Kitinä

urpiainen kirjoitti:Olen tässä hieman hämmästellyt sitä, että viimeaikoina on tuntunut siltä, että joka toinen palstalainen joutuu syömään psyykelääkkeitä. Ja toki tästäkin asiasta löytyi tunteen vahvistava ja tarekntava kitinäkysely. Erinomaista. Eli aika moni tosiaan on lääkityksellä.

En toki missään nimessä halua moralisoida tai kauhistella erityisesti psyykelääkkeiten käyttöä (tai edes, ainakaan tällä kertaa, ihmiskuvan medikalisoitumista), vaan hiukan hämmästellä ylipäänsä sitä, että tämänkin palstan kokolailla nuorehkosta väestöstä kolmasosa on tai on ollut pitkäkestoisella lääkityksellä, oli se sitten psyykelääkettä tai ei. Ilmesesti tyypillisesti kuitenkin nimenomaan.

Niiden psyykelääkkeiden määräminen on helpompaa ja vaatii vähemmän resursseja, kuin se, että annettaisiin sitä tarvittavaa hoitoa. Hoitoon pääseminen on aikas pitkä, työläs ja raskas prosessti, mainitsemattakaan, että se voi olla hyvinkin kallista. Lääkkeet maksaa tässäkin tapauksessa vähemmän kuin hoito.

milli kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:Olen tässä hieman hämmästellyt sitä, että viimeaikoina on tuntunut siltä, että joka toinen palstalainen joutuu syömään psyykelääkkeitä. Ja toki tästäkin asiasta löytyi tunteen vahvistava ja tarekntava kitinäkysely. Erinomaista. Eli aika moni tosiaan on lääkityksellä.

En toki missään nimessä halua moralisoida tai kauhistella erityisesti psyykelääkkeiten käyttöä (tai edes, ainakaan tällä kertaa, ihmiskuvan medikalisoitumista), vaan hiukan hämmästellä ylipäänsä sitä, että tämänkin palstan kokolailla nuorehkosta väestöstä kolmasosa on tai on ollut pitkäkestoisella lääkityksellä, oli se sitten psyykelääkettä tai ei. Ilmesesti tyypillisesti kuitenkin nimenomaan.

Niiden psyykelääkkeiden määräminen on helpompaa ja vaatii vähemmän resursseja, kuin se, että annettaisiin sitä tarvittavaa hoitoa. Hoitoon pääseminen on aikas pitkä, työläs ja raskas prosessti, mainitsemattakaan, että se voi olla hyvinkin kallista. Lääkkeet maksaa tässäkin tapauksessa vähemmän kuin hoito.

Sen verran kyllä korjaisin, että myös lääkitys on sitä hoitoa ja erittäin oleellinen osa.

Psykoterapiasta tehtyjen tutkimuksien mukaan siitä hyötyvät parhaiten koulutetet, nuoret ihmiset. Ei ole niin, että psykoterapia on juuri se hyvä ja pelkät lääkkeet huono.

Toki paras vaihtoehto monesti on molemmat, mutta kuten sanottu, kaikki eivät hyödy terapiasta. Eivät kaikki toki hyödy lääkityksestäkään.

Mutta vielä rautakangesta: lääkitys on monelle hyvä hoito ja kaikki eivät tarvitse/hyödy terapiasta.

Epäammatillisen mielipiteeni mukaan lääkitystä ei pitäisi koskaan määrätä ilman terapiaa. Muuten samaa mieltä kuin Dave siitä, että kaikille ei kaikki toimi.
Olitkos muuten itse käynyt terapiassa ja millaisin tuloksin?

nowaysis kirjoitti:Epäammatillisen mielipiteeni mukaan lääkitystä ei pitäisi koskaan määrätä ilman terapiaa.

Riippuu tietysti siitä, miten terapia määritellään. Jos terapiaksi luetaan myös terveyskeskuksessa/muulla yleislääkärissä annettu supportti ja sairaanhoitajan antama supportti, keskusteluapu, niin olen samaa mieltä. Varsinaiseen psykoterapiaan resursseja ei kuitenkaan ole missään tapauksessa kaikille lääkkeitä syöville. Kun nyt esim. 1/3 kitinäläisistä on jossain vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä, niin minkään maailman maan resurssit eivät riittäisi kaikkien terapoimiseen varsinaisessa psykoterapiassa. Se on fakta.

