Kitinä

Kreitsu kirjoitti:Taas törmäämme siihen, että depressiota ei lasketa oikeaksi sairaudeksi.

Silti depressiosta kärsivät voivat valita joko pahentaa ongelmaansa tai olla pahentamatta esim. sillä että päättävät sekoittaa aivokemioitaan lisää alkolla. Vai yritätkö nyt sanoa, että depressio tarkoittaa automaattisesti sitä, että ei kykene tekemään mitään valintoja vaan ne ovat kaikki ennalta päätettyjä?

exsu kirjoitti:

Vagabondo kirjoitti:Jos on paha olla, niin ei oo pakko olla. Mä en oikein usko, että elämässä olis erikoispalkintoa tarjolla, jos perisuomalaisesti puskee väkisin läpi harmaan kiven.

Toisaalta joskus on niin, että jos on riittävän paha olla, niin sitten se työ, puoliso ja kaikki muukin alkaa vaikuttamaan paskalta. Ja vaikka niitä ympäröiviä olosuhteita saisikin muutettua, niin se sisäinen kumina ei kuitenkaan helpota kun enintään hetkellisesti. Mä tajusin viime vuonna, että mulla on oikein hyvä olo, kunhan tajuan pysyä pois kotoa. Tästä seurasi pohdinta siitä, onko koti oikeassa paikassa.

Toi onkin se vaikeus, että pitää tunnistaa todellinen ongelma ja ulkopuolisten on sitä hyvin vaikea sanoa, vaan se tosiaan on tollasen itsetutkistelun paikka. Helpottiko kodin vaihto?

So Hard kirjoitti:

Kreitsu kirjoitti:Taas törmäämme siihen, että depressiota ei lasketa oikeaksi sairaudeksi.

Silti depressiosta kärsivät voivat valita joko pahentaa ongelmaansa tai olla pahentamatta esim. sillä että päättävät sekoittaa aivokemioitaan lisää alkolla. Vai yritätkö nyt sanoa, että depressio tarkoittaa automaattisesti sitä, että ei kykene tekemään mitään valintoja vaan ne ovat kaikki ennalta päätettyjä?

En, enkä alkoholia ajatellut tässä yhteydessä.

Vagabondo kirjoitti: Helpottiko kodin vaihto?

Vähän liikaakin. Odotan kauhulla sitä hetkeä kun defenssit pettävät. En ole onnistunut suremaan eroa vielä lainkaan. Olen surrut tiettyjen ihmisten menettämistä elämästäni, hävennyt lyhyttä avioliittoa ja inhonnut muutamia ihmisiä, mutta itse eroon ja uuteen elämään liittyy vain erilaisia helpotuksen ja huojentumisen tunteita.

Hyvää keksustelua tärkeästä aiheesta.

Pään sekoittamisesta omalta kohtalta sen verran, että ton ***** ketoapinan rouhiminen loppui NNYT Nuppitohtori kehotti eilen tuplaamaan annoksen, kun kävin kontrollikäynnillä ja avasin tilannetta. Näin tein. Bad idea.

Kaksi pannua kahvia juotu tänään ja vieläkin aivan zombie. Joka asia pitää ajatella kolmeen kertaan. Ihan lobotomiakamaa, en suosittele. Nukahtamisongelmiin kyllä tepsii.

Se hyvä puoli käynnillä oli, että jubailut psykon kanssa jatkuvat ensi viikolla kolmen kuukauden tauon jälkeen. Ehkäpä se helpottaa.

Kreitsun mainitseman "ihan sama" ja "mikään ei tunnu miltään" pystyn valitettavasti nykyään kohdaltani 95% allekirjoittamaan. Kaikki on kuin väljähtyttä kaljaa. Tiedä johtuuko uutuudenviehätyksen kulumisesta, lääkkeistä vai mistä, mutta mm. mopoilusta on irronnut todella minimaalisesti iloa ja kiksejä tänä kesänä, toisin kuin viime ajokaudella jolloin jokainen S-mutka vedettiin demoninen virne naamalla jalkatappi kurvissa asfaltista kipunoiden ja hyvästä mutkasta ulos tullessa pääsi aika usein vitunmoinen riemunkiljaisu. Kesällä 2013 "hohhoijaa kun selkään sattuu ja borettaa, koskahan sitä pääsee perille".

Exsu: Voihan ne defenssit kosahtaa tai sitten siellä alla käsittelet sitä muiden asioiden ja tapahtumien yhteydessä. Mä oon käsitelly mun kahdeksan vuoden takaisen eron lapsen isästä kunnolla vasta tänä keväänä, aika paljon muutakin shittiä siinä samalla tosin. Teki hyvää! Tietty jos ois tehny sen aiemmin, ois ehkä saanu tietyt solmut auki päästä aiemmin. Lopputulema on, että jäbä oli syyllistävä mulkero, ja on sitä edelleen. Eikä se tietty poista niitä hyviä asioita, mitä meillä myös oli.

