Tukista ja läpsi lastasi!

[PerttiMakimaa]

Lähinnä minua turhauttaa se, ettei monilla vanhemmilla(enkä tarkoita tässä sinua) ole kykyä ymmärtää lasta, he eivät muista millaista on itse olla lapsi aikuisten maailmassa. Lapsen huonolle käytökselle kun on syy ihan samalla tavalla kuin aikuisenkin. Lapsen syyt ovat tietenkin lapsellisia, vaikkapa pettymys siitä ettei saanut mennä ulos tms. Eipä ole toistaiseksi tullut vastaan tilannetta, jossa en olisi saanut raivoavaa lasta kuin lasta kohtalaisen ajan sisään rauhoittumaan puheella ja sylissäpitämisellä(lapsen kädet ja jalat lukitaan omilla käsillä ja jaloilla ja sanotaan että istumme näin kunnes lopetat riehumisen. samalla joko puhellaan rauhoittavasti tai ollaan hiljaa, kumpi nyt näyttää toimivan paremmin). Enkä pidä todellakaan itseäni minään supermutsina, pois se minusta Usein sanon lapselle, että ymmärrän hänen turhautumisensa asiaan, mutta haluan myös lapsen ymmärtävän että meidän on nyt tehtävä toisin kuin hän haluaisi.

Tottakai lasten temperamenteissä on eroja, kaverini kaksivuotias saattoi kiljua lattialla puolikin tuntia, muttei siitä nyt kotona haittakaan ollut. Väsyneen ja nälkäisen lapsen kuljettamista julkisilla paikoilla yritän välttää

On tosiaan aivan uskomatonta miten lähellä aikuista lapsi oikeasti on. Hänen riehumisensa motiivit poikkeavat melko vähän aikuisten vastaavista. Hän haluaa tahtonsa läpi, puuttuu joku "tärkeä" tavara, tutkii saisiko venytettyä itsemääräämisensä rajoja... Ehkä aikuiset vaan verhoavat nämä jo opittujen "mankumismekanismiensa" taa. Huh, pelottavaa ajatella jos lapsi järjestäisi (aikuismaisesti) mykkäkouluja.

Toinen uskomaton asia on, että jos on aikaa jokaisen lapsen saa rauhoittumaan puhumalla rauhallisesti ja pudottautumalla hänen tasolleen fyysisestikin. Tässä ei vaan pidä tehdä sitä virhettä, että käyttää sitä ainoastaan tekniikkana vaan on hyvä oikeasti olla kiinnostunut mitä lapsella on tilanteessa sanottavana. Jos hänellä ei oikeasti ole mitään agendaa vaan kunhan kiukuttelee yleensä oikea kiinnostus hänen asioihinsa saa hänet hieman häpeämään turhaa kiukutteluaan. Jos taas on, kuten kaikilla ihmisillä, puhuminen yleensä helpottaa.

Toki jos tilanne voi olla vaarallinen (kiukkukohtaus vilkasliikenteisessä paikassa tjsp.) niin hetkellisesti voi käyttää muutakin keinoja kuin puhetta kunhan käy jälkikäteen läpi ne syyt miksi näin tehtiin.

Tempperamenttieroista. Kai nuo lapsuudessa ovat lähinnä merkkejä siitä sitkeydestä, jolla jaksaa puolustaa haluamiansa asioita. Se kiukuttelu pitää vaan kestää kerta pari (per asia) kunnes selviää ettei ennen tehtyjä päätöksiä kiukuttelulla voida muuttaa. Vanha opettajani kertoi tarinaa omista lapsistaan, jotka järjestivät sodan kassojen makeisten kanssa ja kieriskelivät haalareissaan kaupan likaisilla lattioilla. Hän oli vaan rauhallisesti sanonut ei ja jatkanut ostosten lappamista hihnalle muiden asiakkaiden ihmetellessä. Olivat lopulta lopettaneet. Ilmeisesti vähän pysyvämminkin.

[PerttiMakimaa]

Äh, unohtuu.

Toinen ongelma fyysisessä kurinpidossa on, että lapsi oppii kohtelemaan väärin kiukkuaan. Eli tukahduttamaan sen. Eikö tämä maa ole jo tarpeeksi täynnä passiivis-agressiivisia ihmisiä?

