Kitinä

Time Machine

1/2

Vähän pettymys tällaseksi klassikoksi. Morlokit aiheuttivat naurunremakkaa, vaikka pienenä ois kyllä varmaan pelottanu.

Black Hole



Disneyn tuottama scifiseikkailu vuodelta 79. Yllättävän hyvä jopa, aikaslailla on vaikutteita otettu Event Horizon-leffaan tästä pätkästä. Tää oli vain parempi. Ja loppukin oli mukavan psykedeelinen.

Hassua oli se, että kummassakin leffassa oli sama pääosanainen.

Steamboy
Kuten IMDBkin toteaa, leffassa riittää silmäniloa vaikka useammankin steampunk-animen tarpeiksi. Ikävä kyllä kauniita maisemia ja hulppeita höyrytitaaneja taiteillessa on juonen pohdinta ja henkilöiden kehittäminen jäänyt tekijöiltä mielestä lähes täysin. Taustatarinaksi on hätäisesti sutaistu jotain huttua mullistavan painesäiliökeksinnön kohtaloon liittyvästä kädenväännöstä kahden valtaklikin välillä. Henkilöhahmot ovat järjestään paperinohuita, poikkeuksena ehkä pahan O'Hara Foundationin kruununprinsessa Scarlet, joka tosin on kopioitu eräästä tunnetusta kaunokirjallisesta teoksesta oikkuineen kaikkineen.
½

Magnum Force

Likainen Harry Callahan jälleen vauhdissa. Tällä kertaa kaupungin alamaailmaa harventaa vigilante-moottoripyöräpoliisien joukko, eikä lähimmällä esimiehelläkään taida olla puhtaita jauhoja pusseissaan.

"Dirty Harryn" ohjanneen kovanaama Don Siegelin jälkeen ohjaajanpalleille istahtanut Ted Postin johdolla Harryn roolihahmo saa ripauksen pehmeyttä menettämättä silti puunaamaista sarmööriaan. "Attila oli minuun verrattuna punertava puunhalaaja" John Miliuksen (mm. Conan Barbaari) nakuttama käsis on aika suoraviivainen, mutta genre-elokuvasta kun puhutaan, mitäpä muuta voisi odottaakaan. Koko raina on ammattitaitoisesti, joskin hieman persoonattomasti vedetty ja ilman värikästä päähahmoa uppoaisia auttamatta seitkytäluvun unohdettujen pollarileffojen suohon. Silti kelpo ajankulu vanhoja pollarifilmejä fanittaville. Lisäpisteet Lalo Schifrinin 70's -soundtrackille, näitä kuuntelee aina oikein mielellään.

Kun Viasatilta kerran tulee taas tänä viikonloppuna ilmaiseksi elokuvia:


Hard Candy

Keskustelua herättävä aihepiiri pienimuotoisessa trillerissä, jossa koko elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa ja sen katolla. Jaksoi helposti katsoa loppuun asti. Erinomaista eheytysmateriaalia pedofiilien kuntoutusohjelmaan.


Thank You For Smoking

Kuten ennalta oletinkin, tykkäsin. Kiihkoton ja puolia hakematon tarina miehestä joka hankkii elantonsa työskentelemällä "väärällä" puolella.


Seuraava ei tullut Viasatilta vaan DVD:ltä:

Idiocracy (suom. Idioluutio)

Ihan herkullinen aihe elokuvalle. Alussa esitetty esimerkki lisääntymisen epäsuhdasta eri sosiaaliluokissa oli varsin hauskasti toteutettu. Junnasi välillä paikoillaan eikä herättänyt suuria ahaa!- tai yhyy!-kohtauksia, mutta hörähdin monessa kohtaa.

Joo-o, päätin katsoa katsomatta jääneet "aarteet" leffoistani ennenQ ostan uusia tilalle. Tässä taitaa mennä loppu vuosi vähemmän helmien leffojen parissa. Wateva.

xXx: State of the Union

Aivot narikkaan toimintaa. Ei siis ollenkaan huonoa väsyneenä. Tosin puolet leffasta meni Xander Cagen kuolemaa voivotellessa. Ilman Viniä nyyh.

2 Fast 2 Furious

Menee samaan kastiin edellisen kanssa. Hianoja autoja kyyl. Taas jämäpala ilman Viniä, uuh.

