Manaaja kirjoitti:EveryWoman kirjoitti:Oliko heillä samanlaisia ongelmia tyypillisesti myös aiemmissa suhteissaan?
Kyllä, mutta syy oli kertoman mukaan aina eri, mutta hyvin perusteltu. Toisten käytöksessä oli aina avainmokia, jotka ainakin paperilla saatiin kuulostamaan vakavilta jutuilta, vaikka esimerkiksi yhtään pettämistä ei koskaan oltu kuitenkaan koettu.
Kuulostaa siltä, että joko näiden exien perusluottamuksessa on tosiaan ollut parantamisen varaa, tai sitten hekin ovat pelänneet epäonnistumista ja "virheiden" etsiminen toisen käytöksestä suurennuslasin kanssa on ollut heidän tapansa yrittää välttää vahinkoja. Oikeastaan nuo ovat lähestulkoon sama asia. Kyse taitaa olla lähinnä aste-eroista: jotkut ovat niin primitiivisellä tasolla turvattomia ja epäluottavaisia, että asiaan ei juuri voi omilla tai kumppanin valinnoilla vaikuttaa. Toiset puolestaan pystyisivät oppimaan luottavaisemmiksi, mutta valitsevat ennemmin syyttää toista kaikesta - kaiketi siksi että kuvittelevat voivansa itse toimia ja elää täydellisen virheettömästi. Eli elävät siinä harhakäsityksessä, että kun vain toinen tekisi kaiken oikein, ongelmia ei voisi tulla kun itsekin tekevät "kaiken oikein".
Tämä tällainen harhakäsitys oman toiminnan virheettömyydestä ei taida olla kovin harvinainen. Jotenkin tuntuu siltä, ettei tämä pelkäämäsi umpikujakaan ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen:
Manaaja kirjoitti:Luulen että kaikista eniten pelkään sitä, että saan tuntea olevani loppuun kuluttavasta yrittämisestä huolimatta huono ja riittämätön, helposti paremmalla korvattava mies, jonka vikaa on "kaikki".
Aika monen olen kuullut kuvailevan suhteensa päättymisen syitä näin. Ja ensimmäinen omakin suhteeni taisi päättyä tällaiseen asetelmaan. Omat virheeni siinä (toisen syyllistämisen ja sen, että itse kuvittelin olevani täydellinen) tajusin vasta jälkeenpäin. En kyllä sanonut miehelle hänessä olevan vikaa, mutta se riitti kun ajattelin, että itsessäni sitä vikaa ei ainakaan ole. Ajatukset vaikuttivat siihen, miten miestä kohtelin. Tästä on yli kymmenen vuotta ja vieläkin harmittaa miten tuli toimittua.
Tosiasiallisesti oma suhde-elämäni alkoi toimia vasta kun luovuin siitä ajatuksesta, että kummankin olisi automaattisesti tajuttava ja osattava toimia tietyllä tavalla. Ja siitä, että toisen tulisi tehdä suhteen eteen vähintään yhtä paljon kuin itsekin teen. Aloin miettiä, mitä missäkin tilanteessa voisin itse tehdä, sen sijaan että mietin mitä sen toisen pitäisi tai olisi pitänyt tehdä. Samoin toimivan kumppanin kanssa olenkin sitten onnistunut pääsemään hieman irti niistä omista typeryyksistäni (samoin kuin hän omistaan). Yllättäen vasta alettuani irtautua niistä olen tajunnut toimineeni ikävästi, ja että käytöksessäni tosiaankin oli parantamisen varaa ja paljon. Nykyisin yritän aina muistaa tämän, kun tulee sellainen olo että itse tiedän ja osaan kaiken ja olen maailman paras kumppani ja toinen muka vain sabotoi suhdetta joka ilman häntä olisi "täydellinen".
Toki mä oon asiaa mielessäni purkanut paljonkin, ja tullut järjellä ajateltuna siihen tulokseen, etten olisi voinut estää jäävuoreen törmäämistä kuin omistamalla selvänäkökyvyn ja ennustajantaidot.
No mitä jos mainitsisit asiasta sille deitillesi? Ihan vaan kertoisit, kuinka sua pelottaa tuollaiseen tilanteeseen joutuminen, jossa olet ollut jo useamman kerran. Se, miten hän reagoi, kertoo paljon siitä, kuinka suuri riski sinulla on joutua samaan jamaan hänen kanssaan. Ja samalla voi se toinenkin ongelma korjaantua, josta mainitsit: jos mikään ei oikein tunnu missään, niin heittämällä vähän extreme-rehellisyyttä peliin vähintään adrenaliini alkaa taas kiertää, ja sitä kautta kenties myöhemmin ne muutkin hormonit. Ja jos ei ala, voi pitää aiempaa selvempänä, ettei daami ole sinulle se oikea.
Kutsuitko?
