ei sitten halunnutkaan lapsia (nopeutetulla aikataululla?), vaikka olit maininnut lapsihaaveistasi deitti-ilmoituksessa?), ja siitä että parissa yhteydessä olit kai maininnut ettet ihastu miehiin kovinkaan helposti. Siksi tuo kolmen kk tunteminen ennen lapsenhankintaa hieman yllätti, tuli kuva että olet paljon hitaammin syttyvää tyyppiä.

Niin. Olen jo vuosia tiennyt, että haluan elämässäni lapsia ja se on ollut niin iso tarve, etten pysty uskomaan, että parisuhteen takia uhraisin sen asian elämästäni. Niin paljon se rassaisi.

Ja kyllä suhdeasioissa liikun suht. nopeasti, kosken ymmärrä mikä siinä viivyttelyssä on niin kivaa. Ei se silti tarkoita että ihastuisin joka toiseen tms. Mutta sitten kun osuu, ni mulle on tosi vaikea edetä muussa kuin reippaassa tahdissa.

Ja exän kanssa puheissa oli aina se inhottava "ehkä". "En ehkä halua lapsia koskaan elämässäni tai ainakaan vielä pitkään aikaan". Lopulta alkoi tuntua typerältä odottaa toisen epätodennäköistä mielipiteenmuutosta mahdollisesti seuraavat 10-15 vuotta kun muutenkin suhde hengitti enää huonosti. En oikeastaan edes uskonut hänessä olevan isäainesta. Hittoako siinä sitten toista katselemaan, kun juuri mitään yhteistäkään ei enää tuntunut olevan. Ja häntä rassasivat ajoittaiset kyselyni lapsiasiasta aika lailla.

No tuo on tärkeintä että olet itse varma päätöksestäsi, muiden mielipiteiden ei tarvitse sitä enää hetkauttaa.

Itse asiassa näen ihan hyväksi, että tällaiset keskustelut mahdollisesti herättävät mut pohtimaan jotain asiaa, jota mahdollisesti en muutoin miettisi. Ehkä.. No tätä hätiköintiasiaakin olin miettinyt kyllä jo etukäteen.

Ja toisaalta pyrin hiukan ravistelemaan niitä ennakkoluuloja, että tollanen ei vaan voi onnistua ja tossa on ihan 100 hätiköity ja likka sä et tunne miästäs yhtään. Että jos se sanoo jotain ni oot sinisilmänen jos uskot sitä. Voi karva. Kyllä se vähän ärsyttääkin, että mitenkä tämä asia nyt on. Kuka tässä ton miehen tuntee parhaiten. Mää, joka oon 3kk asunu sen kaa vai joku äijä, joka ei oo tota koskaan nähny, mutta perustaa ajatuksensa ilmeisesti jollekin perusjampan stereotypialle. Että tähän ketjuun voi laittaa mutinat aiheesta, ettei sit tarvi ihan jatkuvasti samaan asiaan törmätä aina ku tulee puheeks. Grrrr...

Viinikumi kirjoitti:Itse olisin taipuvainen ajattelemaan näitä asioita lapsen kautta, ja lapsen tähden toivoisin että on kohtuullisen hyvä varmuus siitä, että vanhempien välinen sitoumus on syvempi kuin rakastumisen tuoma aivokemiallinen huumaustila.

Mua stressaisi itseäni niin kovin se, etten olisi mielestäni tutustellut riittävän pitkään että lykkisin päätöstä varmaan ihan itsesuojelullisista syistä noin aluksi, vaikka lapsen etua pääasiana pidänkin. Sitä kuitenkin ihmiset ja suhteet muuttuvat ajan kanssa, joten ei se pitempikään tutustelu mitään takaa.

Exsat kirjoitti:Mua stressaisi itseäni niin kovin se, etten olisi mielestäni tutustellut riittävän pitkään että lykkisin päätöstä varmaan ihan itsesuojelullisista syistä noin aluksi, vaikka lapsen etua pääasiana pidänkin. Sitä kuitenkin ihmiset ja suhteet muuttuvat ajan kanssa, joten ei se pitempikään tutustelu mitään takaa.

Toki kyse on myös itsesuojelusta. Minusta olisi ikävää tehdä lapsi vain huomatakseni joutuneeni elatusta maksavaksi viikonloppuisäksi. Minusta on kuitenkin parempi rakentaa harkinnan ja ajan kanssa lujittuneen kiintymyksen varaan kuin vaistojen ja alkuaikojen tuntemusten.

Viinikumi kirjoitti:

Exsat kirjoitti:Mua stressaisi itseäni niin kovin se, etten olisi mielestäni tutustellut riittävän pitkään että lykkisin päätöstä varmaan ihan itsesuojelullisista syistä noin aluksi, vaikka lapsen etua pääasiana pidänkin.

Toki kyse on myös itsesuojelusta. Minusta olisi ikävää tehdä lapsi vain huomatakseni joutuneeni elatusta maksavaksi viikonloppuisäksi.

