Kitinä

Vesper kirjoitti:Mä en ole ollut koskaan päiväkodissa/tarhassa ja kattokaa nyt millainen musta tuli. Hoitoon vaan!

Samikset! Hoitoon vaan!

Mirkku kirjoitti:Ja monille tulee vaikka mitä ongelmia, huolimatta oppikirjamaisesta kasvatuksesta. Ympäröivällä muulla maailmalla on yllättävän paljon vaikutusvaltaa.

En mä ole käsittääkseni edes yrittänyt väittää, että onnistunut varhainen vuorovaikutus ennalta ehkäisee kaikkia muita mahdollisia ongelmia. Mielestäni se, että jotain muutakin voi tapahtua, ei ole kuitenkaan mikään peruste vähätellä tutkimusten mukaan erittäin tärkeän kehitysvaiheen merkitystä. Ymmärrän, että kaikissa elämäntilanteissa äiti ei voi olla lapsen kanssa tämän kolmea ensimmäistä elinvuotta. Siihen olisi kuitenkin hyvä pyrkiä, jos mahdollista.

exsu kirjoitti: Ensimmäisen kolmen vuoden aikana tapahtuu kuitenkin lastenpsykiatrien mukaan sellaista merkittävää kehitystä, jossa lapsen ja äidin välisellä vuorovaikutuksella on keskeinen rooli.

Mikähän on tarhan vs. kotihoidon vaikutusmahdollisuus aikuisiän masennukseen? Kai tuonkin on joku tutkinut.

O_o Mut on hyljätty hoitoon 11 kk vanhana... sitten kun meitä on ollut kaksi, niin meillä on ollut hoitaja kotona.

aasi kirjoitti:

Vesper kirjoitti:Mä en ole ollut koskaan päiväkodissa/tarhassa ja kattokaa nyt millainen musta tuli. Hoitoon vaan!

Samikset! Hoitoon vaan!

En mäkään ennen esikoulua. Ja olin vissiin kakstoista, kun äiti alkoi pelkän iltakoulun sijasta opettaa päivällä. En tajuu sitä, kun useesti pidetään ihanteena, että koulusta tulevilla lapsillakin olis mamma vastassa heti kyselemässä kuulumiset ja tarjoomassa apetta. Hitto, kun mä olin kateellinen luokkakavereille ja toivoin saavani ees joskus tulla kotiin koulusta kaikessa rauhassa ja huilata yksin.

Mun on vähän pakko laittaa poka pian päiväkotiin. Kunhan tuosta 50 metrin päässä olevasta vapautuupi paikka. Ja sitten äiti pääsee - ah, töihin lepäämään.

exsu kirjoitti:

Mirkku kirjoitti:Ja monille tulee vaikka mitä ongelmia, huolimatta oppikirjamaisesta kasvatuksesta. Ympäröivällä muulla maailmalla on yllättävän paljon vaikutusvaltaa.

En mä ole käsittääkseni edes yrittänyt väittää, että onnistunut varhainen vuorovaikutus ennalta ehkäisee kaikkia muita mahdollisia ongelmia. Mielestäni se, että jotain muutakin voi tapahtua, ei ole kuitenkaan mikään peruste vähätellä tutkimusten mukaan erittäin tärkeän kehitysvaiheen merkitystä. Ymmärrän, että kaikissa elämäntilanteissa äiti ei voi olla lapsen kanssa tämän kolmea ensimmäistä elinvuotta. Siihen olisi kuitenkin hyvä pyrkiä, jos mahdollista.

En minäkään vähättelisi, kuitenkin elämä yleensä menee niin ettei näihin päästä juuri koskaan, ideaalitilanteisiin. Aina joku osa-alue kusee pienesti tai isosti.

Mä lähden tähän niin yksinkertaisesti että jos lapsi saa vanhemmiltaan (molemmilta, ei vain äidiltä, tai vaikka sitten vaan yhdelltä; isältä tai äidiltä) rrrakkautta, ollaan ihan hyvillä raiteilla.

masa kirjoitti:
Mikähän on tarhan vs. kotihoidon vaikutusmahdollisuus aikuisiän masennukseen? Kai tuonkin on joku tutkinut.

Eilisen Jari Sinkkosen luennonmukaan varhaisen kiintymyssuhteen (eka 12kk) muodostumisen häiriöitä oireillaan mm. depressiona.