Eli lapsen pitää saada myös joskus raivota jonkin aikaa. Jos häntä aina kieltää säännönmukaisesti rauhoittumaan heti hän ei koskaan opi käsittelemään raivostumisen tunteitaan ja hallitsemaan niitä. Vaan hän saattaa jopa tuntea kauhua (mikä lienee tyypillistä tästä ongelmasta kärsiville) joka kerta kun hän hermostuu ja vetäytyy paikalta tai menee puhumattomaksi.

En haluaisi sellaista aikuisuutta kenellekään.

[Dryad]

Asia on vaikea käsitellä, koska kurittamisessa on aste-eroja, eri ihmisille kurittaminen merkitsee eri asioita. Itselläni ei ole (vielä) lapsia, mutta toivon että selviäisin äitiydestä ilman fyysistä satuttamista. Oikeastaan jopa pelkään, että tulen satuttamaan jälkikasvuani. Olen useamminkin keskustellut tästä pelosta lapsia saaneiden ystävien ja sukulaisten kanssa ja he ovat yrittäneet lohduttaa että selviän siitä kirkkaasti. Jotenkin vain tuntuu että väkivalta on juurtuneena hyvin syvällä minussa ja sen takia "pieni" kurittaminen (tukistaminen, luunapit ym.) tulisi automaattisena.

Itse olin pienenä kummallinen (=ongelmainen), kotona saattoi kulua viikkojakin ettemme puhuneet äitini kanssa sanaakaan, koska muuten suutuin ja kävin hänen päälleen. Tämä siis alle kouluikäisenä. Yksinhuoltaja-teiniäiti ja hiljainen aggressiivinen lapsi, jonka seurauksena perheessämme meni varmaan kaikki pieleen. Kouluun päästessäni äitini alkoi fyysisesti pahoinpidellä, myöhemmin myös isäpuoli ja kaikki jatkui 14-vuotiaaksi asti jolloin pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin. Kaiken tämän seurauksena olen hyvin turtunut satuttamiseen, mutta toisaalta kammoan ja pelkään sitä lapsenomaisesti vieläkin. Tai oikeammin olen turtunut kipuun enkä pelkää sitä, mutta pelkään sitä sattumisen uhkaa (mikäli tuosta nyt voi mitään ymmärtää).

Muistan kuinka pahalta lapsena tuntui se että maailmani keskipiste -äitini- satutti minua. En haluaisi omien tenavien joutuvan kokemaan sitä pettymystä ja ahdistusta -edes "pienen kurittamisen" verran.

[millivanilli]

Muistan kuinka pahalta lapsena tuntui se että maailmani keskipiste -äitini- satutti minua. En haluaisi omien tenavien joutuvan kokemaan sitä pettymystä ja ahdistusta -edes "pienen kurittamisen" verran.

On kummallista, en muista olleeni pienenä (ala-asteikäisenä) mitenkään vihainen tai pettynyt vanhempiini tai tarkemmin sanottuna isään siitä, että saimme selkäämme tms. Mitäköhän tuo kertoo minusta? Se varsinainen herätys, että tämä ei ole normaalia tapahtui, kun sain viedä pikkusiskon terveydenhoitajan tarkistettavaksi. Pikkusiskolla taisi olla aivotärähdys. Äiti ei uskaltanut viedä pikkusisko lääkärille.

Siinä vaiheessa kun juoduin alkaa huolehtia tuon kurittamisen jälkiseuraamuksista, olin erittäin katkera vanhemmilleni, erityisesti äidilleni, en vieläkään ole pystynyt antamaan täysin anteeksi, että hän ei pystynyt tukemaan minua.

[hermine]

En verrannut sitä löisinkö lastani vai huutaisinko hänelle.

Haluaisitko mieluummin miehesi tukistavan sinua vai huutavan sinulle?

Vanhempieni puheitten mukaan oon saanut selkääni ja tukkapöllyä tosi usein lapsena. En muista kuin muutaman kerran minkä sain remmistä, yleensä siksi että tapeltiin ja riehuttiin pikkusiskon eikä siitäkään ole mitään erityisen pahoja tunnelmia jäänyt. Kai kun tiesi, että selkään tulee vain jos itse antaa aihetta siihen ja sit rangaistuksen jälkeen se koko juttu on hyvitetty ja sen voi unohtaa. Kun oli selvät säännöt, siitä ei tullut semmoista turvattomuutta tai epäluottamusta vanhempia kohtaan.

