CandyMan kirjoitti:Naiset.
Tästä letkautuksesta seuraa sanktio: EveryWomanin kilometrianalyysi
Marie Antoinettesta!
(Omasta mielestäni tätä elokuvaa ei oikein voi spoilata, joten en pahemmin rajoita tapahtumien kuvaamista, mutta jos joku ei halua tietää mitään olennaista ennen elokuvan katsomista, älköön lukeko tätä tekstiä!)
Sofia Coppola on aiemminkin osoittanut poikkeuksellista kykyä käsitellä elokuvassa elämän niinsanottuja Hahmottomia Olennaisuuksia. Hahmottomat Olennaisuudet –termin vedin paremman puuttuessa hatustani. Tarkoitan tällä kaikkea sellaista, joka elämässä on niin kovin tärkeää, mutta jonka kuvailemiseen ei ole sanoja. Ne, jotka ymmärtävät kirjallisuuden, musiikin, runouden ja muun taiteen voiman käsittellistämättömän totuuden kuvaamisessa ja esiin tuomisessa, tietävät mistä puhun. Helpoimmin esimerkkinä voinee käyttää hyvää runoutta: vaikka runo koostuu sanoista, jotka jo sinänsä merkitsevät jotakin, olennaisin on aina rivien välissä – se, minkä sanomiseksi tarvitaan juuri ne sanat juuri siinä järjestyksessä, koska täsmälleen saman asian ilmaiseminen eksplisiittisesti on yksinkertaisesti mahdotonta. Väkevin tuntemani Hahmottomien Olennaisuuksien kuvaus on Coen-elokuvassa
The Man Who Wasn't There. Siinä on juoni ja uskottavasti film noir –perinteen hengessä etenevä tapahtumien sarja, mutta juoni tai tapahtumat eivät ole olennaisia. Rivien välit, aivan ensimmäisestä kuvasta lähtien, ovat. Nuorempana, kun katselin maailmaa mustavalkoisempien linssien lävitse, olin jopa sitä mieltä että elokuvien arvo määräytyy yksinomaan Hahmottomien Olennaisuuksien välittämiskyvyn kautta.
Mutta asiaan. Marie Antoinette on taidokas, inhorealistinen kuvaus ihmisen joutumisesta olosuhteiden uhriksi ja siitä, kuinka helppo ja usein käytetty "ratkaisu" defensiivinen uhrina pysyttely on. Tuttu kuvio lähes jokaiselle ihmislajin edustajalle – Marie Antoinettella ei välttämättä oikeastikaan ollut vaihtoehtoja, mutta meistä monilla olisi (useimmiten ainoa, mikä puuttuu, on uskallus). Marie Antoinetten valinta inhimillisen heikkouden esittämisen välineeksi on onnistunut, sillä pelkuruuden esittäminen sellaisen henkilön kautta, jonka lankeaminen siihen on olosuhteet huomioon ottaen keskimääräistä ymmärrettävämpää, vähentää osoittelevuutta ja ajatuksen syyllistävyyttä. Katsojan syyllistämättömyys on tietenkin aina hienoa, sillä se vapauttaa ihmiset arvioimaan viestejä neutraalimmin ja objektiivisemmin, eli tukee itsetuntemuksen lisääntymisen mahdollisuuksia.
