Kitinä

Meillä oli tytsän kanssa viime viikolla influenssa, kesti noin viikon. Molemmilla kuumetta tuon verran. Omat tulehdusarvot oli sata, tytsällä myös korkeat mutta missään keuhkokuvissa yms. ei näkynyt mitään viitteitä ns. tulehduksesta. Ei antanut antibioottia (konsultoi myös varmuudeksi johtavaa lekuria) vaan pisti tiiviiseen tulehdusarvoseurantaan. Laskivat muutamassa päivässä. Oireet kova kuume ja yskä. Se on kuulemma ollut ärhäkkänä ja liikkeellä näinkin myöhään.

Mä ajattelin ettei influenssaa enää olis liikkeellä. Mut kai sitä sitten on, ja oireet kyllä kävis hyvin siihenkin.

Tänään max enää 38.7. Kuumelääke tehosi lisäksi aiempaa paremmin. Huomiseen kattellaan, ellei ala olla selkeesti parempi niin mennään sinne Daven sormi-CRP:lle. Kai sen kaikista Mehiläisistä saa?

Erittäin todennäköisesti.

Nojoo, parani, mutta niin kuin aina, vasta sitten kun aloin hermostua. Kuume melkein poissa mutta räkäinen on kuin mikä. Labraa ei tarvittu, mutta käytiin nyt vielä korvat näyttämässä, vakuutus kun on. Ja tyttö suorastaan tykkää käydä korvalääkärissä, tuoli on kiva ja saa tarroja. Silläkin puolen kaikki ok.

Eikun oottelemaan seuraavaa tautia. Tätä se päiväkotiin meno tiesi.

Päiväkodin aloittaminen on varsinainen vitsaus, mutta parempi tautisuma nyt kuin kouluun mentäessä. Itselle kävi ensimmäisenä syksynä niin, etten ollut marraskuussa yhtään päivää töissä, kun sairaana olin joko minä tai poika. Poika sai kerran myös kuumekouristuksia, onneksi ei ole sen jälkeen tullut. Mutta siitä se lähti liikkeelle, ja nykyään vain muutama päivä vuodessa menee sairastaessa.

Toivottavasti ei tule tuplaputkea sekä päiväkodin että koulun aloitukseen. Tai sitten putki jatkuu sinne asti.

Oon vähän hämmentynyt kun nyt tuo ollut kerran viikossa kunnon kuumeessa, ja aikaisemmat kerrat koko 3 vuoden aikana laskettavissa yhden käden sormilla. Kai se olisi pitänyt uskoa mitä ihmiset sanoo. Toisaalta tää on ollut sellainen vuosi, että oon itsekin ollut kipeänä melkein koko ajan joulusta saakka. Normaalia ärjympiä pöpöjä ilmeisesti tai sitten stressi on murentanut vastustuskyvyn?

Tuntuu että meidänkin tytsällä on ollut sitä sun tätä koko tämän vuoden. On päivähoidossa perhepäivähoitajalla, missä muutama lapsi. Parempi kai että sairastaa nyt alta pois, aikaisemmin kun ei juuri mitään ollut. Paska nakki vaan, että itse saan kaikki flunssansa ja pöpönsä myös. Viikonloppuna alkoi vatsatauti, ihanasti influenssan perään. Tytsä ja ukko jo kunnossa mutta mun ainoa ystävä on edelleen vessanpönttö. Alkaa jo vituttamaan.

Pukemistemppuilua taas pitkästä aikaa. Tämä jatkui huolimatta useammasta uhkauksesta Muumien katselukiellosta jos ei temppuilu lopu. Tungin kuteisiin ja lähti mummin kanssa ulos. Pakko piilottaa nettitikku ja mietin minkä irrotan dvd:stä, koska oon aika varma että muuten täällä pyörii Muumit sillä aikaa kun käyn kaupassa. On tää kanssa. Siunattu päiväkoti, tää ei oo enää päivittäistä!

Note to self; luetaan itse ensin ne iltasatukirjat. Niinkin viattomalta kuulostava opus kuin Pikku Pupun kertomukset sai aikaan valtavasti pahaa mieltä. "Valtteri-kissa oli orpo. Sillä ei ollut äitiä kenen syliin käpertyä eikä isää joka lukisi sille tarinoita.." Tukahdutettu nyyhkäisy vierestä ja lapsiraukka pidättelee surkeana itkua. Siinä sitten surtiin aimo tovi Valtteri-kissan elämää ennen kuin päästiin onnelliseen loppuun saakka.