Sensijaan vanhempien, erityisesti äidin huutamisesta, tavaroitten heittelystä ja suutuspäissään nimittelystä on tosi paljon pahoja muistoja ja pelkoja, vaikkei noihin ikinä liittynyt suoranaista fyysistä kiinnikäymistä ja se pyyteli sanomisiaan jälkikäteen anteeksi ja yritti tehdä kaikin tavoin selväksi ettei tarkoittanut mitä sanoi. Sanotut asiat jäivät siitä huolimatta mieleen ja väittäisin että tietyllä tavalla vaikuttavat minäkuvaani vieläkin. Tuntui että anteeksipyytämisen merkitys oli vain helpottaa äidin omaa oloa koska vähän ajan kuluttua sillä meni kuitenkin taas hermot jostain (jos sillä oli pinna jo valmiiksi kireällä, oli aika sama teimmekö edes mitään oikeasti pahaa, pieni huolimattomuuskin saattoi riittää) ja taas tuli huutoa. Kaikista pahinta oli jos äiti huudon lisäksi alkoi itkeä, sitä syyllisyydentunnetta... Kun näkee että vanhempi menettää ihan totaalisesti itsehillintänsä niin ettei pysty suojelemaan lastaankaan siltä omalta pahalta ololtaan, siitä tulee turvaton olo ja kunnioitus menee vaikka se viha ei kohdistuisi edes itseen tai siihen ei liittyisi minkäänlaista fyysisen väkivallan riskiä. Tavallaan kun vanhempi alkaa käyttäytyä kuin lapsi, ei lapsena enää ymmärrä mikä se oma paikka sitten on. Asiat ei ole aina lapselle ihan samoja kuin aikuiselle, lapset ottavat niin helposti omaksi syykseen sellaisiakin asioita mistä aikuinen tajuaisi, että sillä on vaan huono päivä nyt.

Nyt mulle varmasti olisikin pahempi asia kumppani joka tukistaa kuin joka huutaa, mutta muistan ihan oikeasti lapsena ajatelleeni monta kertaa että mielummin ottaisin selkääni kun kuuntelisin sitä huutoa tai näkisin että vanhempani ovat vihaisia tai onnettomia minun vuokseni (vaikka harvoinhan näin jälkikäteen ajatellen syy oli oikeasti minussa, sitä vain automaattisesti oletti aina niin).

Pahinta tässä on, että oon itsekin huomannut alkaneeni käyttäytyä joskus poikaystävää kohtaan samoin kuin äiti ja huomaan miten se on välillä varpaillaan mun kanssa samallalailla kuin lapsina oltiin äidin kanssa, jos näytti siltä että se saattaa hermostua. Yhtälailla pelolla kasvattamistahan huutaminenkin on. Mun mielestä kenenkään ei tarvitse joutua pelkäämään kodissaan toisten pahanolonpurkauksia (oli ne sitten henkisiä tai fyysisiä), vaikka se tarkoittaisikin sitä että ihan kaikkia tunteita ei voi luukuttaa aivan avoimesti pihalle. Pitäisi keksiä itse joku keino pysähtyä siinä vaiheessa kun alan olla niin hermostunut että harkintakyky ei enää toimi vaan alan korottaa ääntä ja sanoa toiselle vähän tarpeettoman pahasti, jotenkin viha vaan vie niin helposti mukanaan etten tiedä mikä. Anteeksipyytäminen jälkeenpäin on ehkä tyhjää parempi ratkaisu, muttei riitä.

En kyllä silti itse löisi tai edes tukistaisi lasta ainakaan missään normaalitilanteessa ihan jo siksi että musta nuo eristämisrangaistukset (nurkassa seisominen, jäähypenkki, omaan sänkyyn rauhoittumaan, kotiaresti) tuntuvat hyvin paljon tehokkaammilta. Tietty helppo sanoa nyt kun ei ole vielä lapsia. Mutta useinhan huono käytös on pelkkää huomion hakemista, joten loogisempi rangaistus olisi ylimääräisen huomion sijaan jättää hetkeksi lapsi ihan itsekseen vaille huomiota.

[Mylwin]

Mie en näe kurittamisella ja lyömisellä välttämättä minkäänlaista yhteyttä.
Totta kai lasta täytyy kurittaa, mutta fyysistä väkivaltaa lyömisen muodossa en käyttäisi missään tilanteessa.
Ja ei, ei minuukaan hakattu lapsena. Siksi miusta varmaan tulikin näin lutuinen ja kiltti.

[SingleMalt]

Siksi miusta varmaan tulikin näin lutuinen ja kiltti.

Ja silti opiskelet ja opetat tappamisen jaloa taitoa?