Wild Things 2

Seuraa ensimmäisen osan jalanjälkiä. Enemmän juonikuvioita, mutta ei silti yllä ykkösen tasolle. Susan Ward on edelleen hottis, ainoa syy katsoa tätä leffaa. Seksokohtaukset namz. Susan Wardin takia haluan Sunset Beachin takaisin telkkuun, nuuh.

Charlien enkelit 2. Aivot narikkaan silmäkarkkia, tehty hyvällä kieli poskessa asenteella.

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy ja Life or Something Like It

Ei hullumpia. Sellasta perushöttöä ja håttia.

Undercover Brother

Suuri osa "Saturday Night Live" -viihdeohjelman sketsien viime aikoina poikimista leffaversioista on ollut tuskallisuuskertoimeltaan juurihoitoon peräaukon kautta verrattavia, TJEU "Night At The Roxbury". "Soulveli-versio Austin Powersista" eli kullanvärisellä Coupe De Villellä hurrutteleva soul-veli-bigassafro-agentti UnderCover Brother on kuitenkin tähän sääntöön varsin virkistävä poikkeus.

Valkoista ylivaltaa vaaliva "The Man" juonii ensimmäisen mustan presidenttiehdokkaan pois näyttämöltä juuri ennen esivaaleja. Tätä ei mustien oikeuksia puolustava kvasimilitanttinen maanalainen armeija B.R.O.T.H.E.R.H.O.O.D hyvällä katso ja peliin heitetään ykkösagenttiketju Sistah Girl vahvistuksenaan "soliid!" UC Brotha.

Sopivan kevyt ajankulu on varsin riemukas katselukokemus lievästä amatöörimäisyydestään huolimatta. Pääosan Eddie Griffin on hauska pastissi 1970-luvun blacksploitaatio-leffojen tähdistä kipeitä kuteitaan myöten. Naiskauneutta edustava Aunjanue Ellis (Sistah Girl) on sopiva vastapaino UCB:n sovinismille - ai niin, onhan Denise Richardsin osuvasti nimetyllä roolihahmollaan "White She Devil" pieni osa - etenkin steamyssä suihkukohtauksessa. Dave Chappellen "Conspiracy Brother" on nenä-äänineen vitun ärsyttävä, eikä yhtään kertaa hauska.

Leffan vitsien aukeaminen vaatii jonkin verran mustan kulttuurin tuntemusta - jota DVD:n tekstittäjältä on selvästi puuttunut. Kaikin puolin kelpoa kevyttä ajankulua!

Sheetlord kirjoitti:Undercover Brother

Heh, hauska leffa! Yllätti mut tosiaan miellyttävästi. Nauraa kutmatin juuri noille viittauksille mustaan kulttuuriin. Onneksi on sen verran tullut luettua Yhdysvaltain 60- ja 70-luvun radikaaliliikkeistä ja niiden vaikutuksesta soulin ja funkin kautta nyky-hiphoppiin.

Double Indemnity (1944)

Vakuutusmyyjä tapaa naisen, joka haluaa aviomiehelleen henkivakuutuksen. Ja seuraavaksi suunnitellaankin jo murhaa, josta kiihoitutaan seksuaalisesti - kuten kirjailija James M. Cainin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa voikin odottaa. Ohjaaja Billy Wilderin yhdessä Raymond Chandlerin kanssa käsikirjoittama, fatalistisen tunnelman hallitsema leffa on hienoimpia film noireja ja Barbara Stanwyckin femme fatale kylmimpiä - murhan ainoana motiivina on raha. Koko juttu kerrotaan takaumana - kaikki on jo tapahtunut eikä tapahtumia voi muuttaa - ja viimeisiään hengittävän, petetyksi tulleen kertojan roolin Fred MacMurray tekee hyvin. Kuitenkin tapausta selvittävän tutkijan osassa loistava Edward G. Robinson kerää pisteet. Kuvaaja John Seitz ja Wilder saivat ekspressionistisen kuvauksen näyttämään sopivan likaiselta ja Miklos Rozsa uhan tunnelmaa hienoon musiikkiinsa.