Melnais kirjoitti:Note to self; luetaan itse ensin ne iltasatukirjat. Niinkin viattomalta kuulostava opus kuin Pikku Pupun kertomukset sai aikaan valtavasti pahaa mieltä.

Kyllä iltasaduissakin saa pahaa mieltä olla. Miten muuten se piltti kasvaa ottamaan vastaan perheen koirakissakultakalan kuoleman jos moiset asiat ihan puun takaa tulevat?

Eri asia on sitten noi oman lapsuuden lastenkirjat joissa kuvitus on kauhuluokkaa ja kammottavan näköinen piru pilkkoo veitsellä lapsia pataan syödäkseen ne. Ei sellaisia voi pilteille enää näyttää.

masa kirjoitti: Kyllä iltasaduissakin saa pahaa mieltä olla. Miten muuten se piltti kasvaa ottamaan vastaan perheen koirakissakultakalan kuoleman jos moiset asiat ihan puun takaa tulevat.

+1
Muutenkin lastenohjelmissa sun muissa on hyvä käsitellä myös vaikeita ja surullisiakin asioita. Se on juuri sitä oppimista...niin ja kasvatuksen ulkoistamista.

Satujen tarkoitushan on käsitellä uusia asioita lapsen ikätasolle sopivalla tavalla, joten ei jännittäviä/pelottavia aihepiirejä ole tarkoitus vältellä. Meille ei vain sovi ahdistavien asioiden miettiminen juuri ennen yötä, vaikeuttaa nukahtamista ja tulee uniin. Luetaan ennemmin päivemmällä, meillä luetaan paljon joten helppo siirtää hetkeen jolloin satumaailmasta voi paremmin keskustella. Että ei, meistä ei tule vanhempia jotka kieltävät koulussa opettajaa käsittelemästä luokan syöpälapsen sairautta tunnilla jottei pilttimme joudu kuulemaan kuolemasta. Luin lehdestä tuollaisesta, aika mykistävää.

Tuokin tarinakirja on omasta lapsuudesta, huomattavan paljon suoraviivaisemmin käsitteli kuolemaa kuin nykysadut. Kirjakaapissa odottelee vielä hyllymetri tavaraa tyttöjen kasvamista, vanhat Andersenit ja Grimmit eivät sovellu ihan pienille, lukaistaan niistä ensin joku pehmoversio. Tykkään kovasti "oikeista" saduista joissa on tarinan lisäksi opetus.

Joskus viisivuotiaana itkin suoraa huutoa Lumikin kohtalon takia. Mulla on tästä epämääräinen muistikuva.

NuoriDaavid kirjoitti:Joskus viisivuotiaana itkin suoraa huutoa Lumikin kohtalon takia. Mulla on tästä epämääräinen muistikuva.

Ryhmähali!

Myönnän, seuraava tulee etuajassa, koska tarvitsen kipeästi irtopinnoja tjsp. Eli askartelin äsken tyttären kanssa äitienpäiväkortin, sottaista oli. Ettei vaan unohdu, kun pyhänä ollaan reissussa Tallinnassa. Mutta siis hyvää äitienpäivää kaikille äideille jo nyt!

^ Muitten mukuloilla ei ole niin väliä sinulle/oma tietää ne nappulat mistä painaa että alat nähdä pelkkää punaista?

Järjenvastainen sotkeminen saa minutkin joskus näkemään punaista, mutta pääosin vain kiristän sitten jälkikasvun siivoamaan jälkensä.

Mitkä tilanteet itsellesi ovat niitä vaikeita?

Mulla menee hermo tyttären kanssa enimmillään vaan siihen pisteeseen että saatan korottaa ääntäni. Yleensä ei mee siihenkään. Kumma juttu, koska en muuten (perhepiirissä) ole hitaimmin tulistuvia yksilöitä.