Komppaan näitä. Ehkä itse sitten loppujen lopuksi tulen harrastaneeksi sitä itsesuojelua niin pitkään, että olen liian vanha lisääntyäkseni. Mutta en kyllä missään tapauksessa tieten tahtoen lähtisi lisääntymispuuhiin alle (1-)2 vuoden tutustumisen. Itselleni olisi henkilökohtainen katastrofi sekä juuttua onnettomaksi osoittautuvaan liittoon, että joutua yksinhuoltajaksi, että luopua lapsesta. Ehkä sellaiselle naiselle lapsenhankinta on helpompi päätös, jolle esim yksinhuoltajuus ei olisi niin katastrofi, ts. lapsensaanti itseisarvona menee muun edelle ?

Viinikumilla on pointti tuossa, että miehelle tuo lastenhankintapäätös saattaa ehkä tarkemmin ajateltuna olla vielä vaikeampi kuin naiselle. Naisena voinet kuitenkin tehdä kersan jos olet varma edes itsestäsi, nimittäin että haluat ja jaksat sitoutua lapsenhoitoon seuraavan parinkymmenen vuoden ajaksi. Eroa ja sitä seuraavaa yksinhuoltajuutta vielä ikävämpi skenaario olisi ainakin minulle se, että puoliso veisi kersan ja itse keskittyisin enemmänkin ikävöimään ja maksamaan. Ymmärrän siis hyvin miehiä, jotka haluavat olla varmoja liiton kestävyydestä ennen lapsenhankintapäätöksiä.

Zeb kirjoitti:Viinikumilla on pointti tuossa, että miehelle tuo lastenhankintapäätös saattaa ehkä tarkemmin ajateltuna olla vielä vaikeampi kuin naiselle. Naisena voinet kuitenkin tehdä kersan jos olet varma edes itsestäsi, nimittäin että haluat ja jaksat sitoutua lapsenhoitoon seuraavan parinkymmenen vuoden ajaksi. Eroa ja sitä seuraavaa yksinhuoltajuutta vielä ikävämpi skenaario olisi ainakin minulle se, että puoliso veisi kersan ja itse keskittyisin enemmänkin ikävöimään ja maksamaan. Ymmärrän siis hyvin miehiä, jotka haluavat olla varmoja liiton kestävyydestä ennen lapsenhankintapäätöksiä.

Asiata!
En ole ennen nähnyt noin hyvin sanoiksi puettuna. Miehellehän se suurin suru ja haitta väärin valitulle naiselle siittämisestä tulee, ainakin kun lapsi erossa yleensä päätyy äidille. Naisen taas ei tarvitse erota lapsestaan, oli sen siittänyt kuka vaan tai pipetti muumimukista.

Mida kirjoitti:

saira kirjoitti: Kun mietimme asioita, tuli mieleen myös sellainen näkökanta, että koska olemme seurustelleet vain vähän aikaa, muksu ei syntyessään riko mitään jo tulleita rutiineja, siinä mielessä voi olla helpompikin suhtautua tähän pieneen mullistukseen.

Onnea paljon teille!

Toi on kyllä ihan hyvä näkökulma ja sitä jo hiukkasen iteki miettiny. Toisaalta sitten taas jää se kahdenkeskisen elämän kokeminen suht vähään, kun äkkiä onki sitten kolme. Mutta sitä voi sit opetella ku lapset lentäneet pesästä.

Kiitos

Näin todella ainakin meillä. Itse aloin odottaa lasta puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja olimme sen verran nuoria, typeriä ja rakstuneita, että päätimme perustaa perheen. Nykyään jos ipana on poissa kotoa yön tai kaksi, niin me köhjötämme kuin kaksi vanhaa varista. Talo on hiljainen eikä kumpikaan keksi mitään puhuttavaa. Elämä normalisoituu vasta sitten, kun lapsi kotiutuu. En edes usko, että olisimme yhdessä ilman lasta. Meidän kuuluu olla perhe.

En tiedä, miten paljon kumppaniin pystyy kolmessa kuukaudessa tutustumaan. Itse en tunne miestäni kunnolla vielä edes seitsemän vuoden jälkeen. Tästä muodostuu jonkinlainen jännitystila, jonka ansiosta suhde ei ole ainakaan vielä päässyt tylsistymään.

FatLeilah kirjoitti:Näin todella ainakin meillä. Itse aloin odottaa lasta puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja olimme sen verran nuoria, typeriä ja rakstuneita, että päätimme perustaa perheen. Nykyään jos ipana on poissa kotoa yön tai kaksi, niin me köhjötämme kuin kaksi vanhaa varista. Talo on hiljainen eikä kumpikaan keksi mitään puhuttavaa. Elämä normalisoituu vasta sitten, kun lapsi kotiutuu. En edes usko, että olisimme yhdessä ilman lasta. Meidän kuuluu olla perhe.

