So Hard kirjoitti:urpiainen kirjoitti:Tämä on aika täysiverinen esimerkki siitä lähestymistavasta historiaan, jonka koen täysin vieraaksi: tavoitellaan jonkinlaista moraalista all-things-considered-lopputomiota, joka lopettaa ininät. En millään voi nähdä mitään tuollaista historiatutkimuksen päämääräksi, suuntaan tai toiseen.
Sä käsittelet nyt eri asiaa kuin minä. Historiantutkimus on ihan eri asia kuin keskustelu siitä, ansaitseeko joku patsaan vai ei. Jos patsaita pystytetään vain tyypeille, jotka ovat aina ja kaikkialla tehneet vain oikeita ja hyviä juttuja, kaikki pitää repiä alas.
Sä lähestyt asiaa historiantutkimuskantilta, mä lähestyn siltä kantilta, että vaikka Mannarheimin henkilöhistoriassa on omat synkät puolensa, kuten osuus lahtarien aikaansaannoksissa, niin näistäkin huolimatta minun kokonaisarvioni herran ansioista on se, että juuri tämä kekkuli ansaitsee patsaan taikka kaksi. Oikeastaan Mannerheimin, Sibeliuksen, Lönnrotin ja Kiven ohella on vaikea oikopäätä sanoa ketään muuta jolle soisin patsaan Helsingin keskustaan.
No joo, kuten ensimmäisessä tätä asiaa koskeneessa viestissäni kirjoitin, suhtaudun aika penseästi - ainakin alustavasti ja useimmissa tapauksissa - myös patsaankaatohankkeisiin. Mutta muutenkin mä olen aika vähäisesti taipuvainen fanittamiseen, henkilönpalvontaan tai vahvojen johtajien kaipuuseen, eli en nyt oikein lähtisi kovin helpolla patsaita ylipäänsä merkkihenkilöille pystyttelemään, ainakaan tieteen ja taiteen ulkopuolelta, jotka toki sinunkin patsastettavien listassa enemmistönä ovatkin.
Mannerheimille en kyllä olisi ollut kovin herkästi patsasta pystyttämässä, mutta kun se siellä on, en mä sitä ole kaatamassakaan. Mä kuulun siihen porukkaan, joka kokee sotasankarien, vaikka edustaisivatkin voittajia ja (siten?) hyvän puolella olijoita, patsaat ja fanittamisen jotenkin kovin mauttomaksi. Sodille pitäisi pystyttää muistomerkkejä, joissa surtaisiin ja kunnioitettaisiin sodan vaatimien uhrien muistoa ja murehdittaisiiin sotaan ajautumisen tragediaa - eikä fanitettaisi henkilöitä ja juhlittaisi voittoja.
So Hard kirjoitti:Kyllä se lähin aktuaalinen verrokkimaailma löytyy ihan tuosta muutama sata kilometriä itään. Näkemykseni on, että kulakkien, aateliston, papiston ja porvariston eliminointi olisivat olleet vaffasti läsnä vaihtoehtoisessa agendassa - maailma nyt vain oli sellainen paikka siihen aikaan.
Kyllä mä vähän ihmettelen tätä sielunvarmuuttasi tässä asiassa. Voi toki olla noin, mutta voi toki olla, ettei olisikaan. Emme saa koskaan tietää, kun ensin mentiin rauhanomaisten ratkaisujen sijaan sotaan, ja punaiset sitten hävisivät.
Moni kuitenkin jotenkin unohtaa, että maataloussuomessa punaisten selkärankaa olivat tehdastyöläisten ohella erilaiset torpparit ja muut maaseudun maattomat, jotka taistelivat pitkälti torpparivapautuksen - siis yksityisen omistuksen ja pientilallisuuden - puolesta. Tässähän kuuluu selvästi jonkilainen anglo-amerikkalainen lockelainen ääni, joka korostaa henkilökohtaisesta työstä syntyvää yksityisomistusta (toki tämä sopii hyvin myös varhaiseen Marxiin, mutta kumminkin).
Vastaavasti, punaisen puolen "hallituksena" sisällissodassa toimi sosiaalidemokraateista (ei kommunisteista) koostunut kansalaisvaltuuskunta tms., jonka laatima perustuslakiehdotus oli tarkoitus viedä kansanäänestykseen - ja kun päädyttiinkin sotaan, sama dokumentti ikään kuin määritteli punaisen puolen päämärän. Ja yleisesti kai ajatellaan, että tuon dokumentin lähisukulaisia ovat esimerkiksi Ranskan suuren porvarillisen vallankumouksen ihanteet sekä Sveitsin ja Yhdysvaltain perustuslait, jotka eivät kyllä mitään neuvostokirjallisuuden klassikoita ole.
Voi toki olla, että kun ensin oli päädytty sotaan, niin punaisten voittaessa punakaartin äärisiipi olisi ollut niin vahva, että Neuvosto-Suomea siinä olisi pykätty. Mutta tässä just näkyy osaltaan tuollaisten vaihtoehtoisten mielikuvitushistorioiden ja aktuaalisen historian vertailun mielivaltaisuus - mistä kohtaa oletetaan aktuaalisen historian ja mahdollisen historian erkautuvan toisistaan.
Minusta on selvää, että mieluummin kuin julistaa tyytyväisyyttä sisällissodan aktuaaliseen historiaan sillä perusteella, että *tietää* vaihtoehtojen olleen niin kamalia, niin järkevä suhtautuminen on tässäkin se, että pidättäytyy moisesta kokonaisarviosta ja (i) myöntää sisällissodan traagisuuden (pikemminkin kuin juhlittavuuden) ja (ii) koettaa ymmärtää siihen johtaneita prosesseja ilman, että tavoitteena on moraalinen johtopäätös (tai päätös siitä, kenelle patsas pystytettäisiin).
Eikä pidä unohtaa sitä, miten jo Voltaire pilkkasi sitä, miten vallalla olevan ideologian ympärillä on aina historioitsijoita, jotka selittävät vallitsevan tilanteen olevan paras kaikista mahdollisista maailmoista.