Mä olen ollut suomalaisen neuropsykiatrin (?) luennolla, jossa hän kertoi tutkimuksesta jonka mukaan vangeista isolla prosentilla (en muista tarkkaa yli 70) on aivoissa muutoksia, jotka viittaavat siihen, että varhainen vuorovaikutus on häiriintynyt tai ollut puutteellista. En löytänyt tutkimukseen mitään linkkiä, joten jätin aiemmin mainitsematta.

exsu kirjoitti: Eilisen Jari Sinkkosen luennonmukaan varhaisen kiintymyssuhteen (eka 12kk) muodostumisen häiriöitä oireillaan mm. depressiona.

Mä olen ollut suomalaisen neuropsykiatrin (?) luennolla, jossa hän kertoi tutkimuksesta jonka mukaan vangeista isolla prosentilla (en muista tarkkaa yli 70) on aivoissa muutoksia, jotka viittaavat siihen, että varhainen vuorovaikutus on häiriintynyt tai ollut puutteellista. En löytänyt tutkimukseen mitään linkkiä, joten jätin aiemmin mainitsematta.

En ole lainkaan yllättynyt.


Eräs kokemus tuttavaperheestäni.

Lapsi 1 vietiin joka ilta siten nukkumaan, että jompi kumpi vanhempi istui sängyn vieressä kunnes nukahti. Mikäli oli itkuinen, otettiin syliin ja rauhoiteltiin ja odoteltiin kunnes voitiin laittaa rauhallisena takaisin sänkyyn.

Tulos: Todella reipas ja luottavainen lapsi joka ei arkaillut vieraita, eikä itkenyt omien vanhempiensa perään.

Lapsi 2 jätettiin yksin sänkyyn nukahtamaan iltatoimien jälkeen ja annettiin suunnilleen itkeä itsensä uneen joka ilta.

Tulos: roikkui 2 vuotta äitinsä jalassa kiinni, eikä päästänyt äitiään mihinkään. Jo pelkkä äidin toiseen huoneeseen siirtyminen sai aikaan itkuhuutokohtauksen, joka ei laantunut kuin äidin ottaessa syliin. Isä ei kelvannut, kukaan tuttu ei kelvannut, vaan äiti oli kaikki kaikessa. Nyt nelivuotiaana on jo helpottanut.


Mene ja tiedä, vaikuttiko sänkyyn yksin jättäminen tuon ripustautumisen.

aasi kirjoitti:

Vesper kirjoitti:Mä en ole ollut koskaan päiväkodissa/tarhassa ja kattokaa nyt millainen musta tuli. Hoitoon vaan!

Samikset! Hoitoon vaan!

Ja minut on viety perhepäivähoitajalle heti kun äitiysloma loppui ja siitä sitten 3-vuotiaana tarhaan. Tykkäsin molemmista paikoista, äidistäni en erityisesti.

Masa: Yksittäisten lasten vertailu on vähän hankalaa varsinkin, kun oletusarvona on, että juuri tämä nukutustapa oli ainoa eroavaisuus lasten elämässä (ja näin ollen lapsen käytöksen selittäjä).

Ylipäätään tässäkin asiassa pitäisinkin juuri tutkimustietoa yksittäisten ihmisten kokemuksia ("mun kaveripiirissä", "meillä kotona", "monet joita tunnen" jne) luotettavampana, koska isoja massoja tutkiessa muiden muuttujien ("myöhemminkin voi sattua jotain!!!!") aiheuttama vääristymä on pienempi.

masa kirjoitti: Eräs kokemus tuttavaperheestäni....
Mene ja tiedä, vaikuttiko sänkyyn yksin jättäminen tuon ripustautumisen.

Eräs kokemus aivan omasta perheestäni. Kakara on nukkunut omassa sängyssään, omassa huoneessaan, siitä päivästä lähtien, kun toin sen laitokselta kotiin. Ei ole "roikkunut" meikäläisessä, eikä isässään kiinni normaalia enempää. On avoin ja suhtautuu vieraisiin aivan normaalisti. Ei ujostele, ei myöskään sinkoa suin päin jokaisen vieraan tykö. Olen sitä mieltä, että lapsen ja vanhempien välinen vuorovaikutus on tärkein. Lapsi vaistoaa sen, onko vanhempi todella mukana ja kuunteleeko vanhempi lastansa. Rakkaudella ja läheisyydellä on myös aika paljon tekemistä lapsen henkisen kasvun kannalta.