The Postman Always Rings Twice (1946)

Toinen Cainen romaanin filmatisointi, jossa jälleen murha ja seksi kietoutuvat toisiinsa, vaikka filmi kesytettiinkin Production Coden vuoksi - tosin viittaukset ovat selvästi esillä. Tällä kertaa Kohtalokkaana Naisena on mieleenpainuva Lana Turner ja hänen salarakkaanaan John Garfield ja rakkauttakin on ilmassa, joten asenne ei ole yhtä tyly kuin Double Indemnityssä, vaikka kyse on jälleen aviomiehen murhaamisesta. Muuten erittäin hyvä leffa kärsii loppukohtauksestaan sekä siitä, ettei MGM:n tyyli ollut tehokkain mahdollinen tähän tarinaan.

Ball of Fire (1941)

Howard Hawksin ohjaama ja Wilderin sekä Charles Brackettin käsikirjoittama, Lumikki-sadun screwball-mukaelma, jossa Stanwyck näyttelee jälleen hyvin paheellista naista. Tällä kertaa hän on slangisanakirjaa kirjoittavien professoreiden majaan poliisilta piiloutuva gangsterin heila, johon Gary Cooperin kirjojen ja tutkimuksen maailmaan uppoutunut, ulkopuoliselle elämälle vieras lukumies rakastuu. Gangsterien ja professoreiden kohtaamisesta syntyy paljon hauskaa, näyttelijät ja tekijöiden jälki taidokkaita, mutta silti leffa ei yllä heidän parhaimpiensa joukkoon. Ei kuitenkaan niin, että sen katsoessa jotenkin huomaisi - vertauskohtana kuitenkin kun on sellaisia elokuvia kuin Rio Bravo ja Sunset Boulevard.

The Enforcer - Murskaaja

Likainen Harry saa jahdattavakseen tällä kertaa nipun pommeja paukuttavia vasemmistolaisterroristeja - ajankohtainen teema filmin valmistumisen aikoihin 1976 kun RAF ja Baader-Meinhof riehuivat pitkin Eurooppaa. Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, pormestarin persettä nuoleskeleva esimies tuuppaa etsivä Callahanin pariksi naisen - herranjumala! Pääjuonen oheen on tuttuun tyyliin sijoitettu muutama erillinen toimintakohtaus, joissa Magnum 44 haukahtelee kiukkuisesti. Lopussa pakollisen hyllytyksen ja virkamerkin palautuksen jälkeen pahat pojat saavat tietysti palkkansa Alcatrazin vankilaan sijoitetussa showdownissa.

Käsikirjoitus on aika kliseinen. Vanhan sovinistin ja nuoren kokemattoman naisetsivän kohtaamis-konfliktista ei malteta oikein ottaa kaikkea irti, vaikka Tyne Daly naisetsivän roolissa terhakkaasti kipittääkin kiilakoroillaan. Clintti liidaa roolin tyylikkäästi, mutta rutiinilla läpi. Ohjaaja on joku James Fargo, jonka meriittilistalta ei ihmeempiä saavutuksia löydy. Eniten ajan hammas on puraissut toimintakohtauksia. Nykyisin muodikkaisiin salamaleikkauksiin tottuneelle silmälle Callahanin kaahailut ja koukuttelut näyttävät valitettavan valjuilta.

Mr Brooks

Vuoden mieheksi valittu menestyvä yrittäjä viettää päällisin puolin kunniallista kiiltokuvaelämää. Pinnan alla kuitenkin kuohuu - ukko saa rajut kiksit tappamisesta. Pimeää puolta edustava imaginaari-alter-ego (William Hurt) istuu kokouksissa ja auton takapenkillä houkuttelemassa addiktiostaan irtipyristelevää monimurhaajaa pahoille teille. Vaimokullan mentyä nukkumaan Brooks vetää mustat vaatteet niskaansa, murtautuu aiotun uhrinsa kotiin ja teloittaa tämän äänenvaimentimen plopsahtaessa. Vuosikausia harrastus on sujunut ongelmitta, mutta viimeisellä keikalla joku valokuvaa tapahtuman ikkunan takaa ja kiristäjä iskee pihtinsä tiukasti kiinni. Tarinaan kietoutuu myös rumassa avioerossa rimpuileva, päähenkilöä tiukasti jäljittävä naisetsivä (Demi Moore).