Elokuvan lajityyppiä kuvailisin sanoilla
kauhua lähentelevä psykodraama. Samoin kuin japanilaisten kauhuelokuvien ahdistavuus syntyy suurimmaksi osaksi katsojan korvien välissä, Marie Antoinetten jännitteiden ja tärkeimpien viestien on uskottu rakentuvan ilman eksplisiittistä kerrontaa katsojan samastuessa päähenkilön tilanteeseen. Ja rakentuvathan ne. Tunnelma on kuin kauniiseen lahjakääreeseen kiedottu mätänevä ruumis, ja entistä ahdistavammaksi kaiken tekee se, että käärettä ei koskaan avata. Kerronnan tasolla liikutaan siis tyystin eri maisemissa kuin päähenkilön sisäisessä todellisuudessa – todellisuudessa, jota ei missään vaiheessa kuvailla mitenkään, ei edes ilmeiden ja eleiden tasolla. Näin täydellisen teatteriesityksen vetäminen päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen ei voi merkitä muuta kuin henkilön vajoamista todellisuuspakoiseen utuun, halua unohtaa itsensä, asemansa ja vastuunsa ja täyttää ajatuksensa leikillä. Ja missäpä muualla tämä onnistuisikaan yhtä hyvin kuin käsittämättömän pompöösissa ja arkitodellisuudesta irrallaan lilluvassa Versailles'n hovissa.
Todellisuuspakoa etäämpää seuraava katsoja tiedostaa päähenkilöön kohdistuvat suunnattomat diplomaattiset, taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset vaatimukset tätä itseään paremmin, ja kenties toivoo päähenkilön selviävän niistä edes joten kuten. Toivo on kuitenkin turha. Miten leikata hovin kuluja kansan lepyttämiseksi, kun protokolla kuitenkin vaatii huoneellisen palvelusväkeä pokkuroimaan hallitsijaparin ympärillä aina heräämishetkestä nukkumaanmenoon saakka – muiden, toinen toistaan pöyristyttävämpien tapojen muassa? Ja toisaalta: miten säilyttää valtioidenväliset diplomaattisuhteet, jos aikoo vierasmaalaisena kuningattarena ajaa alas vuosisataiset hovin perinteet? Marie Antoinetten ongelmat olisivat saattaneet olla liian vaikeita ratkaistavaksi jopa kokeneimmalle ja koulutetuimmallekin kuningattarelle, mutta on helppo uskoa, että parikymppiselle epäkiinnostuneelle ja naiiville tytölle ne olivat liian ahdistavia edes tietoisuuteen asti päästettäväksi. Tilanne on periaatteessa sama kuin nykyajan ylensyöneellä suomettarella, joka viineriä ahmiessaan valittaa omaa lihavuuttaan – sillä erotuksella että lihavuudelle olisi useimmiten jotakin tehtävissä.
Elokuvan sanoma on piilossa, ja siksikin niin väkevä. Se kannustaa ihmistä itsepetokseen vajoamisen sijaan ratkaisemaan ongelmiaan muistuttamalla, että ei ole itsestäänselvyys että ongelmat ylipäätään ovat ratkaistavissa. Käyttöön on siis otettu vanha yleisöönvetoamiskikka. On aina kiehtovaa seurata muiden onnettomuutta voidakseen päivitellen todeta:
Onneks mulla ei sentään mee noin huonosti! Tällä kertaa kikkaa vain on käytetty niin hienovaraisesti, että halvan vaikutelman sijaan kokonaisuus tuntuu harvinaisen arvokkaalta. Muita elokuvan ansioita ovat tietenkin jäykän ja keinotekoisen pukudraamaformaatin murtaminen, Marie Antoinetten hahmon syventäminen historiallisena henkilönä, oman aikamme fiiliksen poikkeuksellisen taitava vangitseminen (tässähän Coppola on kenties kaikkia muita elossa olevia ohjaajia reippaasti edellä) ja niin visuaalinen kuin auditiivinenkin vaikuttavuus.
Pisteitä tulee elokuvakokonaisuudelle neljä viidestä ja lisäksi yksi
Breaking new ground –piste:
Edit: kursivointi lisätty
(ja kerrankin kummaltakin sukupuolelta ihan tasapuolisesti!). Seksi on myös oikeaa, eikä sitä hölmöä Leikitään et seuraavaks tää laittais SEN niinku SINNE!1!! -meininkiä, jota lähes kaikissa pornoteollisuuden ulkopuolisissa tuotannoissa joutuu sietämään.
