Shrink

[Kottarainen]

Mua kyllä hämmästyttää minkä ihmeen takia Daven vaimoa palaakaan kiinnostaa jos D juo 1-2 kertaa kuukaudessa perjantaikännit. Ja vielä kotonaan. Onko siitä jotain seuraamuksia jotka vaimoa vituttaa? Hajooko paikat, lentääkö yrjö, löytyykö sammuneena tai jääkö sovitut velvollisuudet seuraavalta päivältä hoitamatta? Jos vastaus on ei niin en todella tajua mitä haittaa tosta on kenellekään.

[exPertti]

Kottis, kenkägatessa pyrden paska kotimeno oli shokki. Daven katkeransuloinen kurjuus kai oli kaikilla tiedossa.

[So Hard]

Ihme ettei tästä kukaan meuhkaa näppis vaahdossa kun se kenkien viskominen oli jotenkin kovin bäääd. Mieluummin haen kenkäni pihalta kuin siivoan yöllä glögiä päästäni, teistä en tiedä.

Vaikka kyseessä on ylireagointi, niin mä jotenkin paremmin ymmärrän alkoholinkäyttöön puuttumisen kuin jonkun muutenvaan lapsellisen kiukuttelun.

[elco]

Siis siinä hypoteettisessa tilanteessa, että joku nainen heivaisi kenkäni huitvittuun niin antaisin keltaisen kortin. Glögin päällekaadosta ja kenkien huitvittuunheivaamisen uusinnasta tulisi punaista korttia ja pelikentältä poisto.

Hyvin on mennyt. Ei ole ikinä tarvinnut antaa varoitusta. Punainen on viuhunut välillä vähän liiankin helposti ihan ilman glögitystäkin.

[Kottarainen]

Mua ei vituttaisi kenkien viskominen kuin puoli tuntia.

Ehkä mittapuuni on vääristynyt, mutta mun mielestä 15 annosta miehelle on ihan normisetti jos sen suht harvakseltaan ottaa ja on siivosti. Imen itsekin helposti 10 annosta ja risat jos on tarkoitus juoda. Se ei tosin yleensä tapahdu kotona.

[KKK]

Mua ei vituttaisi kenkien viskominen kuin puoli tuntia.

Ehkä mittapuuni on vääristynyt, mutta mun mielestä 15 annosta miehelle on ihan normisetti jos sen suht harvakseltaan ottaa ja on siivosti. Imen itsekin helposti 10 annosta ja risat jos on tarkoitus juoda. Se ei tosin yleensä tapahdu kotona.

No jukeli, eihän 15 annosta ole kuin kossupullo ja pari kaljaa. Voiko tuota humalahakuiseksi kutsua
? Aamiaiseksi korkeintaan ja sehän on päivän tärkein ateria!

[KKK]

Perhekonferenssin tulos - koeaikaa yhteisellä päätöksellä vuoden loppuun. Jos siltä näyttää että vituiks män, avioeropaperit maistraattiin ja tod näk yhteishuoltajuus.

Loppuvuodesta tulee... mielenkiintoinen.

Just tällä hetkellä olo ihan numb. Saattaa olla, että tällä palstalla tulee vierailtua usein lähiaikoina. Jos pitäis arvioida eron todennäköisyyttä, vähintään 50% se on kun vaihtoehtoja on kaksi. Ensimmäinen veikkaus on että 55-45 hopeiden jako-operaation puolesta. Usko on vähissä vaikka toivoa oisikin.

Jotain positiivistakin. Tällä kertaa oli mahdollista puhua vaimolle itselleen eikä sen loittonevalle selälle.

Kävi miten kävi - kolmatta kertaa ei tätä paattia luotsailla "avioliiton satamaan".

[exPertti]

^ Voihan tuosta tulla mielenkiintoinen, juu.

Toisaalta ihan hyvä, että et hätiköinyt.

[KKK]

Voi olla että näin huonosti nukutun yön jälkeen ei kannattaisi funtsia näitä, mutta millä helvetillä puhallat liekkiä sellaiseen nuotioon, jossa ei ole ikinä oikeasti tulta ollutkaan? Eilen molemmat uskalsivat ensimmäistä kertaa sanoa sen ääneen että "tämä on järki- eikä rakkausavioliitto".