Synopsis on hyvä ja mielikuvitus-minän kanssa keskustelut ovat onnistuneesti toteutettuja. Tehokkaan alun jälkeen elokuva jotenkin lässähtää - osin siksi, että Costnerin tappaja ei ole lopultakaan kovin uskottava. Jos ukossa olisi samanlaista fyysisyyttä - tappaminen teräaseella on paljon henkilökohtaisempaa kuin teloitus tuliaseella - ja vimmaa kuin Chris Balen "American Psychossa", tässä filkassa olisi ainesta pieneksi klassikoksi. Nyt saatiin aikaan hippaisen liian pitkä, kiistattoman ammattitaitoinen jännäri, joka haaskaa 2/3 käsiksen mahdollisuuksista. Pienellä budjetilla ja ennakkoluulottomalla tekijätiimillä tästä käsiksestä olisi puristanut todella hyytävän paketin.

Black Dahlia

Tuli sitten tämäkin katsottua Scarlettin kehutun roolisuorituksen takia. Ok, se todella jäikin sitten ainoaksi syyksi miksi rainan jaksoi katsoa loppuun asti; 2 tuntia 10 minuuttia oli aivan liikaa. Leffa oli yksinkertaisen tylsä ja loppuratkaisu ikäänkuin pikakelattiin minuutissa ja jäikin vähän hämärän peittoon, että mites se nyt siis oikein meni...Kuka oli kenenkin sukulainen jne. Liikaa yritystä - heikko lopputulos.


Lonely Hearts Killers

Sama ajankuvaus kuin edellisessä; 40-luvun loppupuoli Amerikassa. Toimi huomattavasti paremmin ja piti otteessaan ihan loppuun asti. Salma Hayek ja James Gandolfini tekivät vakuuttavat roolit. Pani pohtimaan myös rakkauden ja intohimon välistä suurta kuilua. Karmiva meininki ja perustuu tositapahtumiin - tätä voisi jo suositella sunnuntai pureskeluun!

Dirty Harry - Sudden Impact

Komisario Callahan jälleen vauhdissa. Vuosikymmen on vaihtunut, svengaava soul ja jazz ovat tehneet tilaa syntikkarummuilla höystetylle kasari-rockille ja harmaantunut Harry itse on vaihtanut badass-RayBanit Terminator-pokiin. Asenne on silti kohdallaan: retkuihin tepsii vain reikärauta-rehabilitaatio. Tällä kertaa seurataan blondin [Clintin tuolloinen vaimo Sondra Locke] kostoretkeä raiskatun systerin puolesta ja väistellään siinä sivussa kostonhimoisten keskiverto-gangstereiden kuteja.

Sarjan kolmas vai oliko jo peräti neljäs osa kärsii lievästä väsymyksestä, mutta onnistuu petraamaan edeltäjiinsä esim paikoittain dialogin suhteen. Näihin "Deathwish"-tyyppisiin kostojuttuihin samaistuminen vaatii sen, että kostonenkelille tehty vääryys on riittävän riipaiseva. Filmin raiskauskohtaus on vähintään tarpeeksi inhottava, joten tämä klausuuli täyttyy.

Terminatorien ja John McClanein aikakaudella Callahan on kuitenkin oldskoolia, siitä ei pääse mihinkään. Keskivertoa parempi ajanviete, muttei millään mittapuulla lajityypin klassikko.

Kun on tästäkin kyttäfilmisarjasta killittänyt yli puolet, sitä näkisi mielellään muutoksia joihinkin lajityypin kliseisiin. Miten olisi esimerkiksi sankarikytän esimies, joka ei huuda koko aikaa naama punaisena, miten pormestari on hänen perseessään kiinni (miksi aina perseessä, onko koko Kaupungintalo homoja täynnä?) ja nyt se saatanan virkamerkki tänne ja äkkiä!

Samaten tämä iänikuinen "jurisdiction"-tappelu on huvittavaa. Paikallispiirien kytillä, Highway Patrolilla ja Fedseillä tuntuu kuluvan työajasta 80% etupiiriristiriitojen selvittelyyn.

War of the Worlds (Maailmojen Sota)



Elokuvan lopunhan tiesi jo etukäteen, vaikken ole kirjaa lukenut, enkä alkuperäistä leffaa nähnytkään. Lopun unohti kuitenkin jossain vaiheessa, kun keskittyi ryminään. Cruisen pääroolin kanssa oli toimittu fiksusti, tavallinen kakkiainen virheineen, eikä mikään superihminen. Hahmon kanssa kuljettiin koko elokuva, eikä katsoja tiennyt siis mitään mitä hänkään ei tiennyt.

Aivotonta viihdettä ehkä, mutta sou vat. Hienoa kuvaa, paljon pauketta ja avaruusöttiäisiä. Riittää mulle.