Mä luulen että mulla on käynyt säkä tuon tytön kanssa. Se on edelleen todella kiltti lapsi. Kiukkuihin on aina joku syy, kuten nälkä tai väsymys. Meidän temperamentit varmaan vaan sopii yhteen. Tai sitten saatiin ekan 1.5 vuoden aikana niin kova immuniteetti kaikkeen huutoon, ettei mikään tunnu enää pahalta.

Siinä kohtaa mulla varmaan keittäisi tiuhaan jos muksu olisi taipuvainen aggressiivisuuteen. Se on asia jota en itse voi toisessa sietää.

^ Kannattais ehkä miettiä avun hakemista, toi ei ole ihan normaalia ja noi hylätyksi tulemisen pelon hetket ovat lyhytkestoisinakin todella rankkoja lapselle ja sen kehittyvälle psyykeelle, mikäli olen oikein ymmärtänyt... Sellaisia ei yksinkertaisesti saisi olla, eikä sellaisilla asioilla uhkailla.

Eihän se vastustelu tai raivarointi (siis muksun) ole vaarallista. Hakee rajojaan, ja kaipaa juuri sitä että aikuinen jaksaa loppuun saakka vaatia sen, mikä oli käsky. Eli reippaasti vaan np - tai vastaavalla otteella kersa kainaloon! "Jos et kävele itse, sinut kannetaan." Hyvin todennäköisesti et kovin montaa kertaa joudu kantamaan. Paskaahan se on tehdä jotain, josta tietää seuraavan raivarit, varsinkin jos on itsellä hermot kireällä, mutta kun pysyt vaaditun määrän kertoja jämptinä, neiti tajuaa että äitiä on toteltava. Jos äiti antaa periksi ja menettää hermonsa, muksu on pomo ja voittaja.

Ja siis vaikka äiti menettäisi hermonsa, niin silti kandee vaatia tekemään homma loppuun. Seisoin kerran 45 minuuttia vahtimassa, kun kolmevuotias ( ei tosin oma ) ei suostunut siivoamaan leluja. Kitisi ja kiemurteli, ja lopulta siivosi. Tiedän, aina ei ole aikaa, mutta jos pukemiseen menee tunti, sen voi aloittaa tuntia ennen kuin täytyy astua ovesta ulos. Kun tunnistat ongelman, ennakoi. Yksi syy tuollaiseen voi olla ihan huomion hakeminen. Onko teillä tarpeeksi sylittelyaikaa päivittäin, siis niin että muksu saa jakamatonta huomiota ja läheisyyttä, että vanhemman ajatukset ovat juuri siinä ja nyt? Joskus auttaa tuollaisen lisääminen.

Ja taas, en todellakaan ole oman muksun kanssa mikään superjärjestelmällinen, mutta näin se periaatteessa todennäköisesti toimisi oppikirjan mukaan. Meillä on myös hyvin erilaiset temperamentit, aikoinaan siitäkin olen repinyt hiuksiani, nyt alkaa vähitellen helpottaa. Usein toimii sekin, että jo etukäteen päättää, että tällä kertaa en menetä hermojani, tuli helvetti tahi korkea vesi. Alhainen verensokeri ja tietty aika kuusta edistävät hermojen menetystä. Toiseen auttaa syöminen, toiseen ei välttis mikään, mutta taas kerran tiedostaminen auttaa ennakoimaan

Käsittääkseni sun elämäntilanne on jo pitkään ollut melko haastava, ehkä se oikeasti auttaisi että saisit huoliasi purettua jonnekin muualle kuin tänne. Meinaan, että lapsen käytös niin usein on reagointia siihen, miten aikuinen jaksaa. Esim. perheneuvolassa etsitään ratkaisuja juuri tuollaisiin tilanteisiin, ei tuomita ketään hulluksi tai huonoksi vanhemmaksi.

Jaxui!

Itsekin olen viime viikkoina raivonnut nelivuotiaalle monesta asiasta. Siis niistä ettei tottele tai noudata. Varsinkin oksutaudissa hoitaessani. En ole ylpeä, en. Kyllä siitä sellainen ovimenevä paska isi fiilis tulee, vaikka tietää toisen tahalleen koittelevan isin hermoja. Lapsi osaa kyllä käyttää tilanteen hyväkseen.