Nyt kymmenen vuotta ensitapaamisesta on kaksi onnellista lasta ja kaksi onnetonta aikuista. Ja koira, joka on onnellinen kunhan saa ruokaa ja rymytä metsässä. Kateeksi käy.

Mä alan olla oikeasti aika paskana. Kai se nyt vasta alkaa valjeta, mitä kaikkea iso D OIKEASTI tarkoittaa.
On se hyvä, että edes lääkitys on kohdallaan. Muuten olis saattanut jopa vähän vituttaa.

[exPertti]

^ pakko kysyä kontrollikysymyksinä, että oletko joskus aiemmin ollut rakastunut jossakin aiemmassa suhteessa. Ehkäpä jopa hullaantunut? Eli mikä on se referenssipointti johon vertaat mielessäsi tämän nykyisen suhteesi tasapaksuutta?

Ja että mitä siis tarkalleen odotat tapahtuvan jos luovuttaisit nykysuhteessasi? Kaipaatko vaan muutosta ja mahdollisuuksien tutkiskelua aidan toisella puolella vai olisitko tyytyväinen ihan pelkkään omaan aikaan?

Siis selkeästi vaikutat tyytymättömältä, mutta en saa kiinni mikä on se asia mitä haet.

[KKK]

^ Olen kyllä ollut rakastunut. Useastikin.

Referenssipointti on molemmilla sama: puoliso ei (enää) herätä minkäänlaisia intohimoja. Eipä tässä suhteessa niitä juuri koskaan ole ollutkaan. Harrastukset ovat eri, samoin kiinnostuksen kohteet, alkaa muutenkin tuntua että kumpikin haluaa elämältä eri asioita, ainakin juuri nyt tuntuu siltä. Ilmeisesti kävi niin, että tavatessamme kumpikin oli sellaisessa elämäntilanteessa, jossa kaipasi rauhaa, vakautta jne. No sitä tässä kyllä on. Pitkään se minulle kelpasikin. Masentunut lilluu mielummin seisovassa kuin virtaavassa vedessä.

Nyt - masennuksen pikkuhiljaa helpottaessa - alkaa herätä tunne, että haluan taas elämäni säpinää. Tuntea olevansa haluttu ja haluta toista. Olen kuitenkin jo 44-vuotias ja haluaisin kokea sen hööpötysvaiheen vielä kerran. Mä olen liian kauan jumittanut omia paskojani murehtien ja itseäni säälien. Elämä alkaa voittaa ja olisin valmis uusiin haasteisiin. Liittymään kymppikerhoon. Ajamaan US Route 66:n. Opettamaan pojille itsepuolustuksen alkeita. Joko tässä suhteessa tai sitten jossain muualla. Olkoon sitten vaikka saatana keski-iän kriisi, ulkoiset tunnusmerkit (korvis, inkkiä nahassa ja pärrä) löytyvät jo.

Tässä suhteessa sitä alun vaaleanpunaista ei ole ikinä ollut. Tältä istumalta en tiedä, mistä vuosikymmenen yhdessä jumittamisen jälkeen taikoo sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan.

Arkihan meillä sujuu hyvin. Kotityöt tehdään - no ainakin melkein - tasan, riidellään hyvin harvoin. Puheyhteys toimii arkiasioissa hyvin, mutta näissä "isommissa jutuissa" mä joudun aina olemaan aloitteen tekijänä. Seikka joka hieman kyrpii.

Voin puhua vain omasta puolesta, mutta puoliso tuntuu tällä hetkellä enemmän kaverilta kuin aviopuolisolta. No, frends with benefits, ei makuuhuoneessa mitenkään kuollutta ole. Spontaanius kyllä puuttuu täysin. Se kai selittyy sillä, kun se romanttinen vire puuttuu.

[elco]

^ Yksi elämä. Ei ero tuollaisessa tilanteessa yleensä mikään katastrofi ole kenellekään. Sopikaa asumuserosta vaikka puoleksi vuodeksi ja katsokaa sen jälkeen haluatteko olla yhdessä. Toinen vaihtoehto on sitten panostaa siihen yrittämiseen jotenkin ihan vitusti: lähteä matkalle, muuttaa tapoja puolin ja toisin jne. Yrittämällä muutoksen tekeminen on vaan todella, todella vaikeaa, jolleivät molemmat sitä oikeasti halua.

