Clay kirjoitti:Mida kirjoitti:Tai sitten kohauttaa olkia ja heittää ilmoille, että "ei mulle ainakaan mitään traumoja jääny" ja todennäköisesti tästä "traumattomuudesta" kärsii sitten se oma jälkikasvu, joka vuorollaan siirtää valtasuhteiden vääristymää eteenpäin ja mistäs sitä koskaan tietää, että millä intensiteetillä.
Ai se on sun mielestä "valtasuhteiden vääristymä", kun valta on vanhemmilla? Ehkä mullekin olis diagnosoitu AD/HD, tänä "ymmärtämisen" aikakautena, olin meinaan aika villi lapsena, nykyään vastakohta - sitten olis ollu moraalitonta rankaista mua, ku olisin ollu "sairas". Sittenpähän sais sentäs reseptillä piriä.. ei tarttis vattaa tuhota kahvilla, jota tekee byteway mieli.
Enkä minä isääni pelänny, vaan rangaistuksia. Tiesin, että tein väärin, kun tein väärin.
Siinä vaiheessa kyllä, kun ylivoimaa käytetään väärin, eli alistetaan toinen ihminen väkivalloin ihan vaan siksi, että itse on isompi eikä muuta osaa. Mun järkeen ei mahdu sellaista käsitettä kuin oikeudenmukainen fyysinen kuritus (tavoitteena satuttaa).
Kun vanhempi satuttaa lasta rankaisuna tai kurituksena tai millä sitä nyt halutaankaan kutsua, ei ole mitenkään taattua, että se opettaisi lapselle sen asian, minkä vanhempi haluaisi hänen ymmärtävän. Mutta se opettaa kyllä monta muuta asiaa. Ensinnäkin sen, että vanhemmalla on oikeus satuttaa toisin kuin lapsella. Lapsi ei saa satuttaa. Aikuinen saa, kunhan kohteena on puolustuskyvytön lapsi (tämä asenne juurtuu aika helkkarin syvään). Se opettaa hyvin usein myös sen, että aikuinen mieluummin satuttaa kuin pyrkii huolella ottamaan selvää miksi lapsi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Se opettaa, että tarkoitus pyhittää keinot. Jos tarkoittaa toiselle hyvää, saa toista loukata. Vaikka se hyvän tarkoitus olisi lähinnä puheen ja pinnan tasolla. Kun aikuinen käyttää väkivaltaa, satuttaa, hän opettaa hyvin selkeästi havainnollistaen sitä, miten toista ihmistä satutetaan. Ilmankos se monilla tulee ongelmatilanteissa ikään kuin selkärangasta, antaa tukkapöllyä, nipistää, antaa luunappi. Toisilla on vielä nauhalle luettu perustelutki. Hyvää mää vaa sulle tarkotan, tää on sun parhaakses. Usein vielä aikuinen syyllistää lapsen omista asenteistaan ja teoistaan: Onko mun pakko tulla nippaamaan? Sää oikeen kerjäät selkäsaunaa! Se ansaitsi sen. Ei sun kanssas kuule voi muuta.
Fyysiseen väkivaltaan liittyy lähes aina henkinen väkivalta. Halveksintaa, naurunalaiseksi tekemistä, häpeämään pakottamista. Näin opetetaan lapsi hienosti halveksimaan, tekemään muita naurunalaiseksi ja yrittämään saada muut häpeämään. Ei vanhempiaan juurikaan, onhan vastus vähän iso nieltäväksi ja riski tulevista kärsimyksistä on melkoinen (vanhempien rakkaus, oli sitä miten vähän tahansa, on lapsesta viimeiseen asti säilyttämisen arvoinen asia) ja onhan vauvaiästä jo käynyt selväksi, että vanhemmilla on oikeus sellaiseen, mutta päiväkodissa, koulussa, kavereiden kesken, aikuisena sitten aikanaan kasvatuksen hyvässä hengessä lapsiaan kohtaan sillä samalla oikeudella. Ja moniko kotona alistettu osaa tunnistaa omat rajansa terveellisissä määrin alistavassa parisuhteessa? Missä kohtaa hänen olisi ne tullut oppia? Kahdeksantoistavuotissynttäreillä, PIM, yhtäkkiä tajuaakin missä kohtaa menee terve ihmisten välinen kunnioitus ja millaista kohtelua ei tarvitse sietää.