Alkuperäisleffan päänäyttelijöiden tuominen loppukohtaukseen on ideana joo hauska, mutta itse pidän ratkaisua kummallisena. Että ihan tietentahtoen muistutetaan katsojia, että tässä ollaan elokuvaa katsomassa.

Slither



Hieno osoitus, kuinka leffa voi toimia ilman minkäänlaista häivähdystäkään omaperäisyydestä. Kuten parin vuoden takaista Cabin Fever-leffaa katsellessa, mieleen tulee muutaman minuutin välein joku vanha kauhuleffa. Lötköjen Yö ja Cronenbergin Shivers päällimmäisenä.

Hauskaa ja iljettävää kauhukomediaa kasarihengessä. Ekstratkin nauratti, lisäpojot siitä.


Return of the Fly



Originaali Kärpänenhän on ihan viihdyttävä hömppäpömppä, mutta tää oli äärettömän tylsää paskaa. Vasta ihan lopussa kärpäsen päällä varustetun miehen koikkelehtiminen metsikössä piristi vähän, mutta tuokin hauskuutus tuli liian myöhään.

Sheetlord kirjoitti: Jos ukossa olisi samanlaista fyysisyyttä - tappaminen teräaseella on paljon henkilökohtaisempaa kuin teloitus tuliaseella - ja vimmaa kuin Chris Balen "American Psychossa", tässä filkassa olisi ainesta pieneksi klassikoksi.

No daa!
Pikkuspoileria seuraa:




Ok ensin ajattelin tosta tuliasehommasta samalla tavalla, mutta lopussahan tämä nidotaan kiinni ja selviääkin, että jannu on väsännyt vaikka mitä. Tyypistä tuli kertaheitolla vitusti pelottavampi. Tuliaseet olikin vain keski-iän chillausta. American Psykoa tässä ei voikaan ajatella vaan tää on niinku enemmän Hannibal Lecter. ****

Storia kirjoitti:

Lonely Hearts Killers

Sama ajankuvaus kuin edellisessä; 40-luvun loppupuoli Amerikassa. Toimi huomattavasti paremmin ja piti otteessaan ihan loppuun asti. Salma Hayek ja James Gandolfini tekivät vakuuttavat roolit. Pani pohtimaan myös rakkauden ja intohimon välistä suurta kuilua. Karmiva meininki ja perustuu tositapahtumiin - tätä voisi jo suositella sunnuntai pureskeluun!

Tää on hyvä. Kaksi sick confusing motherfuckers. Oikeasti se nainen vaan oli huomattavan ylipainoinen ja ruma ku saatana. Saattaa olla, että elokuva toimii paremmin kaunottarella varustettuna. Oikeasti se akka vei vielä penskansa asumaan tän unelmaprinssin luokse.

Crowbar kirjoitti: Oikeasti se nainen vaan oli huomattavan ylipainoinen ja ruma ku saatana..

No yllätys! Olisi pitänyt arvata, että todellisuudessa homma meni noin, mutta myönnän, että Salman kasvot vangitsi niin, etten edes ajatellut elokuvan todellisuuspohjaa.

The Killing (1956)

Stanley Kubrick listasi joskus kymmenen suosikkileffansa joukkoon John Hustonin Sierra Madren aarteen, ja hänen kolmas pitkä elokuvansa tuokin tämän lisäksi mieleen toisen Hustonin leffan, Asfalttiviidakon. Molemmissa pääosassa (tai Asfalttiviidakossa paremminkin yhdessä niistä) on suosikkinäyttelijöihini kuuluva Sterling Hayden, molemmat kertovat ryöstöstä ja molemmissa sattumalla on tapahtumiin merkittävä osuus - ja ihmiset täydellisine suunnitelmineen ovat hyvin pieniä ja epäonnistuvat. Eroa kuitenkin on - Kubrickin persoonallisuus on kehitteillä - ja Asfalttiviidakon suoran aikarakenteen tilalla on nyt ryöstöjakson palapeli ja elokuvan täsmällisen tarkka kertojanääni etäännyttää katsojat tarkkailijoiksi. Kubrickille tyypillinen ironia ja musta huumori värittävät film noiria.