Jättäisitkö toimivan hoidon - siis lääkkeen - antamatta, jos sitä ei voisi antaa ilman terapiaa? Fakta kun on, että kaikille ei terapiaa voi tarjota. Lisäksi, kuten jo edellä kirjoitin, terapian toimivuus on osoitettu lähinnä nuorilla, koulutetuilla ihmisillä.

Sitä, että pelkästään lyötäisiin resepti käteen ja sanottaisiin kiitos näkemiin en kannata, mutta enpä usko, että käytännössä niin juuri koskaan tapahtukaan. Mutta vaikka tapahtuisikin, niin se olisi kuitenkin parempi, kuin että ei annettaisi edes sitä lääkereseptiä.

Tarkoitan, että ideaalitilanne olisi sellainen, että lääkkeen saajaa seurattaisiin vaikka lyhyenkin terapiajakson ajan, eikä ns. jätettäisi oman onnensa nojaan taloudellisista syistä. Parempi varmaan nykyinen pillerienpopsimiskäytäntö niille, joita se auttaa, mutta sitä tuskin kiistät sinäkään, että monille hyöty olisi suurempi etsittäessä masennuksen syitä terapiassa kuin hoidettaessa pelkästään sen oireita lääkkeillä. Keho ja mieli toki reagoivat lääkkeisiin, mutta muistelenpa että masennuksen uusimisprossa on korkeampi pelkillä lääkkeillä, kuin lääkkeet+ terapia kombolla.

^ Idealitilanne voisi olla tuo. Mutta on tietysti syytä erotella ideaalitilanne ja reaalitilanne toisistaan.

Vielä tarkentaisin tähän

nowaysis kirjoitti: jätettäisi oman onnensa nojaan.

Että monille yleislääkärin ja sairaanhoitajan antama supportti ja seuranta on hyvä hoito lääkkeen lisäksi. Ei terapian tarvitse olla aina psykiatrin tai psykologin antamaa, aivan kuten esim jokaista haavaa hoitamaan ei tarvita kirurgia ja jokaista infektioita hoitamaan ei tarvita infektiosairauksien erikoislääkäriä.

Tästä nimittäin erityisesti diskuteerasin kerran asiaan vihkiytyneen ammattilaisen kanssa, kun tuskastelin, että kun ei ole resuresseja lähettää kaikkia terapiaan. Hän totesi, että hehän saavat terapiaa käydessään sinun vastaanotollasi. En siis ole psykiatri enkä psykologi enkä psykoterapeutti.

Oonx mä wanha, kun mulle ei suositeltu terapiaa vai pitääx sitä varten olla maisteri? Vai viel kauheempaa, oonx vaan tymä?

Itse näen asian niin, että yleislääkärin tai sairaanhoitajan työnkuvaan eikä koulutukseen kuulu potilaan mielen syövereiden syväluotaaminen eikä "masennuksen parantaminen", eivätkä he siten siihen ole päteviä. Psykiatriset sairaanhoitajat ovat sitten keskusteluapuna asia erikseen, mutta jättäisin varsinaisen terapiatyön sen alan ammattilaisille. Ja toki tiedostan, ettei em. ideaalitilanne ole realistinen eikä tule koskaan olemaankaan.

NuoriD kirjoitti: Ei terapian tarvitse olla aina psykiatrin tai psykologin antamaa

Ei toki, mutta terapeutin pätevyys olisi hyvä olla olemassa, oli pohjakoulutus sitten mikä hyvänsä.

nastamuumio kirjoitti:Oonx mä wanha, kun mulle ei suositeltu terapiaa vai pitääx sitä varten olla maisteri? Vai viel kauheempaa, oonx vaan tymä?