[Diddley Bow]

Ei ero tuollaisessa tilanteessa yleensä mikään katastrofi ole kenellekään.

Tätä komppaisin. Omalla kohdalla avioero oli helpotus kaikille (joskin lähtökohdat oli aivan erilaiset - jonkun musta kirja muistanee kaikki mun vuodatukset niiltä ajoilta). Oleellista oli, että luukkupöksyn kanssa istuttiin monta iltaa alas ja keskusteltiin miksi näin tapahtuu, kerrottiin miten jatko menee ja otettiin riittävästi aikaa sille koko prosessille.

Noin jälkikäteen muistelen, että seksi ex-vaimon kanssa ei ikinä ollut niin miellyttävää kuin se oli sen jälkeen, kun päätettiin erota. Meillä siis oli sopimus, että hoidetaan se puoli erosta huolimatta kunnes tulee muuttuvia tekijöitä.

[NuoriDaavid]

^ Olen kyllä ollut rakastunut. Useastikin.

Referenssipointti on molemmilla sama: puoliso ei (enää) herätä minkäänlaisia intohimoja. Eipä tässä suhteessa niitä juuri koskaan ole ollutkaan. Harrastukset ovat eri, samoin kiinnostuksen kohteet, alkaa muutenkin tuntua että kumpikin haluaa elämältä eri asioita, ainakin juuri nyt tuntuu siltä. Ilmeisesti kävi niin, että tavatessamme kumpikin oli sellaisessa elämäntilanteessa, jossa kaipasi rauhaa, vakautta jne. No sitä tässä kyllä on. Pitkään se minulle kelpasikin. Masentunut lilluu mielummin seisovassa kuin virtaavassa vedessä.

Nyt - masennuksen pikkuhiljaa helpottaessa - alkaa herätä tunne, että haluan taas elämäni säpinää. Tuntea olevansa haluttu ja haluta toista. Olen kuitenkin jo 44-vuotias ja haluaisin kokea sen hööpötysvaiheen vielä kerran. Mä olen liian kauan jumittanut omia paskojani murehtien ja itseäni säälien. Elämä alkaa voittaa ja olisin valmis uusiin haasteisiin. Liittymään kymppikerhoon. Ajamaan US Route 66:n. Opettamaan pojille itsepuolustuksen alkeita. Joko tässä suhteessa tai sitten jossain muualla. Olkoon sitten vaikka saatana keski-iän kriisi, ulkoiset tunnusmerkit (korvis, inkkiä nahassa ja pärrä) löytyvät jo.

Tässä suhteessa sitä alun vaaleanpunaista ei ole ikinä ollut. Tältä istumalta en tiedä, mistä vuosikymmenen yhdessä jumittamisen jälkeen taikoo sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan.

Arkihan meillä sujuu hyvin. Kotityöt tehdään - no ainakin melkein - tasan, riidellään hyvin harvoin. Puheyhteys toimii arkiasioissa hyvin, mutta näissä "isommissa jutuissa" mä joudun aina olemaan aloitteen tekijänä. Seikka joka hieman kyrpii.

Voin puhua vain omasta puolesta, mutta puoliso tuntuu tällä hetkellä enemmän kaverilta kuin aviopuolisolta. No, frends with benefits, ei makuuhuoneessa mitenkään kuollutta ole. Spontaanius kyllä puuttuu täysin. Se kai selittyy sillä, kun se romanttinen vire puuttuu.

En ymmärrä. Miksi avioliittosi estää sua "Ajamaan US Route 66:n. Opettamaan pojille itsepuolustuksen alkeita". Sen ymmärrän, että kymppikerhon se voi estää, jos vaimo ei ole halukas.

Kirjoitat, että arki sujuu ja ette riitele. Peittokin heiluu.

Mun mielestäni sun ei pitäisi erota kertomasi perusteella.

Musta tuntuu, että sä tavoittelet jotain, jota ei ole olemassa. Muista, että omaa itseäsi et pääse pakoon, vaikka juoksisit kuinka kauas.

Disclaimer: "mun mielestäni ja musta tuntuu" tarkoittavat että kyseessä on mun mielipiteeni.