Vai pitäisikö minun jo alkaa opetella rautasahoilla täytettyjen kakkujen tekoa lapseni tulevaa linnakierrettä silmällä pitäen?

No huutelen tähän lapsenkasvatusasiaan sivusta, vaikka en omia lapsia omistakaan. Omien lapsuuskokemusten perusteella jotain voi kuitenkin päätellä.

Pentuna aika vähän sain huomiota ja rakkautta porukoilta ja kyllähän sen nyt huomaa minkälaiseks sitä on kasvanu. En tykkää lapsista, oon hirvee erakko ja samaan aikaan kuitenkin inhoan sitä jos minua ei huomata.

En nyt valita että mulla olisi huono elämä... enää. Kyllähän se aiheutti ongelmia itsetunnon kanssa ja masennuinkin pahasti kun muutin kotoa pois. Nyt on kuitenki saanut "elämästä kiinni" taas ja viihdyn tälläisena kuin oon. Ei sitä nyt huonolla vanhemmuudella ihan kaikkee voi paskoo, mutta kyllä se isoja vaikutuksia tekee jälkikasvun elämään.

Ja kuten todettua tässäkin ketjussa, niin ei se läsnäolo vaan läheisyys ja rakkaus. Ei minua haitannu pentuna olla yksin kotona kun porukat oli melkein aina töissä (maatila). Ei sitä silloin oikeastaan osannut sitä rakkauttakaan kaivata, kun sitä ei ikinä saanutkaan. Näin jälkeenpäin mietittynä se vaan vaikutti elämään aika paljonkin. Porukoihin on välit säilyneet, mutta enemmän niihinkin suhtaudun kuin kavereihin.

Hyvällä vanhemmuudella voi ainoastaan maksimoida kasvattamisen onnistumisen. Jokaisella vanhemmalla on omat painotuksensa. Eikö se tässäkin mene niin, että vahvuudet edellä mennään ja niillä pelimerkeillä mitkä omat vanhemmat ja itse opittu on suonut. Tärkeää on tunnistaa omat vahvuudet ja heikkoudet ja kertoo ne myös kumppanille. Jos ei esmes leikkiminen luonnistu oikein millään, niin sitten pitää ymmärtää tämä ja järjestää oma ja perhe-elämä siten, että lapsi kuitenkin jostain saisi leikkikaverin.

Mun vahvuus on esmes se, että pidän olla lasten kanssa, keksin helposti leikkejä, mutta osaa olla myös tiukka kurinpitäjä. Tärkeintä tuossa on se, että tuo tulee luonnostaan, jolloin se on minulle helppoa, eikä se juuri kuormita minua.

Vastaavasti mä en ole parhaimmillani aivan pienen lapsen kanssa, koska se on usein tylsää vuorovaikutuksen puuttuessa. Toivottavasti siippa on ymmärtänyt tämän, koska en toisaalta haluaisi näyttäytyä hänelle minään vastuunpakoilijana tai laiskalassena silloin, kun on kyse esmes tulevan lapsemme kaitsemisesta.

Mirkku kirjoitti: Eräs kokemus aivan omasta perheestäni. Kakara on nukkunut omassa sängyssään, omassa huoneessaan, siitä päivästä lähtien, kun toin sen laitokselta kotiin. Ei ole "roikkunut" meikäläisessä, eikä isässään kiinni normaalia enempää.

öh, siis miten tämä liittyy kertomaani tapaukseen?

Voi kun Ylermi olis ollut mun isi ja äiti Tää ei sit ollu mitään sarkasmia.

masa kirjoitti:

Mirkku kirjoitti: Eräs kokemus aivan omasta perheestäni. Kakara on nukkunut omassa sängyssään, omassa huoneessaan, siitä päivästä lähtien, kun toin sen laitokselta kotiin. Ei ole "roikkunut" meikäläisessä, eikä isässään kiinni normaalia enempää.

öh, siis miten tämä liittyy kertomaani tapaukseen?