Nightmare (1955)

Maxwell Shanen ohjaama ja Cornell Woolrichin romaanin pohjalta käsikirjoittama mielenkiintoinen elokuva miehestä (Kevin McCarthy), joka näkee painajaisen, jossa murhaa jonkun - ainoastaan herätäkseen aamulla huomaamaan, että se ei ollutkaan vain unta. Eli enää ei tarvitse edes nousta vuoteesta, kun olet jo pulassa. Painajaismainen elokuva ei ole loistava ja aivan lopussa on huonosti toimivia ratkaisuja, mutta hyvä ja tunnelmallinen se on ja New Orleans tapahtumapaikkana tuo leffalle ilmettä. Sivuosassa etsivää näyttelee särmäkäs Edward G. Robinson, jonka rooli ei kuulu hänen parhaiten kirjoitettuihin, mutta josta hän tekee jälleen persoonallisen.

Kiss Me Deadly (1955)

Parhaisiin dekkarileffoihin kuuluvassa Mickey Spillane -filmatisoinnissa Mike Hammer (Ralph Meeker) melkein törmää autolla naiseen öisellä maantiellä ja tästä alkaa tapahtumavyyhti ja mysteerien ketju, jonka lopussa odottaa arvoituksellinen laattikko sisältöineen. Robert Aldrichin ohjaama ja A.I. Bezzeridesin käsikirjoittama leffa angstisesta, vainoharhaisesta, väkivaltaisesta ja sirpaleisesta maailmasta hajoamassa hetkellä, jolloin sillä on käsissään suurempi voima kuin koskaan. Vaikka valmistusmisaikakauden aatokset näkyvät tarinassa selkeästi, kyse on lopulta jostakin ylemmästä, joka ei kenties ole aikaan sidottu - tai sitten on, mutta elämme siinä ajassa edelleen.

Knocked Up

Pilveä pössyttelevä luuseri Ben pääsee tuikkaseen kostean baari-illan päätteeksi hottia, tulevaa uraohjusta Alisonia, ja tuloksena onkin vauva. Sitten ihmetellään että mitä tehdään ja kenen kanssa.

Perinteinen ihimissuhdekomedia, joka ällistyttävää kyllä jaksaa naurattaa ensimmäisen puolitoistatuntisen, ja vasta viimeinen vartti ollaan ällynlällyn pehmoja. Tosin loppuosakin vältti yltiösiirappisuuden, eikä kestänyt kauaa, joten ei myöskään jäänyt tahmeeta makua suuhun leffasta.

Komedian osalta elokuva oli täysin helmi! One-linereita ripoteltiin niin että kaikkia ei heti edes hoksannut tajuta. Myös Benin neljä kämppistä olivat aivan loistavia, hieman muistuttivat Jay & Silent Bob -kaksikkoa.

Itse naureskelin lähinnä äijähuumorille - kuten kun kaverit sai päähänsä lähteä Las Vegasiin, napata hieman taikasieniä ja mennä katsomaan Circue de Soleilia.

Ben's Dad: If it grows from the ground, it's probably okay.

Vanhemmat, pariutuneet, perheelliset pierut varmaankin hörähtävät leffan jabeille vakiintunutta elämää kohtaan.

Pete: [to Ben Stone] Marriage is like that show ‘Everybody Loves Raymond’, but it’s not funny. All the problems are the same, but
[pause]
Pete: you know instead of all the funny, pithy dialogue, everybody is really pissed off and tense.

Kelly's Heroes - Kellyn Sankarit

II Maailmansota jyristelee loppusuoralla. Normandian maihinnousun jälkimainingeissa amerikkalainen jermuporukka saa vangiksi jääneeltä kraut-upseerilta vihiä ranskalaisessa pankissa makoilevasta 16 miljoonan taalan kulta-aarteesta. Lepsun kapteenin häivyttyä esikuntineen lomailemaan porukka päättää käyttää kolmen päivän r&r:n tekemällä pankkiryöstön. Matkassa on vain pieni mutta: pankki on reippaasti Wehrmachtin hauptkampflinjen takana, joten avuksi tarvitaan panssaritukea, pioneerijoukkoja sillanrakennukseen etc.

Vuonna 1970 valmistuneen ison budjetin sotafilmin voi nähdä ovelana sotapropagandana. Sen valmistumisen aikoihin amerikkalaiset olivat pahasti jumissa Vietnamissa, joten kansalaisten moraalia kohottamaan tarvittiin viihdyttävä filkka, jossa reippaat miehet vihreissä uniformuissa yltävät jermuilustaan huolimatta sankaritekoihin sodassa, jossa hyvän ja pahan rooli oli vielä selkeä.

