Kitinä

Yllelle voimia, raskaita vuosia teidän perheessä.

Ai miksikö täällä? Nomigäettei.

Sitä paitsi tylsää töissä.

Viimeinen vuosi, puolitoista - kaksi vuotta ollut kyllä semmoista vuoristorataa, ettei mitn väliä. Mukaan mahtuu "hermoromahdus", yyteetä ja reipasta lovea tilipussiin, puolivillaista terapiaa ja kaikenlaisia hauskoja pikku pillereitä, minun ja vähän rouvankin sekoilua > todella lähellä ollut avioero (josta poiki pelkkää hyvää, nykyään menee oikeastaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin tämän 11 vuoden aikana), kaikkien sosiaalisten medioiden täydellinen hylkääminen (pääministeri tvittuilkoon, sillä on siihen ilmeisesti enemmän aikaa), kämppä myynnissä ja isompi haussa - ja autonperkelekin tuli vaihdettua (seittämän tonnin 200 kiloa ajettu Mondsku, ei tarvitse kenenkään kadehtia). Kesälomalla saatiin olla viikko reissussa vaimon kanssa kaksin ensimmäistä kertaa about seitsemään vuoteen - tuli todellakin tarpeeseen. Kotona riidellään toki ajoittain vieläkin, mutta jos ennen matsista seurasi viikon mykkäkoulu, nykyisin päästään puhumaan ja sovintoon yleensä tunnin parin sisällä.

Isompia murheita ei oikeastaan ole. Mitä nyt haluaisin NIIN tehdä tosta moposta pitkäkeulaisen chopperin mutta kun ei ole rahaa eikä autotallia (vielä) jossa sitä muokata. Ikinähän elämästä ei voi tietää, mutta aika valoisalta näyttää juuri nyt. Eikä syssymmällä ilmeisesti edessä oleva lomautuskaan isommin jaksa vituttaa.

Robin Williams, lepää rauhassa. Monta iloista hetkeä olet minunkin elämääni tuonut aina 1970-luvun "Ystäväni Avaruudesta" -sarjasta lähtien.

Jatkakaa.

Hyvä kuulla että solmuja on auennut. *peukku*

Kiva kuulla!

Juu, kiva kuulla KK! Itse sammaloidun soffalla, oksutauti ja kuume päälle.

Kyllästyin jatkuvaan zombi-oloon ja tipautin toisen doupin pois. Nyt on kolmas aamu ilman. Olo on väsynyt, mutta sillai terveellä tavalla. Ei enää semmoista fiilistä että ajattelu vaatii jatkuvaa ponnistelua, keskittymiskyky tiessään ja olo on muutenkin kuin ois lyöty pölökyllä päähän. Neuroleptit ovat saatanasta. Jos viimeisen kk aikana 1/2 25mg nappi pilasi minulta seuraavan päivän, en tajua miten jotkut vetävät tuota 700-800 mg / vrk ja pystyvät tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan seinään ja paskomaan alleen.

Minäkin olen laskenut lääkitystä enkä enää ole zombie. Tosin mielialavaihtelut sahaavat nyt sitten reippaammin eestaas. Adhd-kausi kesti monta viikkoa, mutta nyt on taas laskusuunta. Vituttaa.

Viisi päivää taitaa olla siitä kun otin viimeisen ketoapinan. Aamulla tuli lieviä näköhäiriöitä - eräänlaista moiré-ilmiötä, loppui onneksi melko pian. Edelleen lievästi omituinen ja hieman epätodellinen olo. Muuten ajatus kyllä kulkee ja töitä pystyy tekemään, viime yönä nukuin ensimmäisen ehjän yön lopetuksen jälkeen, reilut kuusi tuntia mutta kuitenkin. Aikaisempina öinä olen valvonut jostain neljästä puoli kuuteen.

Saattaa olla kuvitelmaakin, koska maalaisjärjellä ajatellen noin pienistä dousseista luopumisen ei luulisi sen kummempia viekkareita tekevän - tosin onhan niitä syöty kohta kaksi vuotta.

Doupin puoliintumisaika kun on vain kuusi tuntia, joten ihme jos tämä vaihe viikkotolkulla kestää. En tosin tiedä, varastoituuko vaikuttava aine aivoihin ja poistuu sieltä huomattavasti hitaammin kuin verenkierrosta.