Onko tuo ymmärrettävä niin että (jos välinne eivät muutu nykyisestä oleellisesti) kun lapsenne itsenäistyy ja lentää pesästä, on teidän aika erota? Nyt kun mietin, tunnen muutamiakin tapauksia henkilökohtaisesti joiden vanhemmat erosivat ainoan lapsensa aikuistuessa ja lähtiessä kotoa pois vähän vajaa 20 vuotiaana.

Mida kirjoitti:Mites teillä? Käyttekö kiinni asiaan vai annatteko asian tulla aikanaan esille?

Kyllä me käydään kiinni heti asiaan.

Tunnettu kyllä ollaan huomattavasti pidemmän aikaa, kuin seurusteltu. Lapsista sun muista jutuista puhuttiin kyllä hyvin varhaisessa vaiheessa. Vanhemmaksi olisin valmis vaikka heti. Suhteessamme vain ns. "vahinkoja" ei käytännönsyistä nuin vain (todennäköisesti) pääse tapahtumaan, joten järki sanoo, että ensin olisi saatava ainakin nämä nykyiset koulut loppuun ja sitten vasta mietittävä nämä perheenlisäysjutut ja toteutukset sun muut...

Mida kirjoitti:..
Mitä mieltä sinä olet, onko tällainen edes mahdollista? Milloin itse koit oppineesi tuntemaan kumppanistasi kaiken oleellisen? Perusteluja kehiin.

Onhan se mahdollista. Tällä hetkellä tunnette tuntevanne toisenne ja jatko on avoin.. Haen tällä sitä, että mitkään kyselykaavakkeiden täytöt tai muut varmistukset toisen sopivuudesta itselle eivät takaa vielä mitään, sillä sitä muuttuu niin itse kuin toinenkin ajan myötä ja se, mitä alkujaan haki ei ehkä olekaan sitä mitä todella haluaa.
Elämä ei ole turvallista, sitä on vain elettävä välistä intuitioon luottaen, koska turvaa luovat sanatkaan eivät aina tarkoita sitä, mitä toinen niillä tarkoittaa ja mitä niistä itse haluaa uskoa. Teot sitten.. Kaikki selviää ajan kanssa.

Milloin itse koin oppineeni tuntemaan toisesta kaiken tarpeellisen?
En milloinkaan. Se tarpeellinen tuntemus on riittänyt siihen ettei enempiä tarpeellisia tuntemuksia ole tarvittu eli 'kaikkea' tarpeellista.
Voin sanoa, että emme ole (viittaan jhk exään) tunteneet toisiamme siten kuin voisi olla mahdollista (ja tällä en tarkoita alla viittaamaani absoluuttista tuntemista), koska se ei ole ollut tarpeen, sillä emme ole olleet toisillemme ne oikeat.

Ja koskaanhan toista ei edes voi (mahdotonta) tuntea absoluuttisella tavalla.. eikä se edes mielestäni ole tarpeen.

3kk on lyhyt aika. Tosin olen itsekin kokenut sen huuman, parin viikon päästä tapaamisesta puhuttiin jo kihloihin menosta jne. Totuus lienee kuitenkin se, että alkuhuuma haihtuu vasta parin vuoden seurustelun jälkeen. Mutta mikäs siinä, jos siltä tuntuu niin pitää antaa palaa!

3kk on minunkin mielestä kovin lyhyt aika, mutta eniten ehkä merkitsee se että te molemmat haluatte olla yhdessä ja saada lapsen. Siinä mielessä ihan sama onko ollut yhdessä 5 vuotta vai 3kk, tahto ja sen mukaan eläminen ratkaisee.

Itse kuitenkin nautin tästä ajasta, kun voin kihlattuni kanssa suunnitella ja haaveilla, rakentaa yhteisiä mielikuvia esim. vanhemmuudesta ja fiilistellä sillä, että meillä on kaikki edessä. Yhdessäoloa meillä on maalikussa takana jo 4 vuotta ja silti haluan elää arkea vielä niin, että tutustumme ja kasvamme yhteen. Tämä on kuitenkin jokaisen oma valinta kuten tiedät ja tuoreesa suhteesta voi olla tosiaan hyötyäkin, alkuhuumassa saatu vauva ja vanhemmuus vielä seurustelun alkuaikoina on varmaan loistava tunne-yhdistelmä

Toki vauvakuumeilen minäkin, mutta lapselle olisi paras että olisin jo maisterin paperit taskussa, sillä tiedän että stressaan ja murehdin muutenkin, saatika sitten kokopäiväisenä äitinä.
Yleisesti ottaen arvostan äitejä, ja on hienoa että esim. sinä Mida olet uskaltanut ottaa riskin ympäristön luomasta (mahdollisesta) paineesta huolimatta.

Saat varmasti vielä paljon silmien pyörittelyjä ja selän takana kuiskuttelua,
mutta pääasia on että se on teidän oma tahto ja teidän oma perhe.