Helpottava tunne sinällään, kun ei tarvi edes yrittää ajatella toisin

exsu kirjoitti:Vähän liikaakin.

Hyvä juttu.

Riittävästi masentunut ihminen ei tunne muuta kuin masennusta, tapahtui mitä vaan. Eihän tämä ole sinänsä este tehdä oikeita valintoja, sellaisia jotka parsivat mieltä eheämmäksi. Vaikeus on usein siinä, kuten veikkaan KK:n tapauksessakin olevan, että pitkään masentuneen ihmisen on usein hyvin vaikea päästä käsiksi mieleensä ja päätellä, mikä on syy ja mikä seuraus. Mikä aiheuttaa mitäkin ja mikä asia olisi syytä korjata ensin. Ulkopuolinen apu auttaa jäsentämään tilannetta. Tsemiä!

Sitä voi lähteä pohtimaan, että jos olo ei parane näillä spekseillä, niin mikä voisi olla toisin? Jos et halua lasten takia erota, mitä asioita sulla on konkreettisesti mahdollisuus muuttaa?

Ehkä luen vielä muut jutut tarkemmin, en tiedä sanoko joku just samaa..

En noista lääkkeistä niin tiedä, mutta kaipa ne tasaavat fiiliksiä sieltä yläpäästäkin, ainakin muutaman tapauksen tiedän lähipiiristä, jotka ovat "tasaantuneet", ei depistelyä mutta kaikki on silleen "ihan jees", ei erityisiä huippuhetkiäkään, mikä tietty on parempi kuin se depis. Jos ketoapina ei vörki, niin ehkä joku muu saattais olla parempi. Oikean lääkekombon löytäminenkään ei ole aina helppoa.

Lapset sopeutuu siihen, että on kaksi hyvin voivaa aikuista erillään, mutta eivät siihen, että elämä on tuskaa saman katon alla. Lapset ei koskaan saa olla syy jatkaa helvettiä.

Tota on tosi vaikee ulkopuolisen koittaa saada jonkun päähän. Se pitää vähän niinq tajuta ite, me thinks. Että jos monet saavat sen toimimaan, niin mikä on pohjimmainen syy, ettei se toimisi juuri näiden tyyppien kohdalla. Enitenhän se este on siellä omassa mielessä, ja eka askel sen poistamiseen on tunnustaa, että jep, siellähän se on, mutta mitäs sitten tehdään?

nowaysis kirjoitti:Exsu: Voihan ne defenssit kosahtaa tai sitten siellä alla käsittelet sitä muiden asioiden ja tapahtumien yhteydessä.

Tai sitten niitä ei ole, en ole ihan varma. Mulla on sama fiilis ollut ennenkin, esim. hautajaisissa tunnen aina syyllisyyttä siitä kun en osaa surra asiaankuuluvasti. Mulla on joku päänsisäinen malli siitä, mitä pitäis tuntea silloin kun eroaa tai joku läheinen kuolee tai sairastuu, ja sitten oon hämilläni ja epämukavuusalueella, kun niin ei käy. Noissa suruasioissa, kuten nyt vaikka läheisten kuolemat ja hautajaiset, ne ei ole koskaan tulleet. Ei edes terapiassa.

exsu kirjoitti:

nowaysis kirjoitti:Exsu: Voihan ne defenssit kosahtaa tai sitten siellä alla käsittelet sitä muiden asioiden ja tapahtumien yhteydessä.

Tai sitten niitä ei ole, en ole ihan varma. Mulla on sama fiilis ollut ennenkin, esim. hautajaisissa tunnen aina syyllisyyttä siitä kun en osaa surra asiaankuuluvasti. Mulla on joku päänsisäinen malli siitä, mitä pitäis tuntea silloin kun eroaa tai joku läheinen kuolee tai sairastuu, ja sitten oon hämilläni ja epämukavuusalueella, kun niin ei käy. Noissa suruasioissa, kuten nyt vaikka läheisten kuolemat ja hautajaiset, ne ei ole koskaan tulleet. Ei edes terapiassa.

Vastaavien oireiden takia mua on usein kutsuttu tunteettomaksi paskiaiseksi. Sellainen olen. Tarpeeksi kun tapahtuu ja ei elä kuplassa, niin oppii kohauttamaan olkapäitään aivan väärässä paikassa.