[Mylwin]

Siksi miusta varmaan tulikin näin lutuinen ja kiltti.

Ja silti opiskelet ja opetat tappamisen jaloa taitoa?

Opetan tappamaan silleen hellästi.

[Lilo]

Opetan tappamaan silleen hellästi.

Killing me softly?

[slam]

Uhattu on ainakin remmillä. Toteutuksia en muista? ehkä kaksi kevyttä napautusta...joku kerta oli? Uhkaus tehosi ja aloin pillittämään.

tukistusta käytettiin enemmän... paljon enemmän. Niskassa oli kuulemma ruuvi josta kasvatettiin ihmistä. Isä kyseli usein, että pitäiskö niskaruuvia vähän vääntää, niin riehunta usein loppui siihen.

[Ann]

Kyllä mua on aina satuttanut huutaminen enemmän.

Saako lapset muuten lyödä vanhempiaan?

[ninnithequeen]

Saako lapset muuten lyödä vanhempiaan?

Good point

[millivanilli]

Saako lapset muuten lyödä vanhempiaan?

Good point

Pitääkö tuota muka miettiä edes?

[ninnithequeen]

Saako lapset muuten lyödä vanhempiaan?

Good point

Pitääkö tuota muka miettiä edes?

Joo.
Ja mun mielestä lehmätkin lentää.

Itse olen joskus teininä lätkäissyt äitiäni kyllä.

[Ann]

Pitääkö tuota muka miettiä edes?

Kuinka moni lapsi on joutunut nuorisoputkaan läpsittyään isukkiaan?

[millivanilli]

Enpä ole eläissäni nostanut kättäni vanhempiani vastaan.

Eikö muka vanhemmat joutuisi vastaamaan teoistaaan samalla tavalla kuin nuoretkin, jos joku ne asiat viranomaisille asti vie?

[Geetzu]

Luinpas ketjun uudelleen pari tuntia sitten. nowan, selikan, Pertin, hitto kaikkien sanat tulivat tarpeeseen. Supervaikea päivä väsyneellä raihnasella äidillä ~2-vuotiaansa kanssa. Pakkosylitys ja huoneeseen kantaminen koettiin tänään kertaa kahdeksan, kertookohan se jotain musta vai muksusta? Kauppaan ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä, ei edes tutussa Äiti on vähän väsynyt -paidassa.

Puuh, Täydellisten Naisten seura tietenkin pelastaa tämän maanantain. Valivali puspus.

[Keikaus]

On tullut ruumiillista kuritusta lähes kaikissa muodoissa.
Tukistusta, risua, jopa joskus vyöllä kintuille.
Uskoisin, että olen kaikki ansainnut ihan omaa tyhmyyttäni, eikä niistä ole mitään traumoja jäänyt.

Voi herranen aika sentään mitä uhrin ajattelua. En tajua, miten ihmiset vielä aikuisinakin voivat ajatella, että ansaitsivat ruumiillista kuritusta. Onkohan ihmisten jotenkin vaikea ajatella, että äiti tai isä ovat voineet erehtyä jossakin kohtaa kasvatustehtävässään?

Ruumiillista kuritusta ei tarvita lapsen kasvatuksessa, rajat voi kyllä asettaa ilman väkivaltaakin ja rangaistuksena käyttää väkivallattomia keinoja. Monen tänne kirjoittaneen jutuista paistaa läpi se, että ruumiillinen kuritus ei ole ollut harkittua kasvatusta, vaan tulos pinnan katkeamisesta. Silloin viesti, jonka lapsi oppii, on se, että kun häneltä katkeaa pinna, hänkin saa lyödä.

[Vaola]

Harvemmin on tapausta, jolle ei olisi jotain loogista seuraamusta, jolla lasta varoittaa käytöksestään. Esim. muutaman kerran kun ollaan oltu lähdössä johonkin kivaan paikkaan, on aloitettu kamala kiista vaatteista. Jos ei ole uskottu perusteluja esimerkiksi säänmukaiseen vaatetukseen, on äiti riisunut takkinsa ja todennut että ei mennä. Voi jessus, sitä pettymyksen määrää, mutta seuraavalla kerralla voikin muistuttaa siitä, mitä edellisen kerran kävi.

Suosittelen myös korvatulppia, sekä niiden laittamista korvaan lapsen nähden. Vaikka vuotaisivatkin meteliä, niin lapselle voi ainakin esittää, ettei kuule tämän rääkymistä, milloin lapsi jopa saattaa lopettaa kiukuttelut.