On tosi omituiset fiilikset tämän koko erokuvioinnin ympärillä. Jotenkin tallin tyhjentäminen konkretisoi sitä, mä oon koko ikäni haaveillu omasta tallista, saanu sen ja nyt luovun siitä ja koko siitä elämästä. Täysin epävarman ja epätietoisen tulevaisuuden takia. On kai sitä tyhmä. Toisaalta, ehkä mä nykyään haaveilen eri jutuista? ja on tässä positiivisiakin puolia, ainaki ajankäyttö helpottuu. Rahankäyttö ei. Ja nyt ex-mies (koko sana tuntuu sen ihmisen kohdalla vielä vieraalta) on hyvä tyyppi.... mutta en mä rakasta sitä. En tiiä, sekava on olo. Mutta silti tiiän että näin piti nyt tehä. En vaan tiiä mihin tämä johtaa.

^ Toi on ihan luonnollista erotilanteessa. Hyppy tyhjyyteen pelottaa aina, mutta silläkin uhalla että kuulostan kliseeltä "asioilla on taipumus järjestyä."

Georginan kuvio kuulostaa mun korvaan siltä, että se mukava, stabiili ja kunnollinen mut kalakaverixtaantunut heppu sai sitten lopputilin jonkun uuden ihastuksen vuoksi. Mahtaa kaveria viiksetää kun pykää pytinkiä ja tallia naisen kanssa/vuoksi ja sitten joku kahvakuularokkimies tulee ja jouzäppokz ohoemmähaluukkaatalliisori, mansikat junous. Mua viiksettäis.

^ Mhmmm, niinno toi riski on aina otettava. En mä oikein näe optioksi sitäkään, että jumittaa loppuelämänsä suhteessa, jossa ei halua olla.

elco kirjoitti:^ Mhmmm, niinno toi riski on aina otettava. En mä oikein näe optioksi sitäkään, että jumittaa loppuelämänsä suhteessa, jossa ei halua olla.

Ei tietenkään. Ainahan se on "mitäs läks." Mä tässä pohdin vaan että viiksetyksen aste voi olla aika massiivinen.

So Hard kirjoitti:mitäs läks." Mä tässä pohdin vaan että viiksetyksen aste voi olla aika massiivinen.

Ainahan se tietty vituttaa, mutta viimekädessä kuitenkin pakit ovat aina plussaa.

elco kirjoitti:

So Hard kirjoitti:mitäs läks." Mä tässä pohdin vaan että viiksetyksen aste voi olla aika massiivinen.

Ainahan se tietty vituttaa, mutta viimekädessä kuitenkin pakit ovat aina plussaa.

Joo, ja voihan sen hevostallinkin muuttaa ulkoilmadiskoksi.

^ Voihan sen aina polttaa!

Käytettävässä olevalla informaatiolla miehestä on saatu välittömästi osaton uhri, joka on rakkaudella rakentanut talot ja tallit, ja jostain tyhjänpäiväisestä ihastuksesta täysin vailla ennakkovaroitusta emäntä vaan päättää lähteä. Eiköhän sekä parisuhteissa että eroissa ole kuitenkin aina kaksi osapuolta, joista kummallakin on vaikutusmahdollisuudet siihen, mihin suuntaan homma etenee.

exsu kirjoitti:Käytettävässä olevalla informaatiolla miehestä on saatu välittömästi osaton uhri, joka on rakkaudella rakentanut talot ja tallit, ja jostain tyhjänpäiväisestä ihastuksesta täysin vailla ennakkovaroitusta emäntä vaan päättää lähteä. Eiköhän sekä parisuhteissa että eroissa ole kuitenkin aina kaksi osapuolta, joista kummallakin on vaikutusmahdollisuudet siihen, mihin suuntaan homma etenee.

Ei ole!1 Vika on aina naisessa!1 Jo Raamatussakin.

Meinasin kanssa just tulla yskimään, että aika pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tuli roppakaupalla.

Eipä sillä, kyllä tossa voi varmuudella sanoa, että tuskin kukaan riemusta hihkuu vielä.

Ite oon tässä hetkittäin jo päässyt sinne ja omat tallit tuli poltettua jo hyvinkin viitisen vuotta sitten.

NOH. Ensinnäkin, olo tuntuu huomattavasti helpommalta kun kävin illalla merenrannassa ratsastamassa mikä oli superkivaa ja näyttää että pikkuhiljaa siinä alkaa tallihommatkin löytämään uomansa. Ite oon asunut uudessa osoitteessa jo kuukauden mutta ollaan nähty exän kanssa päivittäin. Ja ikävä mulla on sitä nytkin, oon tottunut jakamaan sen kanssa kaikki arkipäivän asiat. Ahistusfiilikset liittyy siihen, ja hyvin paljolti siihen että huolettaa miten se pärjää, koska kylläpä sitä tietysti "viiksettää" huolella. Ja täysin tiedostan että se on mua varten rakentanut tallia ja tietyllä tapaa taloakin ja tehnyt aivan hiton paljon muutakin. Mulla on siitä aivan hirvittävän huono omatunto. Senpä takia lähinkin siitä niin että euroakaan en ollu rahaa vailla vaikka puoleksi ollaan lainaa maksettu jo kymmeniä tuhansia. Tosin muutama tonni oli otettu vain ratsastuskenttää varten joka oli tarkoitus että minä maksan yksin pois, sen "sain anteeksi".