Roolitus on näyttävä: koplaa johtaa Clint Eastwood yhdessä äkäisen kersantin (Telly Savalas) kanssa. Panssarituesta jalkaväelle vastaa pahasti pinkille ja pilvelle tuoksahtava friikki Oddball (Donald Sutherland) ja tietenkin mukana on juoni huoltoupseeri (Don Rickles). Tarkkasilmäinen bongaa helposti myös Harry Dean Stantonin ja jopa "Lemmenlaivan" kapteenin roolista tunnetun Gavin McCleodin hintahtavana panssarimiehenä.

Suosittelen lämpimästi sotafilmien ystäville. Se, mikä nykyisin muodikkaassa inhorealismissa menetetään, otetaan takaisin hauskalla tarinalla, lajityypin kliseiden kunnioituksella ja riittävällä määrällä pyrotekniikkaa.

isohaara kirjoitti:Knocked Up

Kävin kattomassa. Menin mainostushypelankaan, kun useammassakin lehdessäkin kehuttu. Ei olis kannattanut. Kaikki ihmiset oli raivostuttavia paskiaisia ja niiden riitelyä oli tylsä seurata eikä naurattanut hetkeäkään. Olin aikeissa poistua vähän yli puolen välin jälkeen, mutta jäin silti. Vahvisti ainakin käsitystäni siitä, että parisuhteet ei oo mun juttu. En jaksa nyt yrittää fiksua, kunnollisista arvioita.

Alien 3 Directors Cut

Porasin joskus aikoinaan, että tämä on sarjan heikoin leffa. Beddis taisi opponoida, että boxissa tuleva ohjaajanversio syventää tarinaa reilusti - ja oikeassa oli. Etenkin alkuun ja puoliväliin ilmestyi reilusti uutta kuvaa, henkilöhahmot saivat enemmän lihaa luidensa ympärille - ja itse Allustakin oli uusia klippejä. Eniten ihmettelen, miksi teatteriversiossa ötökkä syntyi koirasta ja tässä "alkuperäisversiossa" härästä?

Rock-video-ohjaajaksi Fincher malttaa keskittyä yllättävän paljon henkilöihinsä. Visuaalisuus on toki vahvaa, Alien-maailmaan kuuluva ruoste, roikkuvat ketjut ja ruskea yleissävy ovat vahvasti mukana. Eipä tämä toimisikaan Star Trek-tyylisissä putsi-puitteissa. Aliensin xenomorfi-pataljoonien jälkeen paluu yhteen ainoaan ötökkään oli ehdottomasti oikea ratkaisu.

Sheetlord kirjoitti: Eniten ihmettelen, miksi teatteriversiossa ötökkä syntyi koirasta ja tässä "alkuperäisversiossa" härästä?

Tuota olen minäkin ihmetellyt ja erityisesti siksi, että härkä vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta.

Battle Cry (1955)

Amerikkalaisia sotilaita toisessa maailmansodassa, mutta suurin osa kerronnasta kuluu heidän naissuhteissaan. Kiinnostavinta on kuitenkin se, että taisteluiden sijasta miehet marssivat pitkään ja kauan - ainoa taistelukohtaus on lopussa. Keskinkertaisesta ja aivan liian pitkästä elokuvasta puuttuu kuitenkin syvyys, vaikka kokoa riittääkin. Se on myös tylsästi ohjattu - Raoul Walshilta olisi odottanut paljon parempaa.

Paths of Glory (1957)

Stanley Kubrickin ohjaama ja yhdessä Jim Thompsonin ja Calder Willinghamin kanssa kirjoittama elokuva ranskalaisista ensimmäisessä maailmansodassa. Ironisessa, mustan huumorin ja satiirin sävyttämässä leffassa Kubrick luo selvän eron siisteissä ja ylellisissä tiloissa sivistyksen keskellä mielettömiä ja raakalaismaisia päätöksiä tekevän johtajiston sekä likaisessa sodan todellisuudessa pelinappuloina rämpivien miesten välille. Elokuvan pääosassa Kirk Douglas tekee erinomaisen roolisuorituksen miestensä puolta pitävänä everstinä, jonka moraalia eivät muut herrat ymmärrä - kuten eivät sodan tai sotaoikeuden mielettömyyttäkään. Kubrickin kuvat ovat vaikuttavia, mutta niin on koko leffakin.