Silloin kun tytöt olivat pienempiä ja eivät millään uskoneet, että sängyistä ei pompita ärsyttämään muita, sen jälkeen kun hyvät yöt on sanottu, sidoin lapsen kylpytakin vyöllä jalasta sänkyyn. Mutta tuo onkin sarjassamme "extremet kaksosten YH:n keinot". Oli varsin mahdotonta pitää kahta lasta aloillaan sängyssä samaan aikaan.

Nykyään puhe toimii paremmin, koska lapset ymmärtävät muitakin selvityksiä, kuin yksinkertaisen EI!:n. Muistan kun asuttiin neljännessä kerroksessa ja yritin selittää vajaa parivuotiaille pirpanoille, ettei äiti vaan jaksa kantaa kumpaakin kotiin, että täytyy kävellä. Yleensä aina jompikumpi heittäytyi rapussa maahan makaamaan ja kiukuttelemaan. Myös naapureiden suureksi iloksi.

Yhdessä vaiheessa meillä oli käytössä ns. "hamelakko", eli jos vaatteiden valinnassa ilmeni ylenpalttista suunsoittoa, ei saanut pitää hametta X aikaan. Toimi meillä jonkin aikaa. Nykyään eivät enää samalla tavoin vaatteista riitelekään.

Kaikesta huolimatta hermot ovat aina välillä kireänä. Pahimmin proppu meinaa palaa, kun lapsi osoittaa mieltään jollain sellaisella, jonka tietää olevan ehdottomasti kielletty. Kuten ovien paiskominen, potkiminen ja remputtaminen. Myös silloin jos on itse todella väsynyt, on räjähdysherkkyys huipussaan. On tässä puolin jos toisin koko ajan opeteltu tulemaan toimeen. Mutta ovat nuo oppitunnit kantaneet hedelmääkin.

[Bliss]

On tullut ruumiillista kuritusta lähes kaikissa muodoissa.
Tukistusta, risua, jopa joskus vyöllä kintuille.
Uskoisin, että olen kaikki ansainnut ihan omaa tyhmyyttäni, eikä niistä ole mitään traumoja jäänyt.

Voi herranen aika sentään mitä uhrin ajattelua. En tajua, miten ihmiset vielä aikuisinakin voivat ajatella, että ansaitsivat ruumiillista kuritusta. Onkohan ihmisten jotenkin vaikea ajatella, että äiti tai isä ovat voineet erehtyä jossakin kohtaa kasvatustehtävässään?

En mä pidä itseäni edes uhrina. Ajatusmallit olivat silloin 70-luvun puolivälissä ihan toisennäköisiä kuin nykyään.

Voi olla, että vanhemmat ovat olleet väärässä erinäisissä asioissa, mutta mä en todellakaan ollut mikään enkelimäisen kiltti lapsonen...

Silloin kun olin kiltti, olin tosi kiltti, mutta kun olin paha, olin tosi paha...

[Keikaus]

On tullut ruumiillista kuritusta lähes kaikissa muodoissa.
Tukistusta, risua, jopa joskus vyöllä kintuille.
Uskoisin, että olen kaikki ansainnut ihan omaa tyhmyyttäni, eikä niistä ole mitään traumoja jäänyt.

Voi herranen aika sentään mitä uhrin ajattelua. En tajua, miten ihmiset vielä aikuisinakin voivat ajatella, että ansaitsivat ruumiillista kuritusta. Onkohan ihmisten jotenkin vaikea ajatella, että äiti tai isä ovat voineet erehtyä jossakin kohtaa kasvatustehtävässään?

En mä pidä itseäni edes uhrina. Ajatusmallit olivat silloin 70-luvun puolivälissä ihan toisennäköisiä kuin nykyään.

Voi olla, että vanhemmat ovat olleet väärässä erinäisissä asioissa, mutta mä en todellakaan ollut mikään enkelimäisen kiltti lapsonen...

Silloin kun olin kiltti, olin tosi kiltti, mutta kun olin paha, olin tosi paha...

Niin, olivathan ne mallit hieman erilaisia, mutta ei se silti tarkoita sitä, että lapset silloin ansaitsivat ruumiillista kuritusta yhtään enempää kuin tänäkään päivänä. Eivätkä kaikki vanhemmat kurittaneet lapsiaan 70-luvullakaan tai sitäkään ennen. Toinen vanhemmistani kuritti ja hänen kurittamisensa kyllä kertoi enemmän hänen omasta olotilastaan ja henkisestä kehittymättömyydestään kuin meistä lapsista.