Nettiexpedenä esitän vaihtoehdon, että ero ei välttis oo oikea ratkaisu. Jos ydinongelma sattuukin olemaan se oma depis nimittäin. Nuppi kuntoon, tavalla tai toisella. Mun ehdotus on pätevä kallonkutistaja, oikeenlaiset tropit ja viina kokonaan pois kunnes on taas tasapainossa. Ja työasiat semmoiseen malliin että niiden kanssa pystyy elämään ilman kohtuutonta stressiä. Mutta paskaako mä siitä tiedän millainen se suhe sitten on. Voi vaan olla niinkin ettei suhteessa oo mitään vikaa mitä (molempien?) omien ongelmien korjaaminen ei korjaisi. Joskus paranee vaihtamalla, joskus taas ei.

Kottarainen kirjoitti:Joskus paranee vaihtamalla, joskus taas ei.

Ei kai kukaan ollut tarjoamassa vaihtamista? Vaihtamalla ei parane mikään.

Diddley Bow kirjoitti: Vastaavien oireiden takia mua on usein kutsuttu tunteettomaksi paskiaiseksi. Sellainen olen. Tarpeeksi kun tapahtuu ja ei elä kuplassa, niin oppii kohauttamaan olkapäitään aivan väärässä paikassa.

En mä kyllä tätäkään haluaisi omalta kohdaltani allekirjoittaa. Kyllä mä suurimpaan osaan asioista suhtaudun ainakin omia sosiaalisia normistojani tyydyttävällä tunnereaktiollla. Mutta sitten taas eilen, kun äiti soitti ja kertoi, että yksi sukulainen on kuollut. Oli viimeisen vuoden niin dementti, ettei ottanut kontaktia enää lainkaan, sidottuna vuoteessa. Miten sellaisen ihmisen kuolemaa surraan? Mua suretti kun se oli siinä kunnossa, se oli mulle se kohta jossa luopuminen tapahtui, kun kontaktia ei enää saanut. Kuolemassa en vaan nähnyt mitään surullista, ainoastaan helpotusta.

exsu kirjoitti:Mutta sitten taas eilen, kun äiti soitti ja kertoi, että yksi sukulainen on kuollut. Oli viimeisen vuoden niin dementti, ettei ottanut kontaktia enää lainkaan, sidottuna vuoteessa. Miten sellaisen ihmisen kuolemaa surraan?

Ei sitä surra, koska jossain tilanteissa kuoleminen on hyvä uutinen.

Ei sukulaisuus nosta minulla surutarvetta yhtään. Merkitystä on oikeastaan vain sillä, kuinka läheinen ihminen kuollut oli. En muista surreeni isovanhempien kuolemia kovinkaan paljon. Ilmeisesti he eivät olleet kovin läheisiä kanssani.

Vagabondo kirjoitti:

exsu kirjoitti:Mutta sitten taas eilen, kun äiti soitti ja kertoi, että yksi sukulainen on kuollut. Oli viimeisen vuoden niin dementti, ettei ottanut kontaktia enää lainkaan, sidottuna vuoteessa. Miten sellaisen ihmisen kuolemaa surraan?

Ei sitä surra, koska jossain tilanteissa kuoleminen on hyvä uutinen.

Tai ehkä surutyö on jo tehty pitkän sairastamisen aikana? Tätini (loukkaantui pahasti onnettomuudessa, oli läheinen ja rakas minulle) makasi yli vuoden sairaalassa ennen kuin lopulta menehtyi. Siinä oli aikaa tehdä surutyötä, jättää hyvästejä. Kuolema oli varmaan lopulta hänellekin helpotus.

Siis päästäänkö tässä nyt siihen, että en olekaan tunteeton paskiainen, vaikka toisin vihaisella naamalla ollaan joskus väitetty?

Kyllä sä voit olla, mä puhuin itsestäni!

^^En tiedä, luulisi että tiedät itse parhaiten, mitä olet.

Mutta jos et tiedä, niin tossa testi. Nehän aina tietää!

http://www.pikkupaprika.com/soppa/mtesti/index.htm

Diddley Bow kirjoitti:Siis päästäänkö tässä nyt siihen, että en olekaan tunteeton paskiainen, vaikka toisin vihaisella naamalla ollaan joskus väitetty?

Nettidiagnoosia ei voi koskaan väheksyä, senkin kukkahattupullamössöherkkis.

Diddley Bow kirjoitti:Siis päästäänkö tässä nyt siihen, että en olekaan tunteeton paskiainen, vaikka toisin vihaisella naamalla ollaan joskus väitetty?

Luulen, että vain sä tiedät tunteistasi, jollet niitä ulospäin näytä tai niistä kerro, joten mistä me voidaan tietää vastaus kysymykseesi.

Kaikkea sitä itsestään oppii kun Internettiin kirjoittaa. Olen parantunut. Kenen jalkoja mä saan suudella?