[Vesper]

Dave, heijastaako mielipiteesi oman avioliittosi tilaa?

[NuoriDaavid]

Dave, heijastaako mielipiteesi oman avioliittosi tilaa?

Kait mun mielipiteeni pakostakin heijastaa mun yleistä elämänkokemustani, johon avioliittoni tietenkin suuressa määrin kuuluu.

Eli vastaus kysymykseesi: kyllä se sitäkin heijastaa.

[elco]

Musta tuntuu, että sä tavoittelet jotain, jota ei ole olemassa. Muista, että omaa itseäsi et pääse pakoon, vaikka juoksisit kuinka kauas.

Tää on hyvä, että tulee kaksi vastakkaista kantaa: avioliittoon tyytyvä ja parempaa hakeva. Ei ole oikeaa vastausta, joten mikä on oikein voidaan epäolennaisena sivuuttaa. Viimekädessä ainoa asia mikä merkkaa on mitä KK tekee.

Lainaus on kuitenkin jotain mitä en käsitä. Sanoisin normaalisti jotain jyrkempää, mutta kun tässä on vakavasta asiasta kyse ja keskustelu voi olla hedelmällistä niin maltan mieleni. KK ei minusta tavoittele kuuta taivaalta vaan onnea elämäänsä. Ei parisuhdelotto mitään korkean riskin mahdottoman vaikeaa teoriaa ole. Kohtaanto-oddsit ovat loppuviimeksi järjissään olevalle, avoimelle ja yritteliäälle tyypille aika hyvät. Eli minusta KK:lla on kaikki edellytykset löytää hakemansa onni muualta helpommin kuin jäämällä nykyliittoon. Nykyliittoon jäämistä toki puoltaa moni asia, mutta minusta summapeli on aivan selvästi niin, että lähtemällä on suurempi mahdollisuus olla onnellinen. Toki lähteminen kannattaa harkita hyvin tarkkaan, koska ainahan siinä menettää jotakin ja transaktiokustannuksia piisaa.

Riskit ja miinukset liittyvät lähinnä lyhyen tähtäimen omaisuudenjakotuskaan ja muihin käytännön järjestelyihin, jotka vaativat tiettyä malttia, kärsivällisyyttä ja toimintakykyä. Kaikilla aikatähtäimellä toki lapset ovat varmaan tietty se tärkein huolenaihe, mutta niihin minulla ei ole paljon sanottavaa. Keskipitkällä aikavälillä pitää toki pitää huoli siitä, että korkki pysyy auki rajoitetusti ja muulloin kiinni. Pärjääminen elämässä yksin vaatii tiettyä aktiivisuutta eli kaljaa himassa juoden ja pleikkaa hakatessa päivät pitkät ei hyvä heilu ja kannattaa siten varmaan jäädä nykysuhteeseen, jos annetaan.

Dave mystifioi tämän jotenkin aivan käsittämättömästi. Jos on onneton ja lähtee hakemaan onnea ja löytää sen vaikka viideksi tai kymmeneksi vuodeksi niin onhan se aivan helvetin tärkeä juttu mielestäni. Virheistä oppii ja vanhemmiten oppii tunnistamaan helpommin mitä parisuhteista haluaa, joten voihan se olla niin, että seuraavalla kerralla tärppää pidemmäksi aikaa. Ja jollei niin mitä sitten?

[urpiainen]

Kyllä mä nyt olisin vähän varovaisesti Daven tulokulmaa tässä komppaamassa. Jos oikein yrittää, ehkä KKK:n jutustelussa voi kuitenkin kuulla kaikuja sellaisesta vähän tarpeettoman paljon itsensätutkiskeluun keskittyvästä vatvonnasta, että tuottaako vaimo nyt riittävän voimakkaita tunne-elämyksiä KKK:lle vai pitäisikö hankkia vahvempia aineita tai päräyttävämpää viihdettä.