Eivät lapset eivätkä ihmiset yleensäkään ole pahoja tai hyviä, he tekevät tekoja, joilla on erilaisia seuraamuksia ja joita me arvotamme hyviksi tai pahoiksi.

[Keikaus]

Asia on vaikea käsitellä, koska kurittamisessa on aste-eroja, eri ihmisille kurittaminen merkitsee eri asioita. Itselläni ei ole (vielä) lapsia, mutta toivon että selviäisin äitiydestä ilman fyysistä satuttamista. Oikeastaan jopa pelkään, että tulen satuttamaan jälkikasvuani. Olen useamminkin keskustellut tästä pelosta lapsia saaneiden ystävien ja sukulaisten kanssa ja he ovat yrittäneet lohduttaa että selviän siitä kirkkaasti. Jotenkin vain tuntuu että väkivalta on juurtuneena hyvin syvällä minussa ja sen takia "pieni" kurittaminen (tukistaminen, luunapit ym.) tulisi automaattisena.

Itse olin pienenä kummallinen (=ongelmainen), kotona saattoi kulua viikkojakin ettemme puhuneet äitini kanssa sanaakaan, koska muuten suutuin ja kävin hänen päälleen. Tämä siis alle kouluikäisenä. Yksinhuoltaja-teiniäiti ja hiljainen aggressiivinen lapsi, jonka seurauksena perheessämme meni varmaan kaikki pieleen. Kouluun päästessäni äitini alkoi fyysisesti pahoinpidellä, myöhemmin myös isäpuoli ja kaikki jatkui 14-vuotiaaksi asti jolloin pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin. Kaiken tämän seurauksena olen hyvin turtunut satuttamiseen, mutta toisaalta kammoan ja pelkään sitä lapsenomaisesti vieläkin. Tai oikeammin olen turtunut kipuun enkä pelkää sitä, mutta pelkään sitä sattumisen uhkaa (mikäli tuosta nyt voi mitään ymmärtää).

Muistan kuinka pahalta lapsena tuntui se että maailmani keskipiste -äitini- satutti minua. En haluaisi omien tenavien joutuvan kokemaan sitä pettymystä ja ahdistusta -edes "pienen kurittamisen" verran.

Ymmärrän pelkosi ja tunteesi hyvin. Muista kuitenkin, että sinä vastaat teoistasi eikä sinun tarvitse ajautua sellaiseen tilanteeseen, että pinna katkeaisi. Se, että tiedostat asian ja pelkäät ja inhoat väkivaltaa, kertoo kyllä siitä, että tuskin siihen sorrut. Jos asia vaivaa sinua paljon, sun kannattaisi käydä juttelemassa (kognitiiviseen!) terapiaa harjoittavalle ammattiauttajalle. Minäkin pääsin muutamasta irrationaalisesta pelostani eroon, kun kävin hiukan avautumassa. Suosittelen lämpimästi.

[Keikaus]

Harvemmin on tapausta, jolle ei olisi jotain loogista seuraamusta, jolla lasta varoittaa käytöksestään...

Sulla on hyviä kasvatusmetodeja! Dr. Philkin varmaan antaisi siunauksensa niille.

[Vaola]

Sulla on hyviä kasvatusmetodeja! Dr. Philkin varmaan antaisi siunauksensa niille.

Voi kuule... Kuten sanoin, on tässä opeteltu. Yleensä jokaista metodia kohti on jokin täysin pieleen mennyt yritys, josta kannan edelleen syyllisyydentuntoja. Vaikkei ehkä pitäisi.

[PerttiMakimaa]

Supervaikea päivä väsyneellä raihnasella äidillä ~2-vuotiaansa kanssa. Pakkosylitys ja huoneeseen kantaminen koettiin tänään kertaa kahdeksan, kertookohan se jotain musta vai muksusta? Kauppaan ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä, ei edes tutussa Äiti on vähän väsynyt -paidassa.

Puuh, Täydellisten Naisten seura tietenkin pelastaa tämän maanantain. Valivali puspus.

Selvisikö syy kiukutteluun? Jos ja kun tilanne rauhoittuu voisi kysyä sitä. Miksi sinä X olet ollut noin vihainen? Onko joku hätänä? En tiedä toimiiko noin nuorella lapsella, mutta joskus sitä saattaa ihan yllättyä miten tarkka syy kiukuttelulla voikin olla. Yleensä jotain (lapselle tärkeitä) huolia.