Kitinä

Ekaks tontti hintaan mihin hyvänsä (se unelma) ja sit talo pystyyn siihen päälle. Sit sinne jotain fiksuja kalusteita ja loput käskisin miehen sijottaa miten parhaaksi näkee. Jos sit enää on jotain jäljellä. Mä en tajua isoista rahoista mitään.

Sit nököttäisin siel torpassa. Syksyl vois käydä marjassa ja kesäl uimas. Talvel vois kolata pihan ja keväällä käydä tekemässä saappaitten kantapäillä uria sorateiden lätäköistä ojiin. Ah. Siin olis enemmän biletysmeininkiä ku missään koskaan.

Juontaja Sari Tamminen: "Onnen eteen pitää tehdä töitä." Taidan olla samaa mieltä. Suomalaiset eivät osaa arvostaa työtään ja omaisuuttaan. Suomalaisella työttömällä kelan avustuksia nostavalla on enemmän kuin kiinalaisella jokaikinen päivä töitä paiskivalla duunarilla. Silti uskon että, kiinassa on melkein yhtä paljon onnellisia ihmisiä kuin Suomessakin.

Pitää vain osata nähdä ne hyvät puolet, ja jos ei paremmasta tiedä. Ei silti työttömänä minä olisin varmasti onneton.

Tosi rasittava ajatus, että onnen eteen olis tehtävä töitä. Ihan höpöhöpöä. Onnen kuuluu olla jotain, mikä vaan tulee eteen ja mulla kuuluis olla vaan kyky ottaa se kaikki vastaan. Jos vähänkään yritän tehdä jotain jonkun asian eteen... Onnistuessani koen vaan olevani vtun hyvä. Yritin tarpeeksi ja se riitti. En muista ajatella onnea, vaikka keksisinkin käyttää verbiä 'onnistua'.

masa kirjoitti:

NuoriDaavid kirjoitti:
Sama kysymys kuin Tixille:

Mitä vitun väliä sillä on miten se tulee? Raha on rahaa, vaikka se tulisi kivestä puristamalla.

Heh.. Jos se tulee kivestä puristamalla, saattaisi Masallakin hymy hyytyä.. oli kives (testicle) sitten oma tai kaverin.. =D

Eipä merkitystä mistä rahaa tulisi. Yhtä rakasta se on aina.
Ei elämä mitenkään ratkaisevasti muuttuisi. Töitä tekisin edelleen, mut en enää nykyisessä paikassa. Sijoitustoiminta varmaan kiinnotaisi hiukkasen enmmän kuin nyt. Ulkomaanmatkailu lisääntyisi selvä se.

Rahaa ei tee onnelliseksi, mutta auttaa aivan hitosti, haa. Puolet lahjoittaisin hyvään, Amnestyyn ja Griinpiissille. Loput vaikka mihin.

Varmaan eläisin suunnilleen niin kuin olen muutenkin suunnitellut, eli maksaisin asuntolainan ja perustaisin vaatemerkin. Mutta mutta.

Jos toimeentuloni ei olisi kiinni siitä, kuinka hyvin firma pärjää, en olisi yhtä motivoitunut näkemään pärjäämisen eteen vaivaa. Lomailisin useammin ja vaikeissa kohdissa antaisin helpommin vain olla. Olisi myös varsin todennäköistä, että siinä missä minua nykyisin kiinnostaa valitettavan vähän, kuinka moni vaatteitani haluaisi tosiasiassa ostaa, niin toimeentulohuolien päätyttyä tämä lakkaisi kiinnostamasta minua lainkaan. Tekisin siis jonkinlaisia taidehäröilyvaatteita, joiden oikea paikka olisi taidemuseoissa. Tuskin kuitenkaan olisin kovin uskottava taiteilijana, sellainen kun vaatii vuosien kehittymistä ja oma kehitykseni on tähän asti kulkenut kuitenkin teollisen suunnittelun ehdoilla. Töistäni eivät siis kiinnostuisi sen enempää kuluttajat kuin museotkaan. Kokisin että elämälläni ei ole tarkoitusta ja paneutuisin entistä enemmän lomailuun ja muuhun miellyttävään elintasolöffäilyyn. Yrittämisen motivaatio kuihtuisi merkityksellisyyden kokemuksen myötä vähitellen kokonaan.

Toki olisin ymmärtänyt sijoittaa osan potista jo alkuvaiheessa siten, että toimeentulo olisi turvattu kuolemaan saakka. Motivaatiota tehdä jotain elämällään olisi siis hankala löytää jatkossakaan. Enpä osaa sanoa miten siinä lopulta kävisi - ehkä painuisin kehitysmaihin tarjoamaan ylimääräisiä rahojani ja aikaani. Sekin voisi tosin olla ahdistavaa ja ongelmallista; kehittyvissä maissa kun lienee vaikea toimia länsimaisen hyvinvointivaltion muokkaaman oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaan. Ja mitä rikkaampi tyyppi, sitä kinkkisempi tilanne, kuvittelisin.

Nykyistä onnellisemmaksi en tosiaan voi kuvitella lottovoiton myötä tulevani. Siispä en lottoa.