Mä oon sille koittanu näistä fiiliksistä ja omista toiveista meidän parisuhteessa puhua jo ainaki puoltoista vuotta. Toki mä tunnustan että oisin voinu varmaan selkeämmin ilmasta ahistuksen tason. Talliaki olis saanu hiton paljon vähempi mun puolesta värkätä kun olis murto-osakaan siitä suorittamisesta keskitetty vaikkapa meidän keskinäiseen aikaan ja tekemiseen. Mutta jos toinen tykkää suorittaa ja toinen nautiskella elämästä niin ollaan jo hankalan äärellä, etenkin kun puheyhteys hankalissa asioissa ei toimi mitenkään, koskaan ei mitään riidelty. Ei sillä että sitä nyt varsinaisesti oisin kaivannutkaan. Kyllä kai mulla alko kans sitte oleen niin hanskat naulassa, hommasin omia juttuja (joilla en tässä yhteydessä todellakaan viittaa mihinkään ihastuskuvioihin) ja omakin panostaminen lopahti kun tuntu että se on vain ykspuolista. Vaikka panostusta se mun harrastamisen tukeminenkin on niin mä en vaan osaa ottaa sitä panostuksena minuun, enempi semmosena ylitsevuotana velvollisuudentuntona.

Kyllä siihen lopulliseen päätökseen vaikutti sekin että alko olla ihastumisfiiliksiä muihin ihmisiin. Ne on semmoisia jotka ei johda mihinkään. Mutta ei sekään oikein mene että tekis mieli tehdä niille jotain konkreettista ja kaiken lisäksi tuntuis luontevalta kertoa niistä omalle miehelle ihan niinkuin muistakin arjessa tapahtuvista asioista. Eihän se mun sitoutuminen ole enää silloin siinä parisuhteessa. Ja mä olen hyvinhyvin mustavalkoinen sen suhteen että toista ei saa pettää. Siitä jää kuitenkin AINA kiinni ja se on ihan ultimate loukkaus parisuhteen toista osapuolta kohtaan. Joten rupes tuntuun että näin pitää tehä. Kaikki tämä rakennetun elämän ja unelmien murentaminen surettaa niin saatanasti mutta mun nähdäkseni jos me joskus jatketaan se pitäis lähteä taas siitä että me ihmisinä halutaan olla kahestaan, oli ne puitteet mitä vaan. Intohimoa, seksiä ja toisen seurasta nauttimista. Ei vain sitä että toinen ei häiritse mun omia juttuja.

Tämmönen sossupoke oksennus nyt sitten.

No mä pahoittelen spekulointejani. Onhan se aina kuitenkin tosiaan kummankin vastuulla että suhde toimii.

En mä tykänny paskaa.

Ja vaikka molemmat ottaiski sitä vastuuta niin joskus se ei silti toimi jos ne ihmiset on vaan liian erilaisia tai haluaa eri asioita.

Mä olen tämän saman huomion kirjoittanut Kitinään aiemminkin (tietty), mutta taas osin vaikuttaisi siltäkin, että takavuosien iltapäivälehden urpokolumnisti oli pelottavan oikeassa kirjoittaessaan, että suomalaisen av(i)oeron tragedia on siinä, että niin usein nainen valittaa, että mies ei ilmaise tunteitaan ja panosta naiseen ja suhteeseen, vaikka miehen omin käsin naiselleen korpeen rakentama hirsimökki oikein huutaa "minä rakastan sinua!"

urpiainen kirjoitti:Mä olen tämän saman huomion kirjoittanut Kitinään aiemminkin (tietty), mutta taas osin vaikuttaisi siltäkin, että takavuosien iltapäivälehden urpokolumnisti oli pelottavan oikeassa kirjoittaessaan, että suomalaisen av(i)oeron tragedia on siinä, että niin usein nainen valittaa, että mies ei ilmaise tunteitaan ja panosta naiseen ja suhteeseen, vaikka miehen omin käsin naiselleen korpeen rakentama hirsimökki oikein huutaa "minä rakastan sinua!"

Juuri näin.

Tämä nyt saatto olla ihan yleisellä tasolla urpiaiselta, mutta koen silti tarpeekseni oikaista omalta kohdaltani että en epäile yhtään etteikö mun ex mies rakastais mua aivan todella paljon. Ongelma onkin se että mä en rakasta sitä. Ja parisuhteessa mä haluan rakastaa ihmistä, en jotain puitteita tai materiaa.