Liittyy niin, että mielestäni tuolla yksin nukkumisella ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka paljon/vähän lapsi roikkuu vanhemmissaan.

Mirkku kirjoitti:Liittyy niin, että mielestäni tuolla yksin nukkumisella ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka paljon/vähän lapsi roikkuu vanhemmissaan.

Minä puhuin yksin nukahtamisesta, ja siitä, ettei lapsen annettu itkeä itseänsä uneen. Vai teitkö sinä niin?

masa kirjoitti: Minä puhuin yksin nukahtamisesta, ja siitä, ettei lapsen annettu itkeä itseänsä uneen. Vai teitkö sinä niin?

Btw, juuri päättyi unikoulu tähän liittyen. 4-5 päivää meni siihen, kun lapsi oppi nukahtamaan yksin. Ennen tuohon, siis pelkkään nukahtamisen odotteluun, on mennyt 20-30min vanhemman kanssa. Siis olihan meillä jo tuo yksin nukahtaminen käytössä pinnasänkyaikaan, mutta kun korkeat laidat väistyivät, tuli tytöstä levoton. Tahdon sanoa, että olisi pitänyt jo aiemmin yrittää unikoulua, jotenkin sitä vaan siirsi ja siirsi.

masa kirjoitti:

Mirkku kirjoitti:Liittyy niin, että mielestäni tuolla yksin nukkumisella ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka paljon/vähän lapsi roikkuu vanhemmissaan.

Minä puhuin yksin nukahtamisesta, ja siitä, ettei lapsen annettu itkeä itseänsä uneen. Vai teitkö sinä niin?

Nukahti ja nukahtaa yhä yksin. Viedään siis omaan sänkyyn, peitellään, toivotetaan hyvät yöt, iltapusu ja ovi kiinni. Ei ole koskaan itkenyt itseään uneen.

^ Sä et näe tuossa mitään eroa siihen, että lapsi kerta toisensa jälkeen itketetään sänkyynsä? Toki unikoulut ja muut ovat erikseen silloin, jos lapsi sopeutuu kohtuullisessa ajassa tilanteeseen (kuten Yllen esimerkissä).

Mirkku kirjoitti:Nukahti ja nukahtaa yhä yksin. Viedään siis omaan sänkyyn, peitellään, toivotetaan hyvät yöt, iltapusu ja ovi kiinni. Ei ole koskaan itkenyt itseään uneen.

Good for you, mutta et vieläkään tainnut ymmärtää pointtia..

Ylermi Ylihankala kirjoitti:Tahdon sanoa, että olisi pitänyt jo aiemmin yrittää unikoulua, jotenkin sitä vaan siirsi ja siirsi.

Nojaa, meillä ei pidetty ykkösen kanssa minkäänlaista unikoulua kun ei oikein tuntunut olevan sellaiseen valmis. Jäi vasta suunnilleen kaksi vuotiaana yksin sänkyyn nukkumaan, kun oli siihen valmis.

Kagosen kanssa mennään samaa rataa.

exsu kirjoitti:^ Sä et näe tuossa mitään eroa siihen, että lapsi kerta toisensa jälkeen itketetään sänkyynsä? Toki unikoulut ja muut ovat erikseen silloin, jos lapsi sopeutuu kohtuullisessa ajassa tilanteeseen (kuten Yllen esimerkissä).

No kerropa ero?

Muoks: Pitää lisäämäni vielä, että koska kakara ei tiedä mistään muusta kuin omassa sängyssä nukkumisesta, ei ole ollut ongelmia. Jos olisin laittanut omaan sänkyyn vasta esim. kaksivuotiaana, olisi varmasti ollut itkua ja hammasten kiristystä.

Ja omassa sängyssä/huoneessa nukkuminen ei meillä ainakaan tarkoita sitä, että sieltä ei saa poistua. Jos pelottaa, pissittää tms, siitä voi tulla kertomaan viereisessä huoneessa nukkuvalle äiteelle.

Uuteen asuntoon muuttaessa taisi olla mulle vaikeinta siirtää pojan pinnasänky sen omaan huoneeseen...hyvin on nukkunut vaikka äiti ei nukukkaan vieressä enää. Ja on niin perkuleen iloinen kun herättyään äiti avaa oven (kissoilla ei asiaa öisin pojan makkariin) ja hakee touhuamaan.