Kärsiikö sun työnteko tai opiskelu radikaalisti sun pään tämänhetkisestä tilanteesta? Tai parantaisiko terapia työtehoa?

nowaysis kirjoitti: Kärsiikö sun työnteko tai opiskelu radikaalisti sun pään tämänhetkisestä tilanteesta? Tai parantaisiko terapia työtehoa?

Just tänhetkinen tilanne on aika ookoo, mutta siltikään en voi julistaa itseäni täysin takuuvarmasti hyvinvoivaksi. Vaikeampaa oli silloin, kun psykologilla kävin ja se tuon kieltävän kannan ilmaisi, ainakaan opiskelijaks musta ei silloin olis millään ollut ja töissä olo oli sinnittelyä. Lääkärin mielestä olisin ollut terapian tarpeessa, mutta kyllä tää kohentuilee näin lääkkeillä ja parin kuukauden välisillä lääkärin tapaamisillakin ja pyrkimyksellä nostella itseään niskasta ja kaverille juttelusta. Häilyileväistä on.

nowaysis kirjoitti:Itse näen asian niin, että yleislääkärin tai sairaanhoitajan työnkuvaan eikä koulutukseen kuulu potilaan mielen syövereiden syväluotaaminen eikä "masennuksen parantaminen", eivätkä he siten siihen ole päteviä. Psykiatriset sairaanhoitajat ovat sitten keskusteluapuna asia erikseen, mutta jättäisin varsinaisen terapiatyön sen alan ammattilaisille. Ja toki tiedostan, ettei em. ideaalitilanne ole realistinen eikä tule koskaan olemaankaan.

Niin. Mutta tässäkin tietysti täytyy pitää hoidon porrastus mielessä. Jos leikkaat keittiössä haavan sormeesi, mutta jänteet ja hermot ovat ehjät, niin ei tarvita kirurgia, ortopedia tai käsikirurgia haavan ompeluun. Yleislääkärin hoito riittää ja kyseisen kaltaisen haavan hoidon lopputulos on tod. näk. yhtä hyvä, ompeli haavan sitten tk-lääkäri tai käsikirurgi.

Eli kuten hyvin ymmärrät, asiat eivät ole mustavalkoisia. Osa masentuneistakin saa riittävän hoidon yleislääkärillä, vaikkakin ideaalimaailmassa he kävisivät psykiatrilla ja/tai psykologilla.

edit: edes ideaalimaailmassa lievästä-keskivaikeasta masennuksesta kärsiviä ei tarvi psykoterapiaa automaattisesti, koska lääkkeiden teho on yhtä hyvä.

Lisäksi kannattaa tietysti muistaa, että ainoastaan lääkäri voi määrätä lääkkeitä, jotka ovat masennuksen oleeellinen hoitomuoto (terapian lisäksi).

Mistä muuten vedät käsityksen, että "masennuksen parantaminen" ei kuulu yleislääkärin työnkuvaan? Se kuuluu yleislääkärin työnkuvan yhtä hyvin, kuin sokeritaudin, flunssan tai kehkokuumeenkin hoito.

Suurinta osaa masentuneista hoitaa yleislääkäri.

Tsekkaapa käypähoitotiivistelmä

http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositu ... s/kht00029

"Masennustilojen akuuttihoidossa keskeisimpiä ovat masennuslääkkeet ja vaikuttaviksi osoitetut psykoterapiat. Nämä hoidot ovat yhtä tehokkaita lievissä ja keskivaikeissa depressioissa, joissa niitä voidaan käyttää joko vaihtoehtoisina tai yhtäaikaisesti

"Pääosa depressiopotilaista hoidetaan perusterveydenhuollossa"

Eli johtavien asiantuntijoiden Käypä hoito suositus ei pidä psykoterapiaa välttämättömänä lievissä-keskivaikeissa depressiossa ja kuten artikkelin taulukko kertoo, vaikeassa depressiossa terapian teho on huono ja psykoottisessa depressiossa siitä ei ole apua.