Jotenkin tulee vähän sellainen tunne, että oman kokemuksen sisäänpäinkääntyneen reflektoinnin tilalta voisi koettaa jättää sen päänsisäisen tunnemyrskyn analysoinnin vähemmälle, ja suuntautua enemmän ulospäin ja fokusoida vaikka siihen, että KKK:n oman todistuksen mukaan arki sujuu mukavasti, lapset ovat onnellisia, seksi maistuu, ja kaiken kaikkiaan liitto perustuu vahvalle ystävyydelle ja järjelle. Nämä kaikki ovat kaukana itsestäänselvyyksistä. Voihan se vaikka olla, että sitä "hööpötystäkin" kokisi herkemmin, jos ei tarkkailisi niin kovasti omia tuntemuksiaan, vaan heittäytyisi enemmän mukaan siihen kaikkeen, mikä menee hyvin. Ylipäänsä parisuhteen(kin) kannalta itsetuntemus ja -tutkiskelu on pahasta, kannattaa pajon mieluummin tunnustella ja tutkiskella sitä kumppania.

On lisäksi muistettava, että järkiavioliitto on ihmisen ikiaikainen ja lajityypillinen ratkaisu, kun taas jatkuvan huuman rakkausavioliitto on Hollywoodin varsin hiljattain luoma haavekuva. Jos ei keskittyisi niin paljon oman liiton mahdollisiin puutteisiin verrattuna johonkin leffaideaalityyppiin, vana enemmän siihen, mitä tosiassa näkee edessään, niin ehkä ne puuttuvatkin elementit saattaisivat sieltä tulla mukan ikään kuin puolivahingossa. Joskus sellainen liika reflektointi kun kuitenkin on voimakkaan tunteen esteenä.

Toisaalta tuntuu hölmöltä kirjoittaa tällaista, kun KKK on varmasti nämä asiat käynyt läpi pä(ä/i)ssään moneen kertaan, ja kun en hänen todellisuudestaan mitään tiedä. Koetan ehkä vain sanoa, että minusta Daven pointtia ei ehkä kannata torjua sellaisena kipinän menettäneen keski-ikäisen tympeilijän haluna jakaa omaa kurjuuttaan, vaan ehkä pikemminkin ihan aikuisena elämänviisautena.

[NuoriDaavid]

KK(K):lla on takana yksi avioero ja nyt toista pukkaa. Mikä niissä on yhteistä? Annan vihjeen; toinen suhteen osapuolista. Eli eo. huomioiden pitäisin KK(K) oddseja onnellisen parisuhteen löytämiseen gaussin keskiarvoedustajaa huonompana. Anteeksi tämä ilkeys.

Lapsista: mun mielestäni se on pieniä lapsia kohtaan väärin erota sen takia, että "ei ole intohimoa". Voi vattu.

Kohta joku tulee kertomaan, miten on parempi, että vanhemmat ovat erossa onnellisia kuin yhdessä onnettomia. Aivan varmasti näin. Ero ei kuitenkaan takaa vanhempien onnellisuuden lisääntymistä. Ainoa asia, mitä erosta varmuudella saadaan, on ero.

Mun mielestäni lapsettoman pariskunnan "kannattaa" erota helpommalla kuin lapsellisen.

Ps. Vähän huono omatunto tuosta ekasta kappaleesta. En yritä dissata KK(K):ta, vaan sanoa, että ehkä se vika ei kuitenkaan tosiaan ole lähetyksessä vaan vastaanottimessa. Nyt sulla on liitto, jossa ei riidellä, arki sujuu, kaksi pientä lasta ja peittokin heiluu. Älä nyt hitossa lähde siitä tavoittelemaan jotain hollywood-unelmaa, jota et kuitenkaan saa. Päädyt yksiöön maistelemaan asemetallia.

[Kottarainen]

Mä odottaisin ainakin sen pikkulapsiajan ohi noissa erosuunnitelmissa. Jos on arjessa kamalasti suorittamista on vaikea löytää aikaa ja energiaa sille suurelle intohimolle.

[So Hard]

Laitoin tämän jo tänne aiemminkin.

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uu ... 00=2385418

"Amerikkalainen parisuhdetutkija ja –terapeutti, professori John M. Gottman on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että parisuhteen ongelmista 69% on ratkaisemattomia. Ne ovat seurasta osapuolten erilaisista persoonallisuuksista, temperamenteista, syvistä elämänunelmista ja päämääristä. Näiden asioiden kohdalla ei ole realistista, eikä myöskään kohtuullista odottaa toiselta muutosta. Gottmanin mukaan itse ongelma ei ole ongelma. Ongelma on se merkitys, minkä annamme ongelmalle parisuhteessa."