Paras tapa taata lapsenlapsilleen väkivaltainen lapsuus on pahoinpidellä omat lapsensa. Vaikkapa sitten "vain" tukkapöllyllä, luunapein tai häpäisemällä kasvatustarkoituksissa.
Lukekaa
Alice Milleriltä Alussa oli kasvatus ja toinen hyvä on
Älä huomaa. Oli muuten helvetin avartavia lukukokemuksia ja ravistelivat pitkään ja perusteellisesti omaa vanhemmuutta. Vaikka en "ansaitusti selkääni" ole kertaakaan saanut ja onneksi äitini kommunikaatiokyvyttömyyden takia säästynyt perusteellisilta oikeutuspuolustuspuheilta. Kyse on paljon hienovaraisemmista asioista, pohjalla piilevistä asenteista, selkärangasta lähtevistä tiukkaan piintyneistä opeista. Ja niin, eipä se autuaaksi tee, että nämä tiedostaisikin. Erityisesti jos on lapsia. On se vaan niin pirun hankalaa luoda itse terveitä toimintamalleja ja reagointitapoja ja korvata niillä syvälle syöpyneitä viturallaan olleita omien vanhempien oppeja, vaikka maailman tärkeimmästä työstä onkin kyse. Mulla on sisälläni yhä etenkin väsyneenä se joka saatanan pikkuasiasta hermonsa menettävä äitini, jolle lapset ovat silkkoja rasitteita silloin kun kaikki ei mene hänen mielensä mukaan puolesta ajatuksesta. Ja voi vänkyrä, että on pitkän tuskaisan työn takana saada se pirulainen itsestään pois. Väsymys on paska juttu tältä kantilta, kun silloin helpommin puskevat pintaan varhaislapsuudessa syöpyneet mallit ja huolettaapi joo, että esikoinen lähestyy uhmaikää melko selkeissä määrin ja siihen rinnalle on putkahtamassa vielä öitä valvottava kakkatruutta. Mites sitten suu pannan. Sepä jää nähtäväksi se.
Ja ihan kaikille niille turbourpoille, jotka eivät vaan tajua, niin tiedoksi, että meillä on rajat ja rajat onkin lapsosella. Ja päivittäin käydään vääntöä näiden rajojen paikoista. Mutta koska pelkät rajat eivät riitä, sitä tämä äiskä pyrkii parhaansa tunkemaan sekaan rakkautta, ymmärtämään, että mikä tuota puhumaan opettelevaa pirpanaa nyt loppujen lopuksi hiertää ja mikä se lapsen näkökulma mihinkin asiaan on. Vaatiiko se tosiaan kohtuuttomia vai onko ne vaatimukset mukamas kohtuuttomia siks, ku äiskä ei jaksais ny miettiä ja nuuskia. Ja jos se vaatii jotain, mikä on perustellusti eiei, ni sitte se on eiei. Joko etitään sopiva kompromissi (usein se on asian ilmaisu toisessa muodossa: Ei mennä sinne nyt vs. eka tehdään tää juttu, sitten mennään sinne) tai sitten kuunnellaan rotesti. Mutta vastalauseeseen hällä on oikeus ja minulla on velvollisuus kestää se protesti ja yleensä vielä viestittää, että perille menee mikä häntä riepoo ja että juu, äiti tykkää pahoinaki hetkinä, ei hylkää, ei kosta, ei tukahduta. Tietty ei ole hyväksyttävää rikkoa paikkoja tai satuttaa muita, että niissä raameissa. Pitää kunnioittaa muita vaikka kuin vituttais ja välillä raivopäätä pitää suojella iteltäänki, ku ymmärrys- ja vastaanottokyky on naks pois päältä väliaikaisesti, mutta kroppa senku riehuu. Tulevaisuudessa erilaiset ja takuulla monipuolisemmat haasteet, onhan tuo vasta 1v8kk.
En vaan koe oikeudekseni olla lastani kohtaan puhtaan paskamainen edes liiankin yleisesti mitättömiksi koetuin väkivallan keinoin, kuten tukkapöllyyttelyt tai luunapit tai häpäisy. Oli se lapsi sitten miten rasittava rajoja ja rakkautta testatessaan tahansa.
En nyt ihan heti osaa kuvitella riiviömäisempää porukkaa kuin siellä on ... 
ja vastuussa
Turpaan tuli kotona. Tai siis verbaalisesti. Tais isi kyllä ottaa fledasta kiinni kun karjui. Ihan oikein teki 
Venyvää mallia?