Suvinen kirjoitti:Oman muksun kanssa pinnan katkaisee tahallinen tottelemattomuus, "korvattomuus" ja vielä ties kuinka monennen kerran sanomisen jälkeenkin jonkun ärsyttävän sähläyksen jatkaminen, esimerkiksi ruokapöydässä ruualla leikkiminen ja kiellolle hirnuminen ja räkättäminen. Viime aikoina suosioon on noussut myös lällättäminen. Talvisaikaan isoimmat tappelut syntyivät yleensä ulos mennessä päälle pukemisesta. En vaan jaksa sitä kerta kerran jälkeen toistuvaa, samaa iänikuista tappelua joka kerta pukiessa, että ensin pyydetään muksu pukemaan, sitten komennetaan, sitten juostaan ympäri kämppää muksun perässä ja koitetaan tunkea milloin mitäkin vaatekappaletta päälle muksun kiskoessa vaatetta samalla tahdilla pois, jatkuvan ulvonnan säestyksellä. Tyypillisesti kuvatun kaltaisessa tilanteessa tulistun, heitän jonkun vaatekappaleen lattialle/eteisen poikki/roskakoriin, kiljun kurkku suorana jotain tyylin ei sitten/jää itekses sisälle, minä menen ulos/ikinä en enää lähe sun kanssa minnekään tms. Usein tätä seuraa oma ulos ryntäämiseni (ovet paukkuen), ja kohta muksu tietysti seuraa pihalle puolipukeissa/sukkasillaan huutaen suoraa huutoa jotain tyyliin äiti älä jätä/äiti ota syliin/äitiMUA PALELEEE, niin että naapurit varmasti näkevät juuri tämän. Jos en ole siihen mennessä vielä päässyt raivosta yli, saatan hyvinkin vielä (naapureista välittämättä) karjua takaisin jotain tyyliin mitäs et pukenut/en varmana tule/mene takaisin sisälle, siellähän halusit olla tms. Aika äkkiä kuitenkin palaan sisälle, otan muksun syliin, pyyhitään räät ja nyyhkitään, puetaan päälle ja lähdetään ulos.

Luulen että hermo menee helpoiten jo vetkutuksen alkaessa, koska näen lopputuloksen jo etukäteen ja se ärsyttää, vituttaa ja rasittaa niin maan helvetisti. Joten kun lapsi alkaa tutun narisemisensa kun jotain pitäisi tehdä, on tulilanka äidillä jo palamassa. Jos mies on kotona se kyllä katkaisee tilanteen puuttumalla jotenkin, mutta jos ollaan muksun kanssa kahdestaan muksu temppuilee tasan niin kauan, että äiti joko huutaa, itkee tai hajottaa jotain. Tai kaikkia kolmea.

Näitä tilanteita taitaa yhdistää huomionhaku. Huomaan sen itsestäni, että minun suhtautumiseni moiseen tahalliseen huomionhakuun vaihtelee tosi paljon. Kun lyhyen tähtäimen elämässä asiat ovat kunnossa, on nukuttu ja ei ole mihinkään kiire voin opastaa ja jopa naurahtaakin omien geenieni parhaisiin menoihin. Sitten toisessa äärilaidassa hermostun joskus oikein kunnolla. Ja kaikki tästä väliltä. Vaikuttaako sinulla joku muu tilanne siihen, että et löydä näitä onnellisia paikkojasi silloin kuin niitä eniten tarvitaan?

Itselläkin ihan muutamassa asiassa se hermostuminen on todennäköisempi, kun periaatteessa niistä kinataan joka päivä (siivoaminen).

Meillä on käynyt niin, että pikkuinen on voimakastahtoinen "ite-ite" ihminen ja hän on oppinut pukemaan ja laittamaan itseään ulos ja muuallekin valmiiksi oma-aloitteisesti ja nopeasti. Siihen on syntynyt sisarusten välinen kilpailuasetelma, että kumpi ehtii ensin valmiiksi ja nykyään kaikkialle meno on kuin tanssia. Ja kehutaan sitten kumpaakin eikä vaan ensimmäistä.

Diipa daapa... Koska tunnistettavaa informaatiota.

Oletko ennen sanonut samoin ja jäänyt kiinni samassa tilanteessa? Siis sossu-kortti kuulostaa täysin yliampuvalta näin äkkiseltään.

Diipa daapa... Koska tunnistettavaa informaatiota.