Mutta jos on onneton ja kurssi ei käänny vaikka kuinka reivaa, niin kyllähän siinä erota voi - vaikka sateenkaaren päässä ei olisikaan ruukullista playboy-pupuja. Suositan kuitenkin koe-eroa, koska erossa olo voi antaa kivasti perspektiiviä siihen että mitä olisi menettämässä ja mitä saamassa.

[urpiainen]

Minulla on vähän ongelmia tuon Elcon (tietysti osin argumentin vuoksi) hieman ylikorostetun itsekkään ekonomistisen parisuhdeanalyysin kanssa. Vastahan minä tänne Kitinään joku 8 vuotta sitten selitin, että haluaisin ymmärtää rakkaussuhteita - erityisesti tuollaisia lapsia tuottaneen avioliiton ilmentämän julkisen sitoutumisen asteen saavuttaneita parisuhteita - antiikin kreikkalaisten tavoin siten, että siinä on jo ikään kuin jätetty se sellainen markkinamentaliteetti taakse: tie onnellisuuteen ei (enää) tule siitä, että valitun puolison (auton, tietokoneen, kännykän) ominaisuudet tyydyttävät minun itsekkäitä tarpeitani paremmin kuin kilpailijoiden tarjoamat ominaisuudet, vaan siitä, että on sitouduttu valitsemaan me-näkökulma (minä-näkökulman sijaan) parisuhteeseen. Toki tässä on se ongelma, että osa KKK:n kertomisista kuulostaa siltä, että se on arjessa kuitenkin nimenomaan puoliso, joka kieltäytyy astumasta tähän me-näkökulmaan, ja tämä ikään kuin pakottaa KKK:nkin palaamaan takaisin itsekkääseen minä-näkökulmaansa - ja sitten Elcon kuvaama itsekäs kustannus-hyöty-analyysi tuleekin taas relevantiksi.

Voi myös olla, että mulla on jotenkin epärealistisen ihannoiva kuva aikuisten avioliitoista lapsineen kaikkineen.

[NuoriDaavid]

Mutta jos on onneton ja kurssi ei käänny vaikka kuinka reivaa, niin kyllähän siinä erota voi - vaikka sateenkaaren päässä ei olisikaan ruukullista playboy-pupuja. Suositan kuitenkin koe-eroa, koska erossa olo voi antaa kivasti perspektiiviä siihen että mitä olisi menettämässä ja mitä saamassa.

Mua häiritsee KKK:n tapauksessa, että hän ei väitä olevansa liitossa onneton, vaan että siinä ei ole intohimoa. Mun mielestäni kyseessä on huomattava ero.

[Kiukkutipu]

Pikkulapsiaikana (poika oli 14kk) eronneena voisin omasta kokemuksesta sanoa, että elämä muuttui eron jälkeen henkisesti NIIN paljon helpommaksi, että ainoa harmin aihe oli ajatus siitä miksei niitä papereita tullut toimitettua käsittelyyn monta kuukautta aikaisemmin.
Taloudellinen tilanne huononi toki merkittävästi ja musta tuli (vasten omaa tahtoani) 100% yksinhuoltaja mutta silti. Energiasyöppö poistui elämästä, tuntui kuin olis laitettu valot päälle.

En tietenkään ohjeista ketään eroamaan MUN kokemuksien perusteella, mutta jos siltä tuntuu, että hommasta ei tule mitään eikä ole enää paukkuja edes yrittää niin ei helvetissä edes, tai varsinkaan, lasten vuoksi kannata yhdessä roikkua.
Ei ero tee kenestäkään epäonnistunutta ihmistä/isää/äitiä.

[Kiukkutipu]

Mua häiritsee KKK:n tapauksessa, että hän ei väitä olevansa liitossa onneton, vaan että siinä ei ole intohimoa. Mun mielestäni kyseessä on huomattava ero.

Ei ole. Siitä on vain yksi askel onnettomana olemiseen.
Jos mikään ei enää tunnu miltään vaikka muuta asiat ovat noin suunnilleen ok, on aika vaihtaa suuntaa. Jatkamalla ihan varmasti tulee onnettomaksi ja silloin on _mun mielestä_ jo liian myöhäistä.