Terapiasta kannattanee muistaa, että vaikka onkin olemassa kriisiterapiaa jne, niin käsitykseni mukaan varsinaiseen pitkäjänteiseen psykoterapiatyöskententelyyn suositus lienee että potilaalla ei silloin olisi akuuttia sairasjaksoa päällä, vaan meneillään olisi vähän seesteisempi vaihe.

nowaysis kirjoitti:

NuoriD kirjoitti: Ei terapian tarvitse olla aina psykiatrin tai psykologin antamaa

Ei toki, mutta terapeutin pätevyys olisi hyvä olla olemassa, oli pohjakoulutus sitten mikä hyvänsä.

Joo, mutta se psykoterapia ei suosituksen mukaan ole vättämätön masennuksen hoidossa. Kts linkittämäni käypähoitosuositus tiivistelmä edellä.

Psykoterapia on kallista, muodikasta ja seksikästä ja alalla toimii paljon kallispalkkaisia ammattilaisia, jotka tarvitsevat maksavia asiakkaita ja tämä tietysti värittää asiasta käytävää keskustelua.

Ehkä ideaalimaailmassa hoito sittenkin olisi terapian ja lääkehoidon yhdistelmä lievässä ja keskivaikeassa masennuksessa:

http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositu ... s/nak06930

Mutta edelleen: pelkkä terapia tai pelkkä lääkehoito ovat yhtä hyviä lievässä ja keskivaikeassa masennuksessa, vaikeassa masennuksessa terapian teho on huono ja psykoottisessa masennuksessa terapiasta ei ole apua.

Viikonloppuna kuulin, että mielialalääkkeiden käyttäjien keski-ikä on 28 vuotta. Lääkärit tai muut osaavat ehkä kertoa kuinka tuo luku pitää paikkansa, mutta yllätti ainakin minut alhaisuudellaan. Vaikkakin tunnen aika paljon lääkkeitä syöviä ihmisiä.

Ja tuohon Daven mainintaan masennuksen terapian tarpeeseen. Eiköhän sekin ole kiinni siitä, mikä masennuksen on laukaissut. Esim exälläni keskivaikean masennuksen syynä on lapsuus, äitinsä itsemurha ja ammattiaan vaikeuttava rasitusvamma. Lisäksi heidän suvussaan taipumusta masennukseen, tiedä sitten onko geneettinen vai opittu käytösmalli. Ei siinä pelkät lääkkeet auta, vaan nimenomaan lisänä terapia. Lääkkeet toki tukee terapiaa, mutta jos exäni ei saa juurikin käytösmalleihin muutosta ja lapsuuttaan selvitettyä, niin keskivertoa suurempi taipumus masentua pitää huolen siitä, että hän masentuu aina kun lääkitys lopetetaan.

Käsittääkseni muuten esim tiettyjen b-vitamiinien puute saattaa laukaista masennuksen. Testataanko näitä hivenaineita ollenkaan ennenkuin aletaan hoitaa masennusta?

saira kirjoitti: Käsittääkseni muuten esim tiettyjen b-vitamiinien puute saattaa laukaista masennuksen. Testataanko näitä hivenaineita ollenkaan ennenkuin aletaan hoitaa masennusta?

Ei jokaisen kohdalla. Riippuu pt:n iästä ja muista sairauksista. Jos ihminen on perusterve ja ei ole vanha (=korkeintaan keski-ikäinen), niin yleensä ei testata, ellei taudinkuva ole poikkeava.

ja jälleen kerran pitäisi erottaa toisistaan masennus - sairaus - ja se että on joku syy masentua, ns. mieli maassa, surullinen, traumaperäinen masennus jne. - miten lääkärit erottaa nää asiat määrätessään psyykenlääkkeitä?

oon kyllästyny tohon, että "mun äiti kuoli, syön masennuslääkkeitä" -systeemiin - se on normaalia surua, se pitää surra eikä tukahduttaa (että jaksaa käydä töissä).

^Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ollut vastaus tuohon mun kirjottamaani kuitenkaan? Nimittäin tässä tapauksessa kyllä äidin teko (ja tapa) kyllä vahvisti lapsuuden tuntemuksia ja näistä seurannutta masennusta.

En nyttemmin näe mitään eroa lääkkeiden käyttämisessä sairauden parantamiseen tai paremman olon hankkimiseen: niin kauan kun lääkkeestä tulee enemmän plussaa kuin miinusta niin puolestani eikun nappia naamariin. Edelleen, en näe mitään moraalisesti tuomittavaa siinä, että joku vetää lääkkeitä saadakseen paremman olon, vaikka lähtötaso olisi "normaali".

Syön itse viikottain (etenkin urheilun jälkeen ti-to välillä) nukahtamislääkkeitä, koska muuten olen kokonaisvaltaisesti väsyneempi töissä, iltaisin ja seuraavana viikonloppuna. Toimii myös loistavasti pitkillä lennoilla.

urpiainen kirjoitti:Olen tässä hieman hämmästellyt sitä, että viimeaikoina on tuntunut siltä, että joka toinen palstalainen joutuu syömään psyykelääkkeitä.

Minusta tuntuu, että termit on taas sekaisin täällä niin kuin yleensä. Veikkaisin, että suurin osa on syönyt mielialalääkkeitä ja ehkä tuota huomattavasti pienempi osa kenties niitä psyykenlääkkeitä.

alja kirjoitti: oon kyllästyny tohon, että "mun äiti kuoli, syön masennuslääkkeitä" -systeemiin - se on normaalia surua, se pitää surra eikä tukahduttaa (että jaksaa käydä töissä).

Heh, itse olen kyllästynyt siihen, että julkkikset kertovat kilvan eri medioissa "masennuksistaan" ja kuinka he sitten yhtäkkiä oivalsivat, etteivät enää jaksakaan olla masentuneita ja ihmeparantuivat - ja vieläpä ihan ilman lääkkeitä!

Seuraavassa jututssa julkkis sitten kertoo siitä henkisestä kasvusta, joka hänen masennustaan seurasi, lol.

Harkitsin C-vitamiinipillerien nauttimista mutta katsoin sen liian vaaralliseksi..
Sen sijaan söin kiivin(hyvin tuoreen ja kirpeän), kaksi luumua ja banaanin, katoin päivittäisen C-vitamiinintarpeeni täydellisesti siten, en huomennakaan aio nostaa C-vitamiiniannostani vaaralliselle tasolle..
Niveliä koski eilen mutta katson sen johtuvan muusta kuin C-vitamiinista..

Kreitsu kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:Olen tässä hieman hämmästellyt sitä, että viimeaikoina on tuntunut siltä, että joka toinen palstalainen joutuu syömään psyykelääkkeitä.

Minusta tuntuu, että termit on taas sekaisin täällä niin kuin yleensä. Veikkaisin, että suurin osa on syönyt mielialalääkkeitä ja ehkä tuota huomattavasti pienempi osa kenties niitä psyykenlääkkeitä.

No kyllä ne ns. mielialalääkkeet psyykenlääkkeitä on, ei siitä mitään epäselvyyttä ole. Lääkärit eivät mielialalääke-termiä käytä.

Mielialalääke on eufemismi samaten kuin esim. nukahtamislääke on eufemismi unilääkkeelle tai nykyään ei puhuta impotenssista vaan erektiohäiriöstä.

Psyyke tarkoittaa ihmisen mieltä, ja mieltä eli psyykeä niillä lääkitään.

NuoriD kirjoitti:

Kreitsu kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:Olen tässä hieman hämmästellyt sitä, että viimeaikoina on tuntunut siltä, että joka toinen palstalainen joutuu syömään psyykelääkkeitä.

Minusta tuntuu, että termit on taas sekaisin täällä niin kuin yleensä. Veikkaisin, että suurin osa on syönyt mielialalääkkeitä ja ehkä tuota huomattavasti pienempi osa kenties niitä psyykenlääkkeitä.

No kyllä ne ns. mielialalääkkeet psyykenlääkkeitä on, ei siitä mitään epäselvyyttä ole. Lääkärit eivät mielialalääke-termiä käytä.

Aha, no itse ajattelin lähinnä neuroleptejä ymv. Siis itse jotenkin mielessäni erottelen sen, hoidetaanko lääkkeillä esim. psykoottisuutta vain mielialaa/masennusta.

Mutta joo, minä en